Enemmän on enemmän on enemmän on enemmän.

Minulle tulee Kauneus & Terveys -lehti kotiin. Tilasin sen mukavalta puhelinmyyjältä, joka osasi selkeästi hommansa. Yleensä sanon "ei" jo heti kättelyssä, mutta tämä nainen teki minuun vaikutuksen iloisuudellaan ja välittömyydellään. En voinut sanoa muuta, kuin kyllä. En ole oikeastaan katunut, koska pidän tästä lehdestä. K&T:llä on meneillään Yhdessä Kuntoon -projekti, johon voivat osallistua kaikki mm. Heiaheian kautta. Lisäksi näkyvämmin projektissa on mukana muutama nainen, jotka haluavat parantaa terveyttään. Heidän matkastaan pystyy lukemaan niin jokaisesta numerosta, kuin K&T:n nettisivujen kautta. Lueskelin tänään erään elämäntapamatkalaisen, Marjan, blogia. Artikkeli Uusia näkökulmia kohtuuteen sai minut pohtimaan omaa elämäntaparemppaani (näin sairastellessa on näköjään aikaa ajatella). Marja oli saanut yllättäviä ohjeita: "Syö enemmän ja normaalimmin, liiku vähemmän." Myös hänen PT:nsä Samppa Jaakola oli neuvonut liikkumaan vain sen verran, että motivaatio kokoajan kasvaa.

(kuvat: weheartit.com)

Tämä pisti minut miettimään omia päähänpinttymiäni. Välillä tuntuu, että vaadin itseltäni aivan hurjan paljon liikkumisen suhteen. Yleensä pyrin liikkumaan monipuolisesti vähintään viitisen tuntia viikossa. Toisinaan tuntuu, ettei sekään riitä. Päässä takoo vain, että enemmän on enemmän on enemmän on enemmän on enemmän on enemmän, TÄMÄ EI RIITÄ! Sitten poden huonoa omaatuntoa ja pahimmillani saatan lamaantua sen takia. Juuri nämä vaatimukset saattavat olla syynä siihen, että hetkittäin mieli ja keho vain väsyy, eikä jonain viikkona liikunta jaksa kiinnostaa niin paljon. Artikkeli sai minut oivaltamaan, että saatan olla vähän turhan ankara itselleni.  Onko siitä lopulta mitään hyötyä, että hukkaa motivaationsa, koska ei osaa tai anna itsensä pysähtyä? Useimmiten nautin liikunnasta paljon ja rakastan sitä koko sydämestäni, mutta ehkä minun pitäisi olla armollisempi itselleni, silloin kun motivaatiopula iskee. Onko se niin hirveä juttu, jos silloin tällöin keräilee motivaatiotaan ja antaa itselleen enemmän aikaa levähtää jonain viikkona? En usko, että täyteen liekkiinsä leimahtanut rakkaus liikkumiseen yhtäkkiä vain katoaa, jos pitääkin yhtenä viikkona useamman lepopäivän, kuin normaalisti.
     En halua kadottaa liikkumisen iloani sen takia, että paahdan liian lujaa menemään.

En muista missään vaiheessa liikkuneeni veren maku suussa, ilman minkäänlaista nautintoa. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että minun ei tarvitse juuri ponnistella saadakseni itseäni liikkeelle. Minä rakastan liikkumista ja olen löytänyt omat lajini, joista pystyn ammenttamaan energiaa jokaiseen päivään. Liikkuminen on kuin huumetta - sitä haluaa kokoajan enemmän. En koe, että minulla olisi mitään tarvetta vähentää liikkumistani yleisesti, mutta tämän artikkelin ja hetken pohdinnan jälkeen tajusin, että voin ottaa rauhallisemminkin joskus.

Mitä ruokavalioon tulee, niin siinä onkin paljon enemmän tekemistä, kuten oon pitkään valitellut. Marja oli kuitenkin saanut hyvän vinkin ravitsemusterapeutti Hanna Partaselta: "Kun teet muutoksia ruokavalioosi, älä ota mukaan mitään sellaista, mitä et voisi syödä seuraavaa viisi vuotta." Tätä olen pyrkinyt itsekin noudattamaan, ja siksi en välitäkään mistään dieeteistä. Haluan, että voin syödä minulle normaalisti, ettei minun tarvitse joka päivä ponnistella asian kanssa. Haluan muuttaa elämäntapojani terveellisiksi niin, että tiedän pystyväni kivutta pysymään niissä koko loppuelämäni. Toki olen kiinnostunut erilaisista ruokavalioista, superfoodeista ja muista sellaisista, mutta tiedän olevani liian laiska näkemään vaivaa muuttaakseni ruokavaliotani täysin näiden suuntausten mukaisiksi. Siksi en ole ikinä esimerkiksi harkinnutkaan karppausta, koska no, tykkään leivästä enkä halua stressata jos joskus muutaman palan syön. Eihän sitä tiedä jos joskus hurahdankin johonkin erikoisempaan ruokavalioon, mutta siihen asti pyrin vain opiskelemaan enemmän, hiomaan ruokavaliotani terveellisemmäksi pienillä valinnoilla. Tiedän, että perustat ovat tälläkin hetkellä kunnossa, toteutus vain mättää, aina toisinaan. Mutta sitähän tää minunkin matkani on, opettelua. Tärkeintä on, että olen tässä, matkalla.

En halua tehdä tästä projektistani ongelmaa. Joskus täytyy levähtää ja joskus täytyy myös lipsua, että voisi jatkaa vahvempana ja parempana. En halua menettää elämäniloani sen vuoksi, että stressaan liikaa tästä projektista. Haluan löytää tasapainon hyvän ja "huonon" välillä. Kultainen keskitie, niin. Haluan, että tää projekti aiheuttaa enemmän iloa kuin jatkuvaa hampaidenkiristelyä. Viime aikoina syömiseni onkin ollut melkoinen murheenkryyni, osittain syystä ja osittain oman hermoiluni takia. Siksi siihen onkin puututtava, mutta tiukan lempeästi. Kyllä minä vielä löydän sen oikean polun.

Notes to self:

Ekan syysflunssan jälkeen tää mun projekti on menny hävettävän huonosti. Oon vannonut moneen kertaan, että nyt tää tästä taas lähtee, mutta onko mitään tapahtunut? Ehei. Yritän lohduttaa itseäni sillä, ettei tää nyt sentään niin huonosti ole mennyt, mutta hei. Paremminkin olisi voinut mennä. Jos mä haluan tuloksia, niin en mä voi antaa itseni jatkuvasti lipsua, mun on kaivettava se eksynyt itsekuri taas esiin ja mun on tehtävä enemmän töitä tavoitteideni eteen. Joo, syksy on ollut raskasta aikaa ja joo, on voinut olla vaikeaa. Mutta typerys, muistele miten hyvä olo sulla oli itsestäsi kun asiat sujuivat mallikkaasti? Miten ylpeä ja tyytyväinen sä pystyit olemaan? Vertaa sitä peilistä tuijottavaan väsyneeseen ja jo lievästi turvonneeseen tyttöön. Sä tiedät mitä tehdä, avaimet on sun käsissäsi. Now go get that girl back!

Asiat, joihin on tultava muutos:

- Kiloklubi. 

Nykyään merkkailen kiloklubiin vain liikkumiset, mutta tästä lähtien mun on alettava merkkaamaan myös ne kalorit sinne, vain siten mä pystyn todella hillitsemään itseäni. Kalorien laskeminen tuntuu tässä vaiheessa jo tylsältä, mutta ilmeisesti en pysty muuten pääsemään tavoitteisiini.

- Lipsuminen eli "no jos minä nyt vain tämän palan syön tästä kakusta..." 

On okei herkutella toisinaan ja se on edelleen hyvä asia, etten ole raahannut karkkia tai pullaa kotiin saakka. Karkkia syön edelleen hyvin vähän, mutta silti silti silti. Teen ihan liikaa huonoja valintoja. Jokaisen houkutuksen kohdalla mun on mietittävä tarvitsenko mä todella tätä, miksi mä muka tarvitsisin tätä niin paljon ja pystynkö mä olemaan ilman? Nimittäin parempi olisi pystyä.

- Ruokavalio ylipäätään. 

Kesällä oli helppo syödä kevyesti, koska helteiden aikana ei edes tehnyt mieli syödä kovin raskaasti. Nyt syksyllä kasvikset ja hedelmät tuntuvat unohtuvan homehtumaan yhä useammin, vaikka nythän keho tarvitsisikin niitä entistä enemmän! Järjetöntä. Lisää kasviksia ja hedelmiä siis ruokavalioon. Ja vähemmän leipää, hei.

- Vesi.

Seriously, kuinka vaikea on juoda sitä vettä riittävää määrää? Se puhdistaa kehoa monin tavoin ja auttaa ihan hemmetisti tässä projektissa. Juo vettä, paljon.

- Liikunta ja laiskuus.

Syyskuussa liikuin kyllä ihan mukavasti, mutta viimeisten viikkojen aikana oon huomannut itseni laiskistuneen. Killerille on suhteellisen helppo lähteä ja siitä olenkin kyllä innoissani, mutta kiinnostus ei tahdo riittää omaehtoiseen liikkumiseen. En esimerkiksi edes saa aikaiseksi jumpata kotona, vaikka aikaa olisi hyvin ja se olisi suotavaakin. Lenkille lähtöä en jaksa useimmiten edes ajatella. Kun aiemmin olisin ahdistunut VIIKON liikuntatauosta, niin nyt kohautan vain olkia. Okei, olin räkätaudissa suurimman osan siitä ajasta, mutta en toki olisi kuollut esimerkiksi kevyeen kävelylenkkiin. Mun on löydettävä se into liikkumiseen taas. Mun on muistettava tavoitteeni: Vähintään neljä tuntia viikossa. Mielellään enemmänkin, mutta aloitetaan nyt vaikka tuosta neljästä. Sohvalla makaaminen ei auta sua pääsemään tavoitteisiisi, kultaseni.

(kuvat: weheartit.com)

Jatkan listaa myöhemmin, kunhan keksin lisää asioita, joissa on parantamisen varaa. Tässä taisi tulla kuitenkin tärkeimmät. 

(Pahoittelut muuten tästä hieman kummallisesta tekstistä ja muka nokkelasta tavasta puhutella itseäni. Kun käsken itseäni näin tekstin kautta, se tuntuu konkreettisemmalta, ymmärrättekö? Eh. En minäkään ymmärtäisi.)

Keep your eyes on the goal.

Oon lievästi pettynyt itseeni. Oon alkanut lipsua periaatteistani. Lipsumiset ovat pieniä, mutta lipsumisia silti. En edelleenkään ole ostanut sipsiä, karkkia tai keksipakettia. Jos joku on tarjonnut, olen saattanut yhden karkin syödä, tms. Mulla on edelleen paljon asioita, joista olla ylpeä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että nyt on aika pysähtyä ja vähän pohtia, mitä voisin tehdä vieläkin paremmin, mitä asioita voisin muuttaa.

Asioita, joihin kiinnittää huomiota:

- Annoskoko. Oon alkanut syömään liikaa enkä usein edes välitä, vaikka olisin jo täynnä. Tähän täytyy tulla muutos, pärjäisin aivan hyvin vähemmälläkin ruualla. Mun on lopetettava syöminen silloin kun olen täynnä, eikä vasta sitten kun olen jo ähkyssä. Mulla on myös paha tapa hotkia. Ja oikeasti, jos olen jo kylläinen, sitä ruokaa ei tarvitse hakea lisää. Mun on lakattava syömästä pelkästä syömisen ilosta.

- Toisinaan herkuttelu on jopa suositeltavaa, kunhan muistaa kohtuuden. Oon mielestäni onnistunut tässä ihan hyvin, mutta en tiedä, jostain syystä jaksan nähdä syyllisyyttä jokaisesta pienestäkin herkuttelusta. Pala tummaa suklaata päivässä on ihan ok, mutta entä leivos kahvilassa kerran viikossa?

- Alkoholi. Oon nyt muutaman viime viikon aikana onnistunut hankkimaan yhden krapulapäivän itselleni viikossa. En silloinkaan ole seuraavana päivänä sortunut niihin krapulamättöihin, joita ennen olisin ilomielin vetänyt, mutta mua silti harmittaa, että viikon hyvä työ täytyy lopulta vetää nollille. Ah ja miten paljon inhoankaan krapulapäivän turvotusta! Esimerkiksi eilen tuli pämpättyä ja kunnolla, vaikkakin siinä illanvietossa tulikin ravattua ympäri kaupunkia ainakin kahdeksan kilometrin verran ja baarissakin tanssittua melkoisen raivokkaasti. Mutta se alkoholi, miksi en sen kanssa osaa pysyä kohtuudessa? Kun pystyisin ihan hyvin olemaan ilmankin. Oon sellaisen positiivisen huomion tehnyt itsessäni, että en enää useimmiten koe tarvetta keksiä viikonlopuille väkisellä jotain toimintaa, vaan tykkään olla "tylsä" ja lähteä vaikka lenkille perjantai-iltana. En minä sitä sano, hyvä seura ja pullo viiniä tekee joskus hyvää, mutta en halua, että siitä tulee viikottaista. Onneksi ensi viikonloppu menee muutossa eikä ole varsinaisesti mitään syytä ryypiskellä. Ja tosiaan selvennykseksi, en välitä ollenkaan yksinään tissuttelusta, vaan alkoholia nautin lähinnä sen seuran takia. Harmillista vaan, että kaikki illanvietot nykyään liikkuu vain sen alkoholin ympärillä, onko oikeasti muka niin vaikea keksiä yhteistä tekemistä selvinpäin?

- Vesi. Mun täytyisi ehdottomasti juoda paljon enemmän vettä. Yksikin päivä huomasin illalla, että olin päivän aikana juonut vaan yhden lasillisen vettä... Ja hölmöintä siinäkin oli, etten edes ollut juonut muuta koko päivänä. Olin yksinkertaisesti unohtanut juoda.

No, jottei menisi ihan negailuksi, täytyy myös hieman muistuttaa itseään,

Asioita joista olla ylpeä:

- Liikkuminen. Liikun nykyään ihan mukavasti - kun alussa mun tavoite oli vain 4 tuntia viikossa, nykyään saatan liikkua helposti enemmänkin. Viime viikolla liikuin yli kahdeksan tuntia, tällä viikolla tunteja on kertynyt tähän mennessä kuusi.

- Herkuttelu. Oon aikalailla onnistunut vieroittamaan itseni sokerista. En enää edes pidä liian makeista juomista tai ruuista, pienikin määrä alkaa ällöttää. Useimmiten mun ei edes enää tee mieli mitään sellaista ja siksi en niitä syökään. Ja vaikka toisinaan poden syyllisyyttä lipsumisesta, niin totuushan on, että mulla on syytäkin olla ylpeä itsestäni vaikkapa vaan sen takia, että mun nykyinen herkuttelun taso on kaukana ja paljon paremmalla tolalla kuin aiemmin, ennen tätä muutosta. Yksi leivos viikossa ei ole mitään verrattuna siihen määrään paskaa, jota suuhuni tungin aiemmin

- Kai mä jotain teen kuitenkin oikein, kun paino kuitenkin putoaa, vaikkakin hitaasti. Tällä hetkellä se tuntuu putoavan noin kilon kahdessa viikossa. Ensimmäisen viikon paino jumittaa tai saattaa jopa nousta ja viikon päästä oon taas hitusen kevyempi. Vähän tietysti harmittaa tää hidas tahti, mutta parempi kai näin, kuin että paino samaan tahtiin nousisi... 

Nyt kun oon taas tehnyt tilit selviksi itseni kanssa, voin jatkaa hyvillä mielin. Vietän tällä hetkellä tyttöjen iltaa kahdestaan kissani Leelon kanssa. Voisin piristää itseäni etsