Oon taas palannut uuden blogin kanssa ja tämä saattaisi kiinnostaa teitäkin, jotka the more you givea joskus luitte. Uusia tuulia, uusia alkuja.
Käykää tsekkaamassa, jos olette vielä kiinnostuneita siitä, mitä mulle kuuluu. Voin myös kertoa tässä suoraan, että hiton hyvää! Siitä enemmän kuitenkin täällä:
The more you give, the less you have to carry on tullut tiensä päähän. En pysty enää antamaan tälle blogille mitään, joten minun on aloitettava alusta, uudessa osoitteessa. Minusta on tuntunut jo pitkään, että tämä blogi ei enää motivoi samalla tavalla kuin ennen, vaan päinvastoin ehkä jarruttaa ja hidastaa edistymistäni. Siksi jätän haikeat hyvästit blogille, vaan en toivottavasti teille, lukijani.
Uusi alku ja puhdas pöytä tuntui helpoimmalta tavalta jatkaa. Aloitin uuden blogin, 32 flavors and then some. En unohda projektiani, mutta se ei ole uuden blogin päätarkoitus. 32 flavors and then some tulee olemaan paikka, jonne voin vuodattaa elämääni ja kaikkea mitä siihen kuuluu. Jatkuvaa vuodatusta se ei toivottavasti tule olemaan, vaan ihan laidasta laitaan, iloja ja suruja.
Kiitos kaikille lukijoille, olette olleet mahtavia! Toivottavasti jatkatte uuden blogin mukana. Jos ei, niin toivon kaikkea hyvää teille. Törmäillään. :)
Lukulistallani on kymmeniä hyvinvointi- ja laihdutusblogeja. Luen muitakin blogeja, jos blogi on vain kiinnostava. Viime aikoina en ole lukenut tai seurannut ainuttakaan, mutta se ei johdu mistään muusta kuin omasta motivaatiopulasta, ajanpuutteesta ja writer's blockista. Joitakin asioita on vain helpompi vältellä, kuin oikeasti tehdä niille jotain.
Ei liene siis yllätys, että oon ollut melkoisella tuuliajolla koko tammikuun. Monet ovat ihmetelleet, miksen ole kirjoittanut, mutta surullista kyllä, ei oo ollut mitään mistä kirjoittaa. Oon kahlannut pohjamudissa niin henkisesti kuin fyysisestikin, joten kaikki perus elintoimintoja vähäpätöisemmät asiat ovat saaneet jäädä, ainakin melkein. Olo on ollut lähes jatkuvasti pelkästään kurja, joten mitä siitäkään kirjoittaisi?
Viime aikoina en ole tunnistanut itseäni, enkä ajatuksiani. Joskus kun todellinen positiivisuus oli voimissaan, olin varma, ettei pessimistisyyden koura enää minua tavoittaisi. Kuitenkin... Alkuvuosi kertoo jotain toista. En silti halua uskoa, että tämä tila on pysyvää, koska jos jotain elämästä olen oppinut, niin se on hyvin yksinkertaisesti ja yllättäen se, ettei mikään ei ole pysyvää. Ei hyvät päivät, eikä huonotkaan. Mutta jos pohja on tarpeeksi vahva, niin kyllä niistä huonoistakin päivistä selviää ja lopulta se hyväkin päivä aina tulee.
Ja minä aion selvitä.
Tein juuri kymmentuntisen työpäivän. Aloitin muutama viikko sitten uuden työ(kokeilu)n, joka on omalla tavallaan auttanut mua pysymään pinnalla. Tarvitsen selkeästi aikatauluja toimiakseni ihmisenä. Mutta nyt kun olisin kykenevä, niin aika loppuu kesken. Haluan jo bodypumpiin! Ei ihmekään, että pää hajoaa, kun ei harrasta mitään järkevää.
Mutta minä aion selvitä. Ja nousta. Ja tehdä parhaani, sen sijaan, että vain "pärjäilen".
Uusi vuosi ja uudet alut. En yhtään ihmettele, että kuntosalit ovat alkuvuodesta aina täynnä, sillä itsellenikin alkava vuosi tuo aina aivan uutta tarmoa siihen mihin ikinä ryhdynkin. En ole vielä sen kummemmin ehtinyt miettiä tavoitteitani tulevalle vuodelle, mutta terveelliset elämäntavat ja onnellisuus ovat edelleen tähtäimessä. Vuoden 2012 loppu oli melkoinen floppi syömisen ja liikkumisen osalta, mutta siitä on vain otettava opikseen. On jokseenkin helpottava huomata, että huonojen kausienkin jälkeen keho vaatii päästä paremmille tavoille. Huonot elintavat näkyvät välittömästi mielialassakin, joten miksi ihmeessä siis jatkaa niitä?
Vuoden ensimmäinen päivä meni autossa istuessa, kun palattiin pohjoisesta takaisin Keski-Suomeen. Joulun jälkeen sokerikoukku oli ihan mahdoton, mutta päätin jo ennen lähtöä, että autoon en mitään "pientä naposteltavaa" hanki. 100 kilometrin ja pienen torkahtamisen jälkeen sain tosissaan hillitä itseäni, etten rynnännyt huoltsikalle ostamaan paikkaa tyhjäksi suklaasta (kyllä, edelleen mahtuisi!) ja muusta turhasta. Onnistuneesti kuitenkin maltoin mieleni, matka jatkui ja makeanhimo jäi Kuusamoon. Olen ylpeä itsestäni.
Toissapäivänä sen sijaan kömmin pitkästä aikaa salille. Täytyy sanoa, että edelleenkään saliharjoittelu ei sykähdytä mitenkään suuremmin. Tarvitsisin jonkinlaisen kunnollisen, tavoitteellisen ohjelman, sellaista kun ei nykyisellään ole. Ei ihme, että alkaa kyllästyttää ekan viiden minuutin jälkeen... Silloin harvoin kun salille eksyn nykyään, treenaan yleensä ylävartaloa, käsiä ja olkapäitä. Haluaisin käyttää enemmän vapaita painoja käyttämieni laitteiden sijaan, mutta kun kokemusta on pyöreä nolla, niin en viitsi mennä pyörimään bodareiden sekaan ja vain kokeilemaan. Tarvitsisin siis kunnon perehdytyksen salin laitteisiin ja painoihin, sekä selvän ohjelman. Ei sillä, että olisin käynyt salilla vain pyörimässä ja treenit olisivat olleet mitenkään tehottomia (ojentajat on kipeänä edelleen toissapäiväisestä), mutta kyllähän se vähän turhauttaa tehdä samoja asioita kerrasta toiseen. Ja mitä hyötyä siitä edes on, etenkin jos käy salilla parhaimmillaan ehkä kerran kolmessa viikossa? Perehdytys ja ohjelma olisi varmaan helposti hoidettavissa, jos rahaa olisi yhtään ylimääräistä. Se varmaan motivoisi myös käymään säännöllisemmin. Toisaalta oon myös miettinyt sitä, että voiko salilla käynnin korvata esimerkiksi BodyPump-tunneilla? Mitä mieltä te olette? BodyPump on jokseenkin yllättäen noussut yhdeksi mun suosikiksi ja siellä käymiseen kyllä riittää motivaatiota. Sen lisäksi kun heittää ohjelmistoon lenkkeilyä ja tanssia, niin luulisi olevan ihan hyvä kokonaisuus.
Eilen oli välipäivä liikkumisesta. Joulukuun sluibailuasenteesta on vähän vaikea pyristellä pois, mutta koetan hyväksyä tän pehmeän laskun arkeen. Pääasia, että eilen ruokailut meni oikein mainiosti. Tehtiin illalliseksi miehen kanssa kanaleivät ja salaattia. Ihan mielettömän herkullista! Mies teki itse marinadin ja kastikkeen kanasuikaleille, jotka sitten heitettiin sämpylöiden päälle ja nautittiin salaatin kera. Tää pääsi kyllä ehdottomasti meidän ruokalistalle. :)
Mulla on ikävä sitä tunnetta, kun tiesi olevansa, elävänsä ja hengittävänsä sitä liikunnallista elämäntyyliä. Viimeisen kuukauden se on ollut vähän hakusessa, mutta mä vannon löytäväni sen vielä. Pienin askelin sitä kohti. Tänään aion mennä tanssimaan!
"May your coming year be filled with magic and dreams and good madness. I hope you read some fine books and kiss someone who thinks you're wonderful, and don't forget to make some art -- write or draw or build or sing or live as only you can. And I hope, somewhere in the next year, you surprise yourself.
I hope you will have a wonderful year, that you'll dream dangerously and outrageously, that you'll make something that didn't exist before you made it, that you will be loved and that you will be liked, and that you will have people to love and to like in return.
And, most importantly (because I think there should be more kindness and more wisdom in the world right now), that you will, when you need to be, be wise, and that you will always be kind.
Above all I hope that in this year to come, you make mistakes.
Because if you are making mistakes, then you are making new things, trying new things, learning, living, pushing yourself, changing yourself, changing your world. You're doing things you've never done before, and more importantly, you're Doing Something.
So that's my wish for you, and all of us, and my wish for myself. Make New Mistakes. Make glorious, amazing mistakes. Make mistakes nobody's ever made before. Don't freeze, don't stop, don't worry that it isn't good enough, or it isn't perfect, whatever it is: art, or love, or work or family or life.
Whatever it is you're scared of doing,
Do it.
Make your mistakes, next year and forever."
- Neil Gaiman
Kiitos ystävälleni sitaatin jakamisesta. Tästä oli runsaasti iloa minulle, joten haluan jakaa sen teidänkin kanssanne. Ihanaa, seikkailuntäyteistä vuotta 2013 kaikille!
Oon ollut blogin suhteen joululomalla jo hetken, kuten olette varmaan huomanneet. Sama linja jatkuu. Palailen takaisin vuoden alussa, kun elämässä uudet kuviot alkaa. Viimeaikaiset kuviot ovat verottaneet niin energiaa ja aikaa, että blogimaailma on jäänyt pahasti varjoon. Palaan kuitenkin.
Tänään vietin viimeisen päivän työpaikassani. Olo on haikea, suorastaan sydänsärkyinen. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan, eikä auta muuta kuin suunnata kohti uusia seikkailuita. Otan tämän päivän kaikkine oletettuine maailmanloppuineen merkkinä siitä, että tähän loppuu yksi vaihe elämässäni, jotta seuraava voi alkaa. Tuntui jokseenkin huvittavalta, että maailmanloppua oli povattu tulevaksi kello 13:11. Arvatkaa missä silloin istuin? Työkkärissä. Olisipa sekin ollut hieno, mutta varsin osuva päätös tälle elämälle. Tuntuu, että työn saralla en oo juurikaan kohdannut onnistumisia, vaan se on ollut lähinnä harjoittelusta harjoitteluun juoksemista. Mutta, oon varma, että menestys odottaa mua jossain nurkan takana. Uusi aikakausi alkakoon!
Suuntaan jouluksi kotiin pohjoiseen. Ihanaa hermolomaa tiedossa. Viettäkää tekin ihana ja rauhaisa joulu!
Takana yksi ja edessä kaksi täyttä, 12-tuntista päivää, kun ravaan kodin, töiden ja draamakasvatusopintojen väliä. Viime viikkokin kului kiireisesti ja liikunnallisesti, vaikken salille asti päässytkään. Työn puolesta tuli liikuttua paljon: meillä oli sirkusjakson viimeiset hetket käsillä ja käynnissä ankara valmistautuminen pieneen esitykseen. Sen lisäksi tuli vedettyä muutamat tanssiharjoitukset työporukan pikkujouluesitystä varten. Ja pyöräiltyä, pyöräiltyä, pyöräiltyä. Myös syksyn liikuntahaaste tuli suoritettua jo edellisellä viikolla! Huh, henkilökohtainen enkka. Aikaa kun kuitenkin olisi vielä vuoden loppuun. No, haasteen suorittaminen ei onneksi tarkoita sitä, että voisi löysäillä loppuvuoden, vaan lasken loputkin treenit ihan mielenkiinnosta. Rakastan tällaisia tilastoja, joista voi nähdä oman kehityksensä - Heiaheian mukaan oon liikkunut tänä vuonna 273 tuntia. Ei paha ollenkaan, kun miettii, että pari vuotta sitten liikuin vuodessa ehkä saman verran kuin nykyään viikossa. Täytyy sanoa, että oon ylpeä itsestäni.
Ylpeä olen myös siitä, että opettelin viime viikolla neulomaan! Koko elämäni oon ollut siinä uskossa, että neulominen on kaikkia paitsi minua varten. Kun lapsena joskus yritin, sain aikaiseksi kolmion muotoisen patalapun, vaikka siitä piti tulla neliö. Siihen tyssäsi se harrastus, kunnes viime viikolla pyysin työkaveria opettamaan minua. Ja siitä se lähti. Myöhemmin viikonloppuna äiti tuli kylään ja hänen avustuksellaan sain neulottua itselleni yksinkertaisen suojapussukan kännykälle. Vielä on paljon opeteltavaa, mutta ette usko, miten iloiseksi minut tekee se huomio, että minä osaankin, että pystyn oppimaan. Oon viime aikoina joutunut pyörtämään puheitani, sillä a) luulin, etten pidä sirkuksesta, mutta eihän se ole ollenkaan hassumpaa ja b) olin taantunut siihen uskoon, etten oppisi neulomaan, mutta olin väärässä. Ja kerrankin on ollut mukava olla väärässä.
Ilo onnistumisesta kantoi tähän päivään loistavasti. Olin mielettömän hyvällä tuulella aamusta lähtien ja päivä jatkuikin samalla linjalla. Illalla suuntasin draamaopintoihin ja tällä jaksolla teemana on liikeilmaisu. Vaikka tiesin jo etukäteen, että tuun pitämään siitä, en arvannut, että liikuttuisin ihan niin paljon. Rakastan tanssimista, koska siinä mieli ja keho ovat yhteydessä toisiinsa enemmän kuin missään muussa kokemassani lajissa. Tanssi ei ole minulle pelkästään tapa liikkua, vaan se on myös ilmaisukeino. Tanssin kautta koen ja käsittelen tunteitani tavalla, johon en muuten kykenisi. Yhtenä hetkenä saatan tuntea surun kaikki sävyt yhtä aikaa, mutta toisena hetkenä leijun jossain korkealla pilvien päällä, mistä mikään suru ei minua tavoita. Rakkautta, rakkautta se on.
Kohtasin kriisin tällä viikolla. Tullessaan se tervehti minua kohteliaasti, sanoi, että tämä ei ole sinun syy, mutta nyt minun on lyötävä sinusta ilmat pihalle, ja niin se teki. Reagoin siihen itkemällä kaksi päivää, värjäämällä hiukseni mustaksi ja vetämällä hillittömät kännit. Juuri tälläkin hetkellä kärsin juopottelun jälkiseurauksista. Voin kertoa, etteivät viinipullon tyhjentäminen ja lukuisat shotit helpottaneet oloa yhtään, toisin kuin kaksi ensimmäistä. Mustassa tukassa olen oma itseni (kummallinen tunne, kuin olisi saanut vanhan ystävänsä takaisin) ja itkeminen nyt vain helpottaa oloa. Mutta alkoholi ei hukuttanut sitä tunnetta, että minun elämäni ei ole minun käsissäni. Se, mitä olet koskaan hartaimmin toivonut, vietiin yhtäkkiä kokonaan pois.
Alkusyksystä maailma näyttäytyi avoimena paikkana, täynnä mahdollisuuksia. Tämän pienen takapakin myötä tipuin hetkeksi pieneen mustaan aukkoon, josta oli vaikea nähdä asioita selkeästi. En voi sanoa, että näkisin niitä täysin nytkään, mutta - elämä jatkuu. Vaikka yksi ovi meni kiinni nenäni edestä, toivon, että muita ovia aukeaa. Ehkä parempiakin ovia, kutsuvampia.
Kun juuri pettymyksen kohtaamisen jälkeen ajoin autolla kotiin, silmät kyyneleistä sumentuneina ja ulisten suoraa huutoa (ollen varmaan aikamoinen liikenneriski), radiosta soi Ellie Gouldingin Anything could happen -kappale. Muistan sen hämärästi, vaikka en kiinnittänyt siihen tai sen sanoihin silloin suurta huomiota. Kuitenkin kappale jäi soimaan päähän ja nyt kun olen kuunnellut sitä useammin ja tutustunut sen lyriikoihin, haluan uskoa, että se oli jonkinlainen merkki maailmalta syvimmän epätoivonikin keskellä, että tämä ei pääty tähän.
I guess we thought that's just what humans do
Letting darkness grow
As if we need its palette and we need its colour
But now I've seen it through
And now I know the truth
That anything could happen
Anything could happen
Anything could happen
En halua vaipua epätoivoon, vaan pitää positiivisen elämänasenteen huonoinakin aikoina. Maailma on edelleen avoin, täynnä mahdollisuuksia. Vaikka yksi asia vietiin pois, se ei tarkoita sitä, että tulevaisuuteni olisi täysin tuhoontuomittu. En ehkä tiedä mitä teen keväällä, mutta tiedän mihin suuntaan haluaisin lähteä. Ehkä lähden siis sinne.
Äitini on ihana ja lähettää minulle aina toisinaan Elämä pelissä-valmennuksen sähköposteja. Tällä kertaa sain konkreettisia neuvoja arjen vastoinkäymisten hallintaan. Haluan jakaa sähköpostissa olleen harjoituksen teidänkin kanssa (kopioitu suoraan sähköpostista):
Harjoitus
Kiinnitä huomiosi eteesi tuleviin vastoinkäymisiin, niin pieniin kömmähdyksiin kuin suuriin takaiskuihin.
Joka kerta kun kohtaat minkä tahansa vastoinkäymisen, tee mielessäsi kuvitelma, että siitä seuraa jotakin hyvää.
Kuvittele, että kohtaamallasi vastoinkäymisellä on (ilmeisten
kielteisten seuraamusten lisäksi) kolme myönteistä seuraamusta, ja keksi
mielikuvituksesi avulla, mitkä nuo kolme myönteistä seuraamusta
voisivat
olla.
Keskustele tilaisuuden tullen tästä tehtävästä ja sen ideasta jonkun sinulle läheisen ihmisen kanssa.
Näillä mennään. Kokeilkaa tekin. Lisäksi ystäväni neuvoi minua keskittymään tekemään sellaisia asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Niinpä siirrän murehtimisen syrjään ja keskityn täysillä hyvän olon rakentamiseen. Heti huomenna pinkaisen salille tai jumppaan. Tänään vain parantelen tätä krapulaa ja yritän löytää sisäisen voimani jälleen.
Äiti ja kaikki muut huolestuneet: Kyllä tää tästä.
Terveisiä Kuusamosta! Ollaan täällä työreissulla ja tähän mennessä ollaan kiipeilty köysiradalla, pelattu korista, saunottu, syöty ja vietetty päivä Rukalla. Huomenna tehdään pieni patikkaretki Oulangan kansallispuistossa. Sieltä kurvaan kotikonnuille Sallaan loppuviikoksi.
Aattelin vaan ilmoittaa, että hengissä ollaan! Päivittelen lisää kun pääsen koneen äärelle, eikä tarvi näppäillä tällä puhelimella. Ihanaa loppuviikkoa kaikille!
Oon kiitollinen kaikista saamistani kommenteista edelliseen postaukseen liittyen ja mielelläni vastaanotan lisää neuvoja ja vinkkejä teiltä. Tekisi mieli heti alkaa tehdä sotasuunnitelmaa, mutta ehkä parempi antaa ajatusten muhia yön yli ja yrittää rauhoittua, ettei mene taas yöunet. Täysikuu valvotti viime yönäkin, joten tänä yönä olisi mukava saada nukutuksikin. Kaivoin kuitenkin pienen, mustan vihkoni jälleen esiin, syömisten ja ajatusten kirjaamista varten. Olen pyöritellyt jo erinäisiä tavoitteita päässä, mutta niistä sitten myöhemmin enemmän.
Tunnen olevani kovin rajoittunut blogini suhteen ja olisi mukava kirjoitella muistakin asioista, kuin vain treenaamisesta, laihduttamisesta tai laihtumattomuudesta. Mitä olette mieltä? Kiinnostaako sellainen? Haluaisin päästä eroon huonosta laihdutusblogi-imagosta, mutta se ajatus tuntuu juurtuneen päähäni. Siksi usein jää kirjoittamattakin, kun "taas tulisin vain valittamaan samoja ongelmia".
Vaikka painonpudotuksen saralla ei tapahdukaan mitään, elämässä tapahtuu muuten. Pieniä juttuja lähinnä, mutta sellaisia, jotka pitävät kiireisenä, hyvällä tavalla. Suurimman osan ajasta olen aika onnellinen, vaikka pimenevät illat meinaavat jälleen verottaa oman osansa energiasta. Nytkin tunnen olevani heman hukassa, mutta eiköhän tämä tästä. Haluaisin jakaa teidän kanssanne muutama kuvia kuluneelta syksyltä. Olen harkinnut myös tekeväni sen päiväni kuvina-haasteenkin jossain vaiheessa, kunhan saan aikaiseksi. Mutta, syksyä ja arkea Instagramin kautta (minut löytää sieltä nimellä niinacmon, yllättäen):
Kuvakollaasista tuli aika laaja, mutta tiivistänee hyvin suuren osan siitä, mistä arkeni koostuu. Toki kuvista puuttuu kokonaan liikunta, ystävät ja terveellinen ruoka. Mutta uskokaa pois, kyllä niitäkin elämääni kuuluu!
Oon muuten ihan koukussa tuohon Instagramiin. Löytyykö muita käyttäjiä? <:
