Junalla pohjoiseen.

Töissä soi aina se sama nettiradio ja ne samat renkutukset. Hyvätkin kappaleet muuttuvat ärsyttäviksi, kun niitä kuulee työvuoron aikana viisi kertaa. Tänään yhtenä hiljaisena hetkenä ehdin kuunnella erään kappaleen lyriikoita ja sen ohimenevän hetken ne koskettivat minua. Kappale sinällään on minulle yhdentekevä, mutta ne sanat sopivat tähän tilanteeseen. Sillä:

I’m coming home
I’m coming home
Tell the world I’m coming home
Let the rain wash away all the pain of yesterday
I know my kingdom awaits and they’ve forgiven my mistakes
I’m coming home, I’m coming home

Takana kahdeksan päivän työputki. Huomenna herään 04:45 noustakseni kuudelta lähtevään junaan. Olen varautunut 12 tunnin matkaan täyttämällä läppärin hyvillä sarjoilla ja elokuvilla. Toivotaan, että aika menee joutuisasti. En malta odottaa, että pääsen kotiin. ♥

Etsi eroavaisuudet.

Minun pitäisi olla jo nukkumassa, mikäli aion toteuttaa suunnitelman kuudelta ylös ja salille. Koneella vierailuni vain vähän venähti, kun jäin selaamaan muutaman vuoden vanhoja kuvia itsestäni. Kuvia katsellessani mietin, että onkohan mitään muutosta koskaan tapahtunut, näytänköhän sittenkin vielä tuolta? Se oli jokseenkin karmea ajatus, mutta eihän painostani lopulta niin paljon kiloja ole lähtenyt, että ulkomuotoni olisi niin radikaalisti muuttunut. Ja on kummallista huomata miten pöhöttyneeltä on näyttänyt joskus. Silloin aikanaan en kylläkään itse tajunnut sitä. Siksi mietityttää, että kun tästä vielä hoikistun, mitenköhän pöhöttyneeltä tämän kesän kuvissa näytän tulevan itseni mielestä? On helppoa katsella menneitä kuvia ja huomata, että tuossa näytän hoikemmalta, tuossa lihavammalta. Nykyisistä (kasvo)kuvista ei silti osaa nyt järkyttyä, että kamala kun näytänkin lihavalta! Näytän vain... minulta. 

Vertailun vuoksi kaivoin esiin kaksi vuotta sitten otetun ja tänä kesänä otetun kuvan. Olen huomaavinani jotain eroa näissä. Toki suihkun jälkeen kuivaamaton ja vähän väriltään kulahtanut tukka ei näytä hyvältä tuossa vanhemmassa kuvassa, kun uudemmassa kuvassa olen pyntätympi. Mitä mieltä te olette, näettekö mitään eroa muuten?

 Vasemmalla kesällä 2010 otettu kuva, oikealla tänä kesänä otettu kuva.

Seitsemän kahdeksasta

Seitsemäs työpäivä takana. Vielä yksi edessä ja sitten: miniloma kotona pohjoisessa. Junaliput jo torstaille varattu, en malta odottaa. 

Muuten kuuluu ihan hyvää ja vähän huonoakin. Tai, huonokaan ei ole niin huonoa kuin voisi olla, mutta viikonloppu meni aika surkeissa fiiliksissä. Perjantain itkujen jälkeen heikkona hetkenä päätin, että lauantaina töiden jälkeen leivon lohdutukseksi mutakakun ja syön sen aivan yksin. Onneksi tulin päivän aikana toisiin ajatuksiin. Leivoin kyllä kakun, mutta pyysin ystävääni jakamaan sen kanssani. Mielipaha katosi hyvässä seurassa, mutakakku oli hyvää, mutta olisin tosiaankin aiheuttanut itselleni vain ällöttävän olon ja kipeän vatsan, mikäli olisin tuhonnut sen kokonaan yksin. Ystävän seurassa malttoi nauttia vain muutaman palan ja kakkua jäi myös seuraavalle päivälle.  

Viime viikon liikunnat pyörivät reilussa neljässä tunnissa. Alkuviikosta kävelylenkkiä keskustaan, torstai- ja perjantai-aamuna salia ja sunnuntai-iltana lenkkeilyä ja pyöräilyä. Salitreenit menivät aika nihkeästi, sillä myös perjantaina vaivasi se outo heikotus. En saanut oikein mitään irti, kunhan huiskin vähän. Oon tälläkin viikolla yrittänyt maanitella itseäni salille, mutta tällä hetkellä ajatus vain tylsistyttää. Päivät ovatkin menneet aika tyypillistä, turhauttavaa rataansa. Herään päivällä juuri sopivasti lähteäkseni töihin ja palaan illalla kotiin istumaan tietokoneelle, ehkä yrittämään kirjoittaa jotain blogiin, saamatta mitään kuitenkaan aikaiseksi.

Kaipaan tanssitunteja. Ne vain tapahtuvat juuri silloin, kun itse olen töissä. 

Yksi päivä enää. Yksi rutistus ja sitten olen vapaa taas hetken. Kotona aion uida, lenkkeillä ja rentoutua. Nauttia lapsuuden maisemista sekä vanhempieni ja perheeni seurasta. Aion jättää kaikki arkiset huolet taakseni ja palata vahvempana ottamaan ne taas vastaan.

PS. Tilasin muuten OneMoment-kengät! Eksyin facebookin mainoksen kautta O1M:n sivuille ja ihastuin ideaan välittömästi. Jotain tuollaista olen etsinytkin. Nyt vain jännityksellä odottamaan, ovatko kengät niin hyvät miltä vaikuttavat. Arvostelua luvassa myöhemmin, kunhan ensin saan kengät käsiini (tai no, jalkoihin...) ja pääsen testaamaan.

Aamusali.

Miehelleni epäonnisen (ja itselleni onnekkaan) sattumuksen kautta olin pakotettu heräämään jo puoli seitsemän aikoihin. Heitettyäni miehen töihin, olin niin virkeä, ettei olisi ollut järkeä palata takaisin nukkumaan. Söin pienen aamupalan ja päätin suunnata salille. Alku lähti hyvin käyntiin, poljin crosstrainerilla vartin verran alkulämmittelyksi. Sitten siirryin kuntosalilaitteiden pariin, keskityin lähinnä ylävartaloon ja vatsoihin. Jossain vaiheessa iski melkoinen heikotus, liekö johtui vähäisistä, vajaan viiden tunnin yöunista. Treeni jäi suunniteltua lyhyemmäksi, mutta tulipa tunnin verran yhteensä hikoiltua crosstrainerilla ja salin puolella. Ihan hyvä fiilis jäi, vaikka vähän tyhmästi keskeytyikin. Nappasin peilin kautta kuvan päivän treenivaatetuksesta. Oon töistä hankkinut tommoset kevyet puuvillahousut, jotka ei ehkä mitkään maailman parhaat treenihousut ole. Salilla ne kyllä menee, mutta voin kuvitella, että tanssiessa niitä joutuisi kokoajan oikomaan. En malta odottaa, että saan sen Halensin paketin, jossa uudet, toivottavasti hyvät treenipökät odottaa. 

Nyt ramaisee kyllä sen verran, että pakko ottaa päiväunet. Onneksi on aikaa vielä ennen työvuoroa. :) Kunpa joka aamu pääsisi yhtä aikaisin ylös.

We will never be afraid again.

Hyvää huomenta! Ilahdutan naapureita heti aamutuimaan tällä kappaleella. 

PS. Olen hereillä tähän aikaan, voitteko kuvitella! Victory! Nyt kun lähden vielä salille, niin voin olla tyytyväinen koko päivän.

There's gotta be more to life than this.

Heräsin tänään kahdeltatoista päivällä, yhdentoista tunnin (yö)unien jälkeen. Herättyäni tuntui siltä, että olisin voinut nukkua perään toiset samanlaiset. Ei tarvitse olla Einstein ymmärtääkseen, että jokin tässä kuviossa on pielessä ja pahasti. Oon ihan totaalisen pettynyt itseeni. Tänään kauan kaipaamani aurinko vihdoin paistoi ja mitä minä teen? Vedän sikeitä, verhot kiinni. Näidenkö päivien takia tämän kesän piti olla parasta laatuaan? No ei. Tällaisissa päivissä ei ole juuri muisteltavaa. Herätys puolen päivän aikaan, töihin, illalla töistä kotiin ja loppuyö menee dataillessa. Myönnetään, etten ole hyvä tällaisien iltavuoropäivien kanssa, mutta valitettavasti ne ovat miltei ainoita vuoroja, joita minulle suodaan. Aamusta ehtisi tehdä vaikka ja mitä, jos olisi oikein järkevä, mutta kyllä se omat rajoitteensa päivään tuo, kun pitää päivystää tulevaa työvuoroa. Itse ahdistun siitä, suorastaan lamaannun. En osaa alkaa millekään, koska kohta pitää kuitenkin mennä töihin.

