Ehkä jännin.

Minusta on ihanaa, että ihan asuntomme lähistöllä on upeita lenkkipolkuja. Kun ylittää vain yhden tien, niin johan alkaa hienot ja vaihtelevat maastot. Tultiin hetki sitten miehen kanssa "pieneltä kävelyltä", joka venyi puolitoista tuntiseksi. Käveltiin aluksi tuttuja reittejä, mutta jossain vaiheessa poikettiin reitiltä sivupoluille ja samoiltiin ympäriinsä kapeilla metsäpoluilla. On ihan mahtavaa miten paljon erilaisia reittejä tuolla on, ei koskaan tarvitse ravata aina vain sitä samaa.

      Oon ehdottomasti luonnonlapsi, mielummin lenkkeilen (ja ylipäätään oleskelen) luonnonhelmassa kuin keskustassa betonirakennusten keskellä. Tietenkin kaikelle on aikansa, mutta kyllä mä maalaistyttö tuun olemaan aina. Ollaankin suunniteltu miehen kanssa tulevalle viikonlopulle pientä lomareissua johonkin suuntaan. Vielä ei ole varmaa, että minne suunnataan, mutta tarkoituksena olisi tehdä pienimuotoinen, päivän kestävä vaellus. Katsotaan mihin päädytään! Odotan reissua innolla joka tapauksessa.

Olo on tällä hetkellä hieman stressaantunut ja jännittynyt, sillä huomenna on tiedossa jotain, mitä olen odottanut kauhulla jo monta viikkoa, ja jotain muuta, mikä luultavasti määrittelee minun syksyni kulun. Kaksi eri asiaa, jota jännittää. Toivon, että tämä jälkimmäinen asia onnistuu ja näin ollen ehkä lievittää tämän toisen asian aiheuttamaa stressiä. Huh-huh, onpas varsin salaperäistä. No, kunhan asiat selviävät, niin kerron enemmän. Huomenna pääsee oikein urakalla harjoittelemaan tietoista, positiivista ajattelua, kun täytyy luultavasti kokoajan olla tsemppaamassa itseään. Siksi laitan loppuun muutamia inspiroivia lauseita muistutukseksi:

There. Ehkä näillä pärjään. (Nämä löytyivät weheartit.comista)

Hyvää.

Teininä kadehdin siroja ja laihoja tyttöjä, hoikkia ballerinoja. Halusin olla kuten he, laiha ja pieni, vaikka oma vartaloni on aina ollut kaukana sellaisesta. Silloin oli vaikeaa hyväksyä, etten hyvällä tahdollakaan koskaan olisi voinut muuttua sellaiseksi, en, vaikka kuinka laihduttaisin.

       Enää en tahdo olla hento linnunpoikanen. Nykyään unelmavartaloni on vartalo, joka minulla on mahdollista saada. Tunnen oman kehoni puutteet ja viat, mutta minä rakastan niitä silti. Lyhyet jalkani pysyvät lyhyinä ja paksuina, mutta minä voin treenata ne jänteviksi. Käsistäni ei koskaan tule yhtä hoikkia kuin malleilla, mutta se ei haittaa. Enää en sellaisia narukäsiä haluaisikaan. Haluan näyttää terveeltä ja vahvalta, urheilulliselta.

Urheilullinen on adjektiivi, josta pidän. Sellainen voin olla, vaikken olisikaan tavoitemitoissani. Ja sellainen nykyään koen olevanikin. Minusta on ihanaa, miten tämän elämäntapamuutoksen myötä olen saanut elämääni niin paljon hyviä asioita. Olen tutustunut moniin ihaniin ihmisiin, löytänyt itsestäni yhä uusia puolia, saanut uusia haaveita. Olen kaikkinensa paljon onnellisempi ja tasapainoisempi ihmisenä. Olen löytänyt elämälleni merkityksen. Uskon itseeni ja pidän itsestäni paljon enemmän nyt. Siksi tämä tuntuukin niin ihmeelliseltä ja hyvältä edelleen. 

Minun piti kirjoittaa unelmavartaloista ja tanssimisesta, mutta ajatus lähti harhailemaan ja kirjoittaminen tuntuu vaikealta tällä hetkellä. Täytyisi olla jo nukkumassakin, kun on herättävä aikaisin töihin. Ehkä kirjoitan näistä asioista myöhemmin, paremmalla ajalla. Haluan vain sanoa, että minulla on hyvä olo. Elämä on hyvää, kun siitä tekee sellaisen.

Loppuun vielä muutama ihanuus:

Haha. ♥

Ja tässä yksi lempparimusiikkivideoistani. 

Kappale on loistavuutta ja tätä katsellessa alkaa aina tehdä mieli tanssia.

Facebookiin.

Kun Leelo nukkuu, minä valvon. Join tänään kaksi kuppia kahvia. Ylhäällä ollaan edelleen. Totuttelu käy näköjään hitaasti, mutta olen valmis ottamaan sen riskin. En tiedä miksi olen niin mielissäni tästä uudesta harrastuksesta, mutta olenpahan kuitenkin. Oon viime päivät surffaillut jossain hyvän olon aalloilla. Asioilla on tapana järjestyä, kun luottaa siihen. Niin se vain menee. Mulla on hyvä, luottavainen ja toiveikas olo, ja oon varma, että syksystä tulee loistava. Ei ehkä saisi luopua kesästä vielä, mutta tässä mä istun vesisadetta kuunnellen, äidin kutomat säärystimet jalassa ja syksyä ajatellen täydellinen ponchohuppari päällä. Ihana olo.

Tein myös jotain mitä oon pohtinut hetken mielessäni. Perustin blogilleni facebook-sivun! Käykäähän tykkäämässä, jos tykkäätte. Vähän kyllä jännittää tää ratkaisu, koska en tietenkään toivo, että kovin moni tuttu eksyisi lukemaan tätä blogia ja huomaisi, että mää painan jestas sentään yli sata kiloa! (YLLÄRI!) Toisaalta, entäs sitten jos eksyykin. Ei tää blogi pyöri pelkästään sen luvun ympärillä, vaan tähän liittyy kaikkea muutakin. Ja ennen kaikkea - jos jollakin on niin pieni elämä, että saa mielihyvää minun ylipainostani, niin olkoon hyvä vain. Päätin siis olla rohkea, seisoa projektini takana täysin ja julkisesti. Koetan päivitellä sivulle kaikkea mahdollista, päivittäisistä kuulumisista kuviin ja hyödyllisiin linkkeihin.

Löytyykö muiden blogeja facebookista?

Älähän häthäile, istuthan mäthääle ja juodahan sumphit.

Eilen vedin kahviöverit, enkä saanut unta ennen aamukolmea. Siksipä yöllä kulutin aikaa vastaillen saamiini haasteisiin. Koska sain yksitoista kysymystä -haasteen Bobby Jeanilta, Kiiperiltä, Katrilta ja Neiti Tekosyyltä, päätin tehdä erillisen sivun vastauksia varten. 11 random faktaa ja vastaukset kysymyksiin löytyvät siis täältä, käykäähän tsekkailemassa jos kiinnostaa.

kuva: weheartit.com

Tosiaan, kahvi. En ole juonut kahvia moneen vuoteen, koska luultavasti olen jollain tavalla yliherkkä sille. Ehkä se on tottumiskysymys, sillä esimerkiksi samanlaisia oireita en pullollisesta cocacolaa saa, vaikka siinä on määrällisesti enemmän kofeiinia kuin kahvissa (kts. Eviran sivuilta löytyvä kaavio). Menen jo pienestä määrästä kahvia ihan sekaisin, enkä välttämättä saa juuri nukutuksi seuraavana yönä. En tiedä miksi siis eilen piti mennä juomaan aamupäivällä kaksi kupillista kahvia ja myöhemmin illalla seitsemän aikaan vielä latte eräässä kahvilassa. Kovasti oli kahvia haluttanut jo monta päivää, joten päätin vapaapäivänä kertarysäyksellä opetella ja totutella kahviin. No, seuraukset olivat odotetut. Vielä kahden aikaan yöllä pyörin hereillä varsin hyperaktiivisena. Tunsin kofeiinin suorastaan kohisevan suonissani. 

En tiedä miksi juuri nyt olen päättänyt opetella juomaan kahvia. Aiemmin olen pärjännyt vallan mainiosti ilmankin enkä ole kaivannut kahvia elämääni. Turhaa riippuvuutta, olen aina ajatellut. Ja noiden epämukavien sivuoireiden (mm. sydämen tykytyksen, keskittymisvaikeuksien ja väsymyksen) takia en ole halunnut alkaa opettelemaankaan, kahvi kun ei mielestäni mitenkään erityisen hyvältä edes maistu(nut). Viime viikolla kuitenkin join sattumalta hyvin pienen kupillisen maitokahvia ja se yllätti minut aivan täysin. Sehän oli oikeastaan hyvää! Olen yleensä lotrannut kahvini sekaan paljon sokeria, mutta nyt en voisi enää kuvitellakaan. 

En edelleenkään kaipaa mitään turhia riippuvuuksia elämääni, mutta nyt kun kahvi kuitenkin näyttää saaneen paikan elämässäni, pyrin pitämään käytön kohtuullisena. Eilen huomasin yllättäen, että itselläni kahvi piti nälkää loitolla. Tajusin vasta illalla, etten ollut päivän aikana syönyt juuri mitään aamupalan jälkeen, mutta eipä ollut kyllä ollut nälkäkään. Onko kukaan huomannut samanlaista vaikutusta? Ja kuinka paljon lukijoista löytyy kahvinjuojia, vai nautitteko mielummin teetä? Mustana maidolla kylmänä kuumana? Sokerilla vai ilman?

Ylpiä.

Pitkään aikaan ei ole ollut sen kummempia onnistumisia. En muista milloin viimeksi olisin tuntenut ylpeyttä itseni tai minkäälaisen onnistumisen takia. Monet asiat (ja ihmisetkin) ovat vain vahvistaneet sitä epäonnistunutta oloa, jossa olen koko kesän vellonut. Olen tuntenut itseni huonoksi ja arvottomaksi, olen soimannut itseäni, olen yrittänyt ja kompuroinut, kaatunut ja yrittänyt uudelleen. Olen menettänyt uskoni itseeni ja siksi tämä elämäntapamuutos onkin ollut niin vaikeaa. Onnistumisista on niin helppo saada voimaa, pettymykset taas vievät syvemmälle - jos niiden antaa viedä. 

Haluaisin uskoa, että tie menestykseen on menestyksekäs ajattelu, itsensä tsemppaaminen. Sitä saa mitä tilaa ja jos jatkuvasti tilaa negatiivisella ja pessimistisellä ajattelullaan harmeja, niitä tulee saamaan. Viime kesä oli menestyksekäs varmaankin juuri siksi, että luotin itseeni, olin ylpeä jokaisesta pienestäkin askeleesta. Siksi aion yrittää korvata "en mä kuitenkaan onnistu"-ajatukset positiivisemmilla ajatuksilla tästä eteenpäin. En aio antaa tilaa heikentäville ajatuksille, tai ihmisille.

Tänään sisälläni on ollut jännä olo. Niin kuin minulla olisi suuri, ihana salaisuus, jonka haluaisin kertoa jokaiselle vastaantulijalle. Tänään minä onnistuin, minä ylitin ja yllätin itseni. Tämä on niin kummallista, minusta ei ole tuntunut tältä pitkään aikaan! Tällaistako on olla ylpeä itsestään? Hymyilyttää, ja sitä on vaikea ymmärtää. Tänään minä hölkkäsin yli kilometrin. Matka tuntuu vieläkin jokseenkin järjettömältä. Aiemmin kun ajatus 100 metrin pyrähdyksestäkin tuntui mahdottomalta. Ja sitten minä vain tein sen, ykskaks. Lähes huomaamatta. Aloin vain hölkätä ja sitten minä hölkkäsin. Mietin siinä askeltaessani haasteita ja päätin kokeilla. Ei tuntunut pahalta, keuhkoihin ei sattunut. Ainoastaan jalkojen sääriluut ilmoittivat pienellä kivulla olemassaolostaan. Hölkkäni ei varmaan ollut tyylipuhdasta eikä mitenkään siroa, hidasta tömpsyttelyä lähinnä. Mutta siinä minä menin, puuskutin eteenpäin kuin höyryjuna. Jaksoin melkein kotiin saakka. Jaksoin pidemmälle, mitä alussa lupasin itselleni. 

Tämä oli hyvä aloitus uudelle alulle. Kehossa virtaa taas voima ja tahto. Töistä tullessani hain kaupasta banaaneja, kaalia, porkkanoita ja partaäijäjogurttia. Ja marjoja, aamupalasmoothieita varten. Ja niitä retiisejä! Edelleen ottaisin mielelläni vastaan retiisi-reseptejä tai vinkkejä. Haluan kokeilla jotain uutta eikä minulla ole oikeastaan hajuakaan, miten voisin retiisini syödä. 

     Olen syönyt aika huonosti koko kesän, mutta enää ei tee mieli. Huomaan, miten keho oikein janoaa puhdasta ja terveellistä ruokaa. Raastetun porkkanan, silputun kaalin ja fetan pyhä kolminaisuus (Salosen Sinappisella salaattikastikkeella höystettynä) maistui pitkästä aikaa ihan mielettömän ihanalta. Miten niinkin yksinkertainen ja kuivan kuuluinen ruoka voi olla niin hyvää? En ois ikinä uskonu, jos joku ois kaks vuotta sitten sanonu, että lemppariasia voi olla kaali, porkkana ja feta yhdistettynä. Ah.

Pieniä askeleita kohti sateenkaaren päätä.

1,2 kilometrin hölkkä

Palasin eilen minireissultani. Nautiskeltua tuli kyllä, ehkä vähän liikaakin. Oli hillapiirakkaa, mansikkakakkua, porkkanapiirakkaa, grillissä tehtyjä hampurilaisia, mansikoita, hirvenkäristystä... ja niin edelleen. Tämä "nautiskelu" näkyy ja tuntuu kehossa. Kävin kyllä useamman kerran uimassa ja pyöräilemässäkin, mutta silti olin vähän turhan optimistinen ottaessani lenkkaritkin mukaan. En käynyt lenkillä kertaakaan, koska hyttysiä oli riesaksi asti kotipihallakin. Joojoo, huono tekosyy. Enimmäkseen vain laiskotti.

Miniloma oli tietenkin ihan liian lyhyt, etenkin kun kuudesta vapaapäivästä joutui kuluttamaan 24 tuntia, yhden kokonaisen vuorokauden  matkustamiseen. Oikeasti matkustamiseen tuhraantui kaksi vapaapäivistä, mutta oli se sen arvoista kuitenkin. Kotona on ihana käydä, mutta paluu arkeen on aina yhtä nihkeä...

En kuitenkaan olisi voinut aloittaa arkeani paremmin. Herättyäni tänään ja pyörittyäni ensin turhautuneena pitkin asuntoa, päätin lähteä lenkille. Aivan lähellä on upeat lenkkeilymaastot ja korkeuseroja kyllä riittää. Tein tunnin lenkin, josta suurimman osan kävelin. Mutta tässä tulee hienoin osa: Otin hölkkäaskelia jo alkumatkasta, mutta lopussa vasta intouduinkin. Minä hölkkäsin 1,2 kilometrin putkeen, hitaasti ehkä, mutta minä todella hölkkäsin! Muistelin haastaneeni itseni alkuvuodesta hölkkäämään jossain vaiheessa vuoden aikana edes sen kilometrin putkeen, mutta kotona tarkistaessani asiaa huomasin, että olin alunperin haastanut itseni hölkkäämään vain puoli kilometriä. Ja tänään minä hölkkäsin sen matkan yli kaksinkertaisesti, tuosta noin vain! Siinäpä onnistumisen tunnetta! Toki useammille tuo matka on ihan säälittävän lyhyt, mutta itsehän en siis tosiaankaan ole ollut juoksijatyyppiä koskaan enkä ole hölkännyt noin pitkää matkaa vuosiin, joten olen äärettömän iloinen asiasta. Ja hassuinta oli, että ei tuntunut edes kamalan pahalta. Mukava huomata, että pystyy vielä yllättämään itsensä, kun yrittää.

Junalla pohjoiseen.

Töissä soi aina se sama nettiradio ja ne samat renkutukset. Hyvätkin kappaleet muuttuvat ärsyttäviksi, kun niitä kuulee työvuoron aikana viisi kertaa. Tänään yhtenä hiljaisena hetkenä ehdin kuunnella erään kappaleen lyriikoita ja sen ohimenevän hetken ne koskettivat minua. Kappale sinällään on minulle yhdentekevä, mutta ne sanat sopivat tähän tilanteeseen. Sillä:

I’m coming home
I’m coming home
Tell the world I’m coming home
Let the rain wash away all the pain of yesterday
I know my kingdom awaits and they’ve forgiven my mistakes
I’m coming home, I’m coming home

Takana kahdeksan päivän työputki. Huomenna herään 04:45 noustakseni kuudelta lähtevään junaan. Olen varautunut 12 tunnin matkaan täyttämällä läppärin hyvillä sarjoilla ja elokuvilla. Toivotaan, että aika menee joutuisasti. En malta odottaa, että pääsen kotiin. ♥

Etsi eroavaisuudet.

Minun pitäisi olla jo nukkumassa, mikäli aion toteuttaa suunnitelman kuudelta ylös ja salille. Koneella vierailuni vain vähän venähti, kun jäin selaamaan muutaman vuoden vanhoja kuvia itsestäni. Kuvia katsellessani mietin, että onkohan mitään muutosta koskaan tapahtunut, näytänköhän sittenkin vielä tuolta? Se oli jokseenkin karmea ajatus, mutta eihän painostani lopulta niin paljon kiloja ole lähtenyt, että ulkomuotoni olisi niin radikaalisti muuttunut. Ja on kummallista huomata miten pöhöttyneeltä on näyttänyt joskus. Silloin aikanaan en kylläkään itse tajunnut sitä. Siksi mietityttää, että kun tästä vielä hoikistun, mitenköhän pöhöttyneeltä tämän kesän kuvissa näytän tulevan itseni mielestä? On helppoa katsella menneitä kuvia ja huomata, että tuossa näytän hoikemmalta, tuossa lihavammalta. Nykyisistä (kasvo)kuvista ei silti osaa nyt järkyttyä, että kamala kun näytänkin lihavalta! Näytän vain... minulta. 

Vertailun vuoksi kaivoin esiin kaksi vuotta sitten otetun ja tänä kesänä otetun kuvan. Olen huomaavinani jotain eroa näissä. Toki suihkun jälkeen kuivaamaton ja vähän väriltään kulahtanut tukka ei näytä hyvältä tuossa vanhemmassa kuvassa, kun uudemmassa kuvassa olen pyntätympi. Mitä mieltä te olette, näettekö mitään eroa muuten?

 Vasemmalla kesällä 2010 otettu kuva, oikealla tänä kesänä otettu kuva.

Seitsemän kahdeksasta

Seitsemäs työpäivä takana. Vielä yksi edessä ja sitten: miniloma kotona pohjoisessa. Junaliput jo torstaille varattu, en malta odottaa. 

Muuten kuuluu ihan hyvää ja vähän huonoakin. Tai, huonokaan ei ole niin huonoa kuin voisi olla, mutta viikonloppu meni aika surkeissa fiiliksissä. Perjantain itkujen jälkeen heikkona hetkenä päätin, että lauantaina töiden jälkeen leivon lohdutukseksi mutakakun ja syön sen aivan yksin. Onneksi tulin päivän aikana toisiin ajatuksiin. Leivoin kyllä kakun, mutta pyysin ystävääni jakamaan sen kanssani. Mielipaha katosi hyvässä seurassa, mutakakku oli hyvää, mutta olisin tosiaankin aiheuttanut itselleni vain ällöttävän olon ja kipeän vatsan, mikäli olisin tuhonnut sen kokonaan yksin. Ystävän seurassa malttoi nauttia vain muutaman palan ja kakkua jäi myös seuraavalle päivälle.  

Viime viikon liikunnat pyörivät reilussa neljässä tunnissa. Alkuviikosta kävelylenkkiä keskustaan, torstai- ja perjantai-aamuna salia ja sunnuntai-iltana lenkkeilyä ja pyöräilyä. Salitreenit menivät aika nihkeästi, sillä myös perjantaina vaivasi se outo heikotus. En saanut oikein mitään irti, kunhan huiskin vähän. Oon tälläkin viikolla yrittänyt maanitella itseäni salille, mutta tällä hetkellä ajatus vain tylsistyttää. Päivät ovatkin menneet aika tyypillistä, turhauttavaa rataansa. Herään päivällä juuri sopivasti lähteäkseni töihin ja palaan illalla kotiin istumaan tietokoneelle, ehkä yrittämään kirjoittaa jotain blogiin, saamatta mitään kuitenkaan aikaiseksi.

Kaipaan tanssitunteja. Ne vain tapahtuvat juuri silloin, kun itse olen töissä. 

Yksi päivä enää. Yksi rutistus ja sitten olen vapaa taas hetken. Kotona aion uida, lenkkeillä ja rentoutua. Nauttia lapsuuden maisemista sekä vanhempieni ja perheeni seurasta. Aion jättää kaikki arkiset huolet taakseni ja palata vahvempana ottamaan ne taas vastaan.

PS. Tilasin muuten OneMoment-kengät! Eksyin facebookin mainoksen kautta O1M:n sivuille ja ihastuin ideaan välittömästi. Jotain tuollaista olen etsinytkin. Nyt vain jännityksellä odottamaan, ovatko kengät niin hyvät miltä vaikuttavat. Arvostelua luvassa myöhemmin, kunhan ensin saan kengät käsiini (tai no, jalkoihin...) ja pääsen testaamaan.

Aamusali.

Miehelleni epäonnisen (ja itselleni onnekkaan) sattumuksen kautta olin pakotettu heräämään jo puoli seitsemän aikoihin. Heitettyäni miehen töihin, olin niin virkeä, ettei olisi ollut järkeä palata takaisin nukkumaan. Söin pienen aamupalan ja päätin suunnata salille. Alku lähti hyvin käyntiin, poljin crosstrainerilla vartin verran alkulämmittelyksi. Sitten siirryin kuntosalilaitteiden pariin, keskityin lähinnä ylävartaloon ja vatsoihin. Jossain vaiheessa iski melkoinen heikotus, liekö johtui vähäisistä, vajaan viiden tunnin yöunista. Treeni jäi suunniteltua lyhyemmäksi, mutta tulipa tunnin verran yhteensä hikoiltua crosstrainerilla ja salin puolella. Ihan hyvä fiilis jäi, vaikka vähän tyhmästi keskeytyikin. Nappasin peilin kautta kuvan päivän treenivaatetuksesta. Oon töistä hankkinut tommoset kevyet puuvillahousut, jotka ei ehkä mitkään maailman parhaat treenihousut ole. Salilla ne kyllä menee, mutta voin kuvitella, että tanssiessa niitä joutuisi kokoajan oikomaan. En malta odottaa, että saan sen Halensin paketin, jossa uudet, toivottavasti hyvät treenipökät odottaa. 

Nyt ramaisee kyllä sen verran, että pakko ottaa päiväunet. Onneksi on aikaa vielä ennen työvuoroa. :) Kunpa joka aamu pääsisi yhtä aikaisin ylös.