Jouluja

Oon ollut blogin suhteen joululomalla jo hetken, kuten olette varmaan huomanneet. Sama linja jatkuu. Palailen takaisin vuoden alussa, kun elämässä uudet kuviot alkaa. Viimeaikaiset kuviot ovat verottaneet niin energiaa ja aikaa, että blogimaailma on jäänyt pahasti varjoon. Palaan kuitenkin.

Tänään vietin viimeisen päivän työpaikassani. Olo on haikea, suorastaan sydänsärkyinen. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan, eikä auta muuta kuin suunnata kohti uusia seikkailuita. Otan tämän päivän kaikkine oletettuine maailmanloppuineen merkkinä siitä, että tähän loppuu yksi vaihe elämässäni, jotta seuraava voi alkaa. Tuntui jokseenkin huvittavalta, että maailmanloppua oli povattu tulevaksi kello 13:11. Arvatkaa missä silloin istuin? Työkkärissä. Olisipa sekin ollut hieno, mutta varsin osuva päätös tälle elämälle. Tuntuu, että työn saralla en oo juurikaan kohdannut onnistumisia, vaan se on ollut lähinnä harjoittelusta harjoitteluun juoksemista. Mutta, oon varma, että menestys odottaa mua jossain nurkan takana. Uusi aikakausi alkakoon!

Suuntaan jouluksi kotiin pohjoiseen. Ihanaa hermolomaa tiedossa. Viettäkää tekin ihana ja rauhaisa joulu!

Kaunis.

Takana yksi ja edessä kaksi täyttä, 12-tuntista päivää, kun ravaan kodin, töiden ja draamakasvatusopintojen väliä. Viime viikkokin kului kiireisesti ja liikunnallisesti, vaikken salille asti päässytkään. Työn puolesta tuli liikuttua paljon: meillä oli sirkusjakson viimeiset hetket käsillä ja käynnissä ankara valmistautuminen pieneen esitykseen. Sen lisäksi tuli vedettyä muutamat tanssiharjoitukset työporukan pikkujouluesitystä varten. Ja pyöräiltyä, pyöräiltyä, pyöräiltyä. Myös syksyn liikuntahaaste tuli suoritettua jo edellisellä viikolla! Huh, henkilökohtainen enkka. Aikaa kun kuitenkin olisi vielä vuoden loppuun. No, haasteen suorittaminen ei onneksi tarkoita sitä, että voisi löysäillä loppuvuoden, vaan lasken loputkin treenit ihan mielenkiinnosta. Rakastan tällaisia tilastoja, joista voi nähdä oman kehityksensä - Heiaheian mukaan oon liikkunut tänä vuonna 273 tuntia. Ei paha ollenkaan, kun miettii, että pari vuotta sitten liikuin vuodessa ehkä saman verran kuin nykyään viikossa. Täytyy sanoa, että oon ylpeä itsestäni.

Ylpeä olen myös siitä, että opettelin viime viikolla neulomaan! Koko elämäni oon ollut siinä uskossa, että neulominen on kaikkia paitsi minua varten. Kun lapsena joskus yritin, sain aikaiseksi kolmion muotoisen patalapun, vaikka siitä piti tulla neliö. Siihen tyssäsi se harrastus, kunnes viime viikolla pyysin työkaveria opettamaan minua. Ja siitä se lähti. Myöhemmin viikonloppuna äiti tuli kylään ja hänen avustuksellaan sain neulottua itselleni yksinkertaisen suojapussukan kännykälle. Vielä on paljon opeteltavaa, mutta ette usko, miten iloiseksi minut tekee se huomio, että minä osaankin, että pystyn oppimaan. Oon viime aikoina joutunut pyörtämään puheitani, sillä a) luulin, etten pidä sirkuksesta, mutta eihän se ole ollenkaan hassumpaa ja b) olin taantunut siihen uskoon, etten oppisi neulomaan, mutta olin väärässä. Ja kerrankin on ollut mukava olla väärässä.

Ilo onnistumisesta kantoi tähän päivään loistavasti. Olin mielettömän hyvällä tuulella aamusta lähtien ja päivä jatkuikin samalla linjalla. Illalla suuntasin draamaopintoihin ja  tällä jaksolla teemana on liikeilmaisu. Vaikka tiesin jo etukäteen, että tuun pitämään siitä, en arvannut, että liikuttuisin ihan niin paljon. Rakastan tanssimista, koska siinä mieli ja keho ovat yhteydessä toisiinsa enemmän kuin missään muussa kokemassani lajissa. Tanssi ei ole minulle pelkästään tapa liikkua, vaan se on myös ilmaisukeino. Tanssin kautta koen ja käsittelen tunteitani tavalla, johon en muuten kykenisi. Yhtenä hetkenä saatan tuntea surun kaikki sävyt yhtä aikaa, mutta toisena hetkenä leijun jossain korkealla pilvien päällä, mistä mikään suru ei minua tavoita. Rakkautta, rakkautta se on. 

Mut mä liikun kriisistä kriisiin, kuljen komein askelin.

Kohtasin kriisin tällä viikolla. Tullessaan se tervehti minua kohteliaasti, sanoi, että tämä ei ole sinun syy, mutta nyt minun on lyötävä sinusta ilmat pihalle, ja niin se teki. Reagoin siihen itkemällä kaksi päivää, värjäämällä hiukseni mustaksi ja vetämällä hillittömät kännit. Juuri tälläkin hetkellä kärsin juopottelun jälkiseurauksista. Voin kertoa, etteivät viinipullon tyhjentäminen ja lukuisat shotit helpottaneet oloa yhtään, toisin kuin kaksi ensimmäistä. Mustassa tukassa olen oma itseni (kummallinen tunne, kuin olisi saanut vanhan ystävänsä takaisin) ja itkeminen nyt vain helpottaa oloa. Mutta alkoholi ei hukuttanut sitä tunnetta, että minun elämäni ei ole minun käsissäni. Se, mitä olet koskaan hartaimmin toivonut, vietiin yhtäkkiä kokonaan pois.

Alkusyksystä maailma näyttäytyi avoimena paikkana, täynnä mahdollisuuksia. Tämän pienen takapakin myötä tipuin hetkeksi pieneen mustaan aukkoon, josta oli vaikea nähdä asioita selkeästi. En voi sanoa, että näkisin niitä täysin nytkään, mutta - elämä jatkuu. Vaikka yksi ovi meni kiinni nenäni edestä, toivon, että muita ovia aukeaa.  Ehkä parempiakin ovia, kutsuvampia.

Kun juuri pettymyksen kohtaamisen jälkeen ajoin autolla kotiin, silmät kyyneleistä sumentuneina ja ulisten suoraa huutoa (ollen varmaan aikamoinen liikenneriski), radiosta soi Ellie Gouldingin Anything could happen -kappale. Muistan sen hämärästi, vaikka en kiinnittänyt siihen tai sen sanoihin silloin suurta huomiota. Kuitenkin kappale jäi soimaan päähän ja nyt kun olen kuunnellut sitä useammin ja tutustunut sen lyriikoihin, haluan uskoa, että se oli jonkinlainen merkki maailmalta syvimmän epätoivonikin keskellä, että tämä ei pääty tähän. 

I guess we thought that's just what humans do
Letting darkness grow
As if we need its palette and we need its colour
But now I've seen it through
And now I know the truth

That anything could happen
Anything could happen
Anything could happen

En halua vaipua epätoivoon, vaan pitää positiivisen elämänasenteen huonoinakin aikoina. Maailma on edelleen avoin, täynnä mahdollisuuksia. Vaikka yksi asia vietiin pois, se ei tarkoita sitä, että tulevaisuuteni olisi täysin tuhoontuomittu. En ehkä tiedä mitä teen keväällä, mutta tiedän mihin suuntaan haluaisin lähteä. Ehkä lähden siis sinne.

Äitini on ihana ja lähettää minulle aina toisinaan Elämä pelissä-valmennuksen sähköposteja. Tällä kertaa sain konkreettisia neuvoja arjen vastoinkäymisten hallintaan. Haluan jakaa sähköpostissa olleen harjoituksen teidänkin kanssa (kopioitu suoraan sähköpostista):

Harjoitus

1. Kiinnitä huomiosi eteesi tuleviin vastoinkäymisiin, niin pieniin kömmähdyksiin kuin suuriin takaiskuihin.
2. Joka kerta kun kohtaat minkä tahansa vastoinkäymisen, tee mielessäsi kuvitelma, että siitä seuraa jotakin hyvää.
3. Kuvittele, että kohtaamallasi vastoinkäymisellä on (ilmeisten kielteisten seuraamusten lisäksi) kolme myönteistä seuraamusta, ja keksi mielikuvituksesi avulla, mitkä nuo kolme myönteistä seuraamusta voisivat olla.
4. Keskustele tilaisuuden tullen tästä tehtävästä ja sen ideasta jonkun sinulle läheisen ihmisen kanssa.

Näillä mennään. Kokeilkaa tekin. Lisäksi ystäväni neuvoi minua keskittymään tekemään sellaisia asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Niinpä siirrän murehtimisen syrjään ja keskityn täysillä hyvän olon rakentamiseen. Heti huomenna pinkaisen salille tai jumppaan. Tänään vain parantelen tätä krapulaa ja yritän löytää sisäisen voimani jälleen.

Äiti ja kaikki muut huolestuneet: Kyllä tää tästä.

Pohojone.

Terveisiä Kuusamosta! Ollaan täällä työreissulla ja tähän mennessä ollaan kiipeilty köysiradalla, pelattu korista, saunottu, syöty ja vietetty päivä Rukalla. Huomenna tehdään pieni patikkaretki Oulangan kansallispuistossa. Sieltä kurvaan kotikonnuille Sallaan loppuviikoksi.

Aattelin vaan ilmoittaa, että hengissä ollaan! Päivittelen lisää kun pääsen koneen äärelle, eikä tarvi näppäillä tällä puhelimella. Ihanaa loppuviikkoa kaikille!

E lä mä.

Oon kiitollinen kaikista saamistani kommenteista edelliseen postaukseen liittyen ja mielelläni vastaanotan lisää neuvoja ja vinkkejä teiltä. Tekisi mieli heti alkaa tehdä sotasuunnitelmaa, mutta ehkä parempi antaa ajatusten muhia yön yli ja yrittää rauhoittua, ettei mene taas yöunet. Täysikuu valvotti viime yönäkin, joten tänä yönä olisi mukava saada nukutuksikin. Kaivoin kuitenkin pienen, mustan vihkoni jälleen esiin, syömisten ja ajatusten kirjaamista varten. Olen pyöritellyt jo erinäisiä tavoitteita päässä, mutta niistä sitten myöhemmin enemmän.

Tunnen olevani kovin rajoittunut blogini suhteen ja olisi mukava kirjoitella muistakin asioista, kuin vain treenaamisesta, laihduttamisesta tai laihtumattomuudesta. Mitä olette mieltä? Kiinnostaako sellainen? Haluaisin päästä eroon huonosta laihdutusblogi-imagosta, mutta se ajatus tuntuu juurtuneen päähäni. Siksi usein jää kirjoittamattakin, kun "taas tulisin vain valittamaan samoja ongelmia".

Vaikka painonpudotuksen saralla ei tapahdukaan mitään, elämässä tapahtuu muuten. Pieniä juttuja lähinnä, mutta sellaisia, jotka pitävät kiireisenä, hyvällä tavalla. Suurimman osan ajasta olen aika onnellinen, vaikka pimenevät illat meinaavat jälleen verottaa oman osansa energiasta. Nytkin tunnen olevani heman hukassa, mutta eiköhän tämä tästä. Haluaisin jakaa teidän kanssanne muutama kuvia kuluneelta syksyltä. Olen harkinnut myös tekeväni sen päiväni kuvina-haasteenkin jossain vaiheessa, kunhan saan aikaiseksi. Mutta, syksyä ja arkea Instagramin kautta (minut löytää sieltä nimellä niinacmon, yllättäen):

Kuvakollaasista tuli aika laaja, mutta tiivistänee hyvin suuren osan siitä, mistä arkeni koostuu. Toki kuvista puuttuu kokonaan liikunta, ystävät ja terveellinen ruoka. Mutta uskokaa pois, kyllä niitäkin elämääni kuuluu!

Oon muuten ihan koukussa tuohon Instagramiin. Löytyykö muita käyttäjiä? <:

Help wanted.

On tullut aika nostaa kissa pöydälle. Edelleen olen sitä mieltä, että vaa'assa näkyvää lukua tärkeämpää on hyvä olo, mikä tästä elämäntavasta tulee, mutta... Fakta on se, että ylipainoa on aivan liikaa ja siitä on päästävä eroon. Siksi onkin hälyttävää, että kaikesta yrittämisestä huolimatta paino vaan nousee. Jokin on siis pahasti vialla ja ongelmakohta onkin aika helppo osoittaa - ruokavalio.

Hämmentävää kuitenkin on, että vaikka paino on noussutkin useita kiloja, niin mitat eivät ole juuri muuttuneet. Reidet ovat kyllä saaneet pari senttiä lisää, mutta yllätys oli aika suuri kun navan kohdalta senttejä oli peräti kadonnut muutama. Silti, turhauttavaa on, että tässä ollaan edelleen, tässä jumitetaan. Vaikka mitään muuta ei ole kyllä voinut odottaakaan tällä ruokavaliolla.

Mikä on siis pielessä? Kaikki. Liian vähän vettä, liian vähän kasviksia, hedelmiä ja marjoja, liikaa kaikkea muuta. 

Saan töissä ilmaisen ruuan läheisestä ruokalasta. Köyhän ei passaa valittaa, mutta omat haasteensa tällainen ruokailujärjestely tuo painonpudotukseen. Ruoan annostelevat keittäjät, en minä itse. Alussa söin kaiken (ihan liikaa siis) mukisematta, mutta nyt on ollut pakko vain alkaa jättää ruokaa lautasen reunalle, koska ne annoskoot ovat toisinaan ihan järjettömiä. Ruuan laatukin on vähän kehnoa eikä salaattipöytä houkuttele pehmenneillä paprikoillaan ja nahistuneella salaatilla. Jälkiruokaakin on tarjolla joka päivä, enkä ole tähän mennessä tainnut kertaakaan siitä kieltäytyä, vaikka pari kertaa on jäänyt syömättä sen kuuluisan laadun takia. Useimmiten jälkiruokana toimii jokin rahka tai kiisseli, mikä ei kai niin huono vaihtoehto ole, jos sillä välttää iltaisen napostelun. Niin, jos välttää...

      Myönnettäköön, että herkuttelu on riistäytynyt käsistä. Ei huolta, en vanhoihin tapoihin ole tosiaankaan luisunut, mutta liika on liikaa silti. Erityisesti viikonloppuisin tulee höllättyä vähän turhan paljon toisinaan.

Oon tässä kauhulla miettinyt tulevaa joulua ja sitä, että jos meininki jatkuu yhtä päättömänä ja kohtuuttomana, tuun joulun jälkeen painamaan saman verran kuin projektia aloittaessa. Siksi paikallaan olisikin nyt kunnon ryhtiliike ruokavalion suhteen. Ja uusien, konkreettisten tavoitteiden asettaminenkaan ei olisi pahitteeksi.

Nyt kaipaan neuvoja teiltä, lukijat, erityisesti te laihduttavat: Minkälaista ruokaa te syötte ja kuinka usein herkuttelette? Tiedän kyllä miten minun pitäisi käytännössä syödä, mutta... Viime syksyinen jumitus kummittelee mielessä edelleen. Se, että teki kaiken niinkuin piti, liikkui paljon ja söi oikein, mutta silti paino alkoi vain hitaasti nousta. Se on tuonut oman epävarmuuden tähän painonpudotukseen ja syönyt kieltämättä motivaatiota. Mutta no, tämä suuntakaan ei tosiaan voi jatkua.

   Help?

Today is gonna be the day you hear somebody say: "We need you wide awake."

Mielen voima on jotain, mitä jaksan yhä edelleen ihmetellä. Eilen oli yksi niistä huonoista päivistä, jotka haluaisi vain pyyhkiä elämänkartalta. Merkityksensä niilläkin toki, sillä ilman huonoja päiviä hyvätkään eivät tuntuisi miltään. Menin nukkumaan huonolla mielellä, enkä kovinkaan innokkaana odottanut tulevaa aamua. Mutta kappas vain, alitajunta ei ollut vielä luovuttanut, vaan käsitteli asian hyvin selkeästi, unessa. Kun heräsin, tunsin saaneeni konkreettisen vastauksen mieltäpainaviin kysymyksiin. Ymmärsin mitä olin tehnyt väärin ja mitä minun tulisi tehdä toisin. Käsittämätöntä. Usko oman mielen voimaan vahvistui jälleen. Mihin mielettömiin asioihin pystyisimmekään, ellemme itse hidastaisi ja rajottaisi itseämme?

Päivä alkoi hyvin ja jatkui sellaisena, huipentuen illalla Killerillä vietettyyn parituntiseen. Kävin ensimmäisenä Diva's Dance -tunnilla ja pitkästä aikaa pääsin sellaiseen euforiseen fiilikseen, joka tekee liikkumisesta niin mahtavaa. Oli ihan järjettömän hauskaa, ohjaaja oli mieletön - nauratti vaan kaiken sen bailaamisen lomassa. Siksi olikin vähän vaikea asennoitua tuntia seuranneen syvävenyttelyn rauhallisuuteen, mutta pian riehakas onni vaihtui tasaisempaan, rentoon hyvään oloon. Molemmat tunnit tekivät kyllä ihan mielettömän hyvää ja nyt olo on täydellisen rentoutunut. 

Ja tiedättekö mitä, satsumat ovat jälleen ehkä parhaassa syömisiässä! Äkkiä kauppaan siis! 

How you been? I've been cruisin'

Päätin sunnuntaina, että tällä viikolla otan hieman rauhallisemmin, annan kehon levätä, stressittä. Aloitin viikon todella iisisti BodyCombatilla. Hah joo, iisiä ja kevyttä nähnytkään! Odotin hieman kauhulla tuntia, mutta yllättäen selvisin hengissä koettelemuksesta. Täytyy harmikseni myöntää, että tällä kertaa ei tullut samanlaista adrenaliinihyökyä, kuin avointen ovien päivän puolituntisella combatilla, mutta... Ehkä en vielä ihan hylkää Combatia ohjelmistostani. Se toisi ihan mukavaa vaihtelua BodyPumpille, joka on osittain alkanut jo sekin maistua puulta.

No, Combat rykäisi viikon aika vauhdikkaasti liikkeelle, mutta pari edellistä ja tulevaa päivää aion vain hölläillä. Päivittäin tulee reippaasti pyöräiltyä nelisenkymmentä minuuttia töihin ja takaisin, joten ihan löysäilemään ei ruveta kuitenkaan. Viikonloppuna sitten ja oikein luvan kanssa, kun saapuu vieraita ja järkkäämme ystävän kanssa pienet pre-halloween-kinkerit. Kaiversin kurpitsalyhdynkin juhliin! Ja kurpitsan sisuksesta tein piirakkaa. Kokemus oli uusi, enkä ole ihan varma pidinkö kurpitsapiirakasta yhtään. Onko seuraajista kukaan koskaan maistanut kurpitsapiirakkaa? Miltä sen pitäisi maistua? :D Teinköhän jotain väärin...

Tällä viikolla ollaan musisoitu töissä ja muutaman kerran ollaan taltioitu videolle soittelut. Videoita katsoessa oon yleensä pitänyt silmät visusti kiinni (ja välillä korvatkin) (...itsekritiikki, hello) mutta molemmissa videoissa oon pari kertaa kurkannut ja jotenkin yllättävästi oma keho ei ole näyttänyt todellisuudessa niin pahalta, kuin oli kuvitellut. Ja sama tapahtui tänään H&M:n sovituskopissa, tunnetusti raai'mmassa sovituskopissa koskaan. Ihan hitostihan tässä on tehtävää, mutta olin huomaavinani takapuoleni hieman kohonneen. Harmi, etten projektin alussa ottanut mitään järkeviä kuvia, joista muutoksen voisi konkreettisesti osoittaa. Nyt täytyy vaan luottaa intuitioon ja mittanauhaan. Tuli silti hetkellisesti sellainen olo, ettei kaikki ehkä ole ihan hukkaan mennyt sittenkään.

Mutta hukkaan menee hyvät nukkumiseen tarkoitetut tunnit, ellen nyt sammuta konetta. Palaillaan, ja hyvää viikonloppua kaikille jo näin etukäteen! Itse aloittelen omani jo huomenna. 

Nyt, kauniita unia ihanat.

tired cat is tired

Käännä se ympäri.

Pyörin hetki sitten jälleen ankaran ahdistuksen kourissa. Mielessäni sätin itseäni kaikista asioista, joita olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä. Olin itselleni kuin nalkuttava vaimo, joka ei jätä rauhaan. Kunnes...

...päätin kirjoittaa itseni ulos tästä olotilasta. Laitoin ylös muutamia ohjeita itselleni. Jaan ne täällä, teidän kanssanne:

1. Get your shit together, man.

2. Lakkaa märehtimästä - what's done is done.  Ota opiksesi ja keskity siihen, mitä voit tehdä paremmin nyt ja tulevaisuudessa.

3. Vähemmän itseinhoa ja itsensä soimaamista, enemmän rakkautta. Viha ei vie eteenpäin.

4. Muista - sitä niität mitä kylvät. Maailma antaa sitä mitä sinä pyydät.

5. Keskity siis positiivisiin asioihin - huonoistakin päivistä löytyy yleensä jotain mistä olla iloinen tai kiitollinen.

Ja kappas, nämä muutamat asiat nähtyäni konkreettisena tekstinä näytöllä, niitä oli paljon helpompi uskoakin. Olo helpotti ja ahdistus lieveni. Hetkellisen epätoivon vallassa saattaa tuntua siltä kuin kaikki olisi menetetty, mutta harvoin tilanne on todellisuudessa niin paha. Siksipä kannustankin nyt muitakin kokeilemaan tätä, yksinkertaisten neuvojen listaamista itselleen. Mikä hiertää, mihin asioihin voit itse puuttua? Varoitus: Saattaa potentiaalisesti muuttaa päiväsi kulun. 

Tajunnanvirta

Tällaisina päivinä olen vain varjo itsestäni.

Pyörin taas pitkään sängyssä ajatusteni kanssa, saamatta unta. Piti avata kone ja tulla kirjoittamaan niitä ylös ja pois päästäni. Yhtäkkiä ei huvitakaan. Ei ole mitään järkevää sanottavaa, kaikki ajatukset ovat vain epämääräistä puuroa.

Tällä viikolla on ollu hyviä hetkiä(kin). Toisinaan on ollut raskasta. Toisina hetkinä halusin vain upota sängyn pohjalle ja kadota maailmasta. Mutta usein minut saattoi löytää myös hymyilemästä. Positiivinen ajattelu on kyllä ollut kortilla tällä viikolla. Olen yrittänyt pinnistellä, mutta aina ei vaan onnistu. Ahdistaa, kun paino nousee. Ahdistaa, joten syön liikaa. Ahdistaa, kun syön liikaa. Sitten menen BodyPumpiin kurittamaan lihaa ja myöhemmin itken olohuoneen matolla venyttelyn lomassa, endorfiinipöllyissä - koska rakastan liikuntaa niin paljon. Voi tunteiden vuoristorata.

Pumpin jälkeinen energiaryöppy jatkuu vaan, enkä saa siis unta. Mutta miten mahtavalta tuntuukaan, kun kävelee salilta täristen ulos? Kun ei suihkussa meinaa jaksaa nostaa käsiä pestäkseen hiuksiaan? Kun jalat ovat heti treenin jälkeen niin tönkköinä valmiiksi, että kävely näyttää kummalliselta vaapunnalta? Miltähän mahdan näyttää huomenna...

Tosiaan, syöminen on hirvittävä murheenkryyni tällä hetkellä. Sunnuntaina ja maanantai-aamuna tuli paastottua sen lääkärikäynnin takia (ei löytynyt kuulemma mitään hälyttävää, muuten!), mutta pahan lääkelitkun saamiseksi alas tuli juotua yhden vuorokauden aikana 3 litraa limukkaa. Töissä saan ilmaisen ruuan läheisestä ruokalasta, jossa on joka päivä tarjolla jälkkäriä ja ruuat annostellaan valmiiksi. Vituttaa, suoraan sanoen. Keittäjät lätkäisee annoksen lautaselle kiinnittämättä mitään huomiota annoksen ulkonäköön (tai kokoon). Siinä se vain makaa, eikä lautaselle mahdu salaattia. Toinen, pieni lautanen on sitä varten, mutta kun se on pieni! Ja lapsena jo opin, ettei ruokaa saa heittää menemään. Siksi tulee syötyä kaikki, ja jälkiruokakin päälle. Sitten on vielä kaikki muut leivonnaiset, joita töissä satunnaisesti tarjoillaan. Kotiin yritän olla ostamatta mitään, paitsi ehkä tummaa suklaata. Mutta sitten tulee viikonloppu ja tuhannet kekkerit (ja miljoonat muut tekosyyt). 

   Ja kun stressaa muutenkin.

Mutta onneksi on olemassa liikunta. Huomenna pistän kuntoon myös ruokapuolen. Tai ainakin teen jonkinlaisen sotasuunnitelman ongelman purkamiseen. Ja kummasti alkoi väsyttää tämän purkautumisen jälkeen... Hyvää yötä siis, murut.