Kyllä minä työstäni pidän, ei siinä. Ei se ehkä ole sitä, mitä haluan loppuelämäni tehdä, mutta kyllä se menettelee, väliaikaisena tienestinä. Täytyisi vain oppia tasapainottamaan työ ja vapaa-aika, sillä ei elämä voi aina tällaista olla. Oli työ mikä tahansa, onko siinä mitään järkeä, että töiden jälkeen ei muka jaksa mitään? Että lopulta elämässä ei ole mitään muuta kuin se työ, jossa raadetaan selkä vääränä, ja ne harvat lomat tai vapaapäivät, joita odotetaan kuin kuuta nousevaa? En halua, että oma elämäni on pelkkää odottelua. En halua elää sitten kun, vaan nyt. Nykyinen työni on vieläpä kohtalaisen kevyttä, lyhyitä päiviä, joten miten voi olla, että olen aina muka niin uupunut jo etukäteen? Olenko väärässä paikassa vai onko vika omassa asenteessani? Kyllä vika on enimmäkseen minussa. Ei ole työpaikan tai työvuorojen vika, etten osaa aikatauluttaa elämääni. Mutta haluan yrittää. Nyt kun koin sen oivalluksen, että elämä lipuu ohitseni, mikäli annan sen lipua, ehkä osaan tehdä asialle jotain. Ei kaikkina päivinä tietenkään tarvitse paahtaa menemään pää kolmantena jalkana, mutta kunhan tekisi jotain, ei vain yrittäisi selviytyä. Olen monesti toitottanut, että omalla asenteellaan voi vaikuttaa paljon onnellisuuteensa. Nyt on kaiketi aika auttaa itseään löytämään se onni taas. Aion puhua itseni pois näistä sumuisista päivistä. Minä jaksan! Minä olen vahva! 

Loppuun haluan jakaa erään kappaleen, joka sopii hyvin tähän tilanteeseen.

Deep inside
Something cries

I know that I was born to give
I know that I was born to live
And not just to survive

Jälkisanat: Toisaalta, sekään ei kyllä vie hyvään lopputulokseen, jos kupla otsassa ajattelee, että elämä lipuu ohi jos ei tee tarpeeksi. Siksipä, lepoa ja tekoa, sopivassa suhteessa. Elämä lipuu ohitse jos nukkuu kaikki päivät (niin kuin itse olen tehnyt viimeisen viikon), mutta välillä on myös osattava rentoutua tarkoituksella. Ei elämää kannata ottaa liian vakavasti, sillä lopulta sehän on harvinaisen naurettava asia.

Mansikkaisia.

Ostin tänään mansikoita, ensimmäistä kertaa koko kesänä. Maistuivat paljaaltaankin aivan ihanilta, mutta halusin vähän herkutella illalla. Söin osan mansikoistani vanilja(kasvisrasva)jäätelön kera, ah taivaallista. Jäätelöä juuri sen verran, että maistui. Kaloreita kertyi annokselle noin ~125 kcal.

En osaa nukkua. Tai osaan, nukahdan joskus aamulla ja nukun puolet päivästä, niin kuin tänäänkin. Huomenna alkaa taas työt, onneksi oon viikonloppua lukuunottamatta iltavuorossa tän viikon, joten ei oo niin tuskaisaa palata takaisin arkeen. Vaikka onhan se. Nämä vapaapäivät olisi voinut käyttää hitusen paremminkin. Vaikka on nukkunut suurimman osan ajasta, ei tunnu siltä, että olisi hirveästi levännyt. Ja nyt on kahdeksan päivän työputki edessä. Toivotaan, ettei työt vie loppujakin mehuja.

Kehuja.

Juuri kun alan puhua blogin jäämisestä tauolle, tekstiä tulisikin yllättäen pienen romaanin verran! Tiedän, että minun pitäisi olla jo nukkumassa, että saisin tätä hemmetin väsymystä työnnettyä loitommalle ja ehkä saisin itseni huomenna jopa ylös sängynpohjalta murehtimasta. Halusin kuitenkin tulla jakamaan muutamia oivaltavia blogeja, jotka mielestäni ansaitsisivat enemmän huomiota. Toivottavasti ette pahastu, että tällä tavalla mainostan, mutta! Kun olen niin ihastunut. 

Iloinen keho

"Erilainen hyvinvointiblogi. Haluan jakaa, en laihtumistavoitteita, kaloripäiväkirjoja tai senttien mittauksia, vaan matkan jossa tullaan kehon ystäväksi, paremmaksi joka päivä. Jos opettelisi vihdoin kohtelemaan itseään ja kehoaan niin kuin niitä, joita haluaa rakastaa. Olisin iloinen jos saisin kavereita tälle matkalle!"

Horisontaalisesti suhteeton 

"Terveemmän elämän ja tasapainon metsästystä 

ja tuskailua siitä, kun se suklaa vaan on niin hyvää."

Aamuin ja milloin  
"Maiju (25v) piirtää, urheilee, pohtii, seurustelee 
ja etsii omaa paikkaansa maailmassa. 
Työn alla myös elämäntaparemontti."

Kuvaukset kopioitu blogeista. Osa vanhempia tuttavuuksia, osa uudempia. En osaa ylistää näitä hienoilla sanoilla, joten tyydyn vain toteamaan, että TYKKÄÄN. Käykää tsekkaamassa!

Esittelen myöhemmin lisää lemppariblogejani. Haluaisin kehua jokaista lukemaani blogia, mutta niitä on niin tolkuton määrä, että listasta tulisi loputon.

Yksi suuri itsepetos.

Kehonkuva on kummallinen asia. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten en näe itseäni niin lihavana kuin mitä olen. Kun iltapäivälehdissä alettiin kirjoitella fatoreksiasta, tunnistin itseni "oireista". Eikä se tosiaan mitenkään yllätyksenä tullut, olin kyllä ymmärtänyt jo kauan aikaa sitten, ettei oma kehonkuvani aivan täysin selkeä ole. En tietenkään näe itseäni laihana tai edes hoikkana, mutta kyllä se toisinaan yllättää, kun näkee kuvia itsestään. Olenko minä tuo valas? Ei minua sellainen katsonut aamulla peilistä. Siksi onkin toisinaan vaikea pitää motivaatiota yllä. Minä en näe itseäni niin kuin pitäisi.

Löysin sivuston, jossa on käteviä laskureita energiankulutuksen ja muunmuassa oman kehonkuvansa mittaamiseen. Tässä omat tulokseni:

Laskennallisesti näytän kuvan 8 naiselta. Omasta mielestäni olen kuitenkin enemminkin tuon kuvan 6 kaltainen, mutta haluaisin näyttää kuvan 4 naiselta. Oli aika shokeeraavaa tajuta, miten kieroutunut oma kehonkuva on. Mies kyllä sanoi, että hänen mielestään näytän ennemmin tuolta seiskalta kuin kasilta, mutta silti oma arvaukseni meni kuitenkin pieleen. Kun yritän katsoa edes tuota kuvan 7 naista, en näe siinä itseäni. En, vaikka kuinka pinnistelen.

Muistan tämän ongelman jo lapsuudesta. Kuvissa poseerasi pullea tyttö, enkä minä nähnyt itseäni sellaisena. Teini-ikäisenä taas kun olin hyvinkin hoikassa kunnossa, vääristymä oli päinvastainen. Silloin taas kuvittelin olevani lihavampi mitä olin. Tuleeko kehonkuva olemaan koskaan oikeanlainen? Ja miten voi koskaan hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, jos ei tiedä millainen todella on? Kuvittelin nytkin tykkääväni itsestäni näin, mutta tykkäänkö sittenkään jos muiden silmiin näytän seiskalta tai jopa kasilta? Olenko sittenkään niin sujut itseni kanssa?

Omat ongelmansa tämä vääristymä tuo motivaation ylläpitämiseen. Vaikka en kannatakaan sen hakemista itseinhon kautta, on helpompi lipsua kun peilikuva ei joka kerta irvistä takaisin. Ja minun on valitettavasti myönnettävä, että ulkonäkö on yksi suurimmista motivaation lähteistä tässä tarinassa. Olen aina, lihavanakin, ollut perusterve, verenpaineet ja kolesteroliarvoni ovat olleet suorastaan loistavat. Totta kai tiedostan, että riski sairastua on suurempi näin ylipainoisena, mutta se ei aja minua laihduttamaan samalla tavalla kuin se ajatus siitä, miltä tulen näyttämään sitten hoikempana. Typeräähän se on, tiedän. Onneksi ulkonäkökeskeisyys ei ole enää yhtä tärkeää kuin aloittaessa, vaan suuriksi motivaation lähteiksi on muodostunut liikunnasta (ja koko elämäntavasta) tuleva hyvä olo. Olin aiemmin, ennen muutosta, ehkä fyysisesti ihan terve, mutta henkisesti en niinkään. Kyllä tämä muutos on tehnyt minut terveemmäksi myös ja etenkin sillä saralla. Kyllä liikunnalla, ruokavaliolla ja yleisellä aktiivisuudella on suuri vaikutus ihmisen mielialaan, sitä en tule enää koskaan kieltämään. On se viime päivinä huomattu käytännössäkin - ei ihmekään, että kokoajan väsyttää, kun syö huonosti ja liikkuu vähän. Onneksi suuntaa voi aina vaihtaa ja tulokset on nähtävissä miltei heti. Tänään en ehkä saanut itseäni liikkeelle, mutta kasvisten lisääminen ruokavalioon toi heti piristystä olemukseen. Joten jos ikinä harkitsen lähtöä valittamaan väsymystä terveyskeskukseen, muistuttakaa minua kokeilemaan kunnollisia yöunia, liikuntaa ja aimo annosta vihanneksia.

No light, no light.

Aamuyö ei ole ehkä järkevin aika kirjoittaa, sillä yleensä silloin möröillä on taipumusta ryömiä piiloistaan. En vain saa unta ja ajattelin tulla tunnustamaan, että viikko on jokseenkin jatkunut yhtä väsyneissä meiningeissä kuin mitä alkoikin. Viikonloppuun piristystä toi molempina päivinä kestityt vieraat, mutta kaikella hauskanpidolla on seurauksensa. Väsymys ei kadonnut mitä nopeampaa kaadoin rommikolaa kurkustani alas, se vain siirtyi uudelle viikolle entistä pahempana. Olen jokseenkin vältellyt blogistaniaa tämän viikonlopun. Lukulistallani on enimmäkseen laihdutusblogeja, joten päivitykset onnistumisista ja houkutusten välttelyistä olisivat saaneet omantunnon soimaamaan liikaa. En huonoilta elämäntavoiltani halunnut muistaa mitään sellaista, jossa koen olleeni pitkään hyvin... hakoteillä. Meinasin kirjoittaa aluksi, että epäonnistunut, mutta ehkä olen ennemminkin hakoteillä. 

Uusi viikko, uudet kujeet. Koen olevani perusluonteeltani hyvinkin positiivinen (vaikkakin toisinaan alakuloisuuteen taipuvainen) ja optimistinen, mutta jokainen väsyy joskus. Myönnettäköön, että väsymystä ja alavireisyyttä on ollut aistittavissa blogissani jo pitkään, ja tänään mietinkin vakavissani pidempää taukoa. Vielä en ole päättänyt mitään, mutta ehkä tauko tekisi hyvää. Saisi tuuletettua ajatuksia ja olisi jotain uutta annettavaa teillekin.

Kuunnelkaa tää, tää on hyvä.

Linnut laulaa. Aamu alkaa sarastaa pikkuhiljaa. Aamuyö on ehkä kaunein aika vuorokaudesta. En yhtään ihmettelisi, vaikka juuri tähän aikaan tapahtuisi kaikki maaginen ja ihmeellinen. Kesäöihin on aina liittynyt mun mielessä jonkinlaista mystiikkaa, jotain selittämätöntä taikaa. Ilma on niin raikasta ja maailma on vasta heräämässä. Uusi päivä, uusi alku. Siitä tulee toiveikas olo.