Be yourself.

Olen luonteeltani sellainen, että tykkään olla ajoissa, minne ikinä menenkin. Paitsi jos kyse on koulusta, niin tunnuin ainakin viime opinahjossa olevan aina myöhässä. Hmm, mistä lie johtunut... No, tämä aina-ajoissa-mentaliteetti alkaa ajoittain käydä jopa ärsyttäväksi, sillä minä vihaan odottamista. Nurinkurista? Jep. Se, että olen aina ajoissa, johtaa väistämättä siihen, että joudun odottamaan. Aina se odottaminen ei ole niin kamalaa, mutta esimerkiksi tänään, kun olin Killerillä 40 minuuttia ennen tunnin alkua valmiina odottamassa, sai minut kieltämättä vähän kiroamaan mielessäni tätä hiton piirrettä. Fiksu tyyppi olisi mennyt kuntosalin puolelle siksi aikaa, mutta minun on myönnettävä, että jänistin ovella. Kävin kurkkimassa kuntosalin puolelle, mutta sitten iski jonkinlainen alemmuuskompleksi-paniikki: "Enhän minä voi tuonne mennä, nuo muuthan nauraa minut pihalle sieltä!" Joten sipsuttelin salin eteen istumaan ja lukemaan Cosmopolitania. Menihän se aika niinkin.

Tänään oli jotenkin hurjan hankala saada itseään liikkeelle muutenkin. Tiesin, etten tulisi lopulta katumaan Danzation-tunnille lähtöä, mutta silti mieleni yritti kokoajan keksiä tekosyitä miksi en menisi. Yksi syy, minkä takia meinasin jättää lähtemättä, oli oma peilikuva. Olo oli normaalia turpeampi ja minua suoraan sanoen inhotti. En kuitenkaan kuunnellut tekosyitä, vaan pakotin itseni liikkeelle, sillä milläpä muullakaan se turvotus lähtisi kuin liikkumalla. No, kuten sanoin, niin nyt olen tyytyväinen, että menin. Oli mielettömän hauskaa, ja olo on tällä hetkellä paljon parempi kuin mitä se olisi, jos olisin jäänyt kotiin.

Sinänsä kummallista, miten hetkessä saattaa mielialat vaihtua. Aamulla lähtiessäni viemään työhakemusta erääseen liikkeeseen suorastaan puhkuin itseluottamusta ja kauneutta. Tunsin itseni melkein hyvännäköiseksi! Jossain vaiheessa iltapäivää se tunne kuitenkin katosi ja kun katsoin itseäni peilistä, minun teki mieli vain itkeä. Jossakin syvällä alitajunnassani elää sellainen ajatus, että voin olla kaunis vain silloin kun olen hoikka. Se on kuitenkin väärin, ja toivon, että kaikki naiset (itseni mukaan lukien) ymmärtäisivät sen ja lakkaisivat soimaamasta itseään, turhaan. Olen suurimmilta itseinhokohtauksilta nykyään välttynytkin, kun olen yrittänyt tsempata itseäni hymyilemään enemmän ja kantamaan ylpeänä sen mitä olen. Silloin ihminen on kauneimmillaan.

PS. Kuinka moni käyttää Heiaheiaa? Olen itsekin siellä, joten jos joku haluaa lisätä minut kaverikseen, niin on hyvä vain!

Läski tilittää.

Käytiin eilen kahvilla ystäväni kanssa. Kun olimme kävelemässä takaisin, meitä vastaan juoksi todella laiha, lähes anorektisen laiha tyttö. Ohittaessaan meidät hän katsoi minua katse täynnä inhoa. Melkein pystyin kuulemaan hänen ajatuksensa. Katseesta näki kuinka syvästi hän tunsi sääliä, inhoa ja ehkä vihaakin minua kohtaan, koska olen niin surullinen ihmisriekale, että olen tässä kunnossa, että olen näin lihava.

Hämmästyin hänen vihamielisyydestään, vaikka siinä tilanteessa lähinnä kohautin olkia. Mitä sitten jos joku ajattelee minusta pahasti? Enhän itsekään haluaisi olla hänen kaltaisensa, koskaan. Kuitenkin kohtaaminen on jäänyt pyörimään mieleen. Toisaalta en jaksaisi välittää, mutta toisaalta minua ärsyttää.

Uskon, että nämä langanlaihat tytöt saavat yhtä paljon negatiivista palautetta kuin lihavatkin. Uskon, että yhtä lailla hekin saavat paheksuvia katseita osakseen. Kuitenkin joukosta löytyy paljon myös niitä, jotka ihailevat tämmöistä luisevuutta, toisin kuin läskeillä, juuri kukaan ei ole taputtelemassa olalle, että vähäx oot ihana ku oot noin muhkee. Toki poikkeuksiakin löytyy. En silti ymmärrä miksi niitä mielipiteitään täytyy ilmaista niin vihamielisesti? Vaikka tyttö ei sanonutkaan mitään ääneen, niin pystyin silti aistimaan hänen vihaisista eleistään ja katseestaan mitä mieltä hän oli minusta. Itse pyrin pitämään mielipiteeni itselläni, vaikka jonkun ulkonäkö ei miellyttäisikään. Ei ole minun asiani sitä hänelle ilmaista, ja mitä se ylipäätään minulle kuuluu miltä joku näyttää? Itsehän näytän tältä. Ei mulla oo muutenkaan varaa hirveästi sanoa. Ja vaikka olisi, niin en sanoisi sittenkään.

Kun laihdun ja kun pääsen tavoitteisiini, en halua muuttua ylimieliseksi. Ulkonäkö kertoo paljon ihmisestä, mutta ei kaikkea. Vaikka joskus onnistuisinkin laihduttamaan nämä 40 ylimääräistä kiloa, se ei silti oikeuta minua kohtelemaan muita ihmisiä kuin paskaa. Enkä halua, että elämäni jää pyörimään vaa'an ympärille ikuisesti tai että alan määritellä muitakin ihmisiä sen mukaan mitä he painavat. Maailmassa on jo muutenkin tarpeeksi pahaa mieltä, miksi haluaisin aiheuttaa sitä itse lisää heittelemällä halveksuvia katseita tuntemattomille vastaantulijoille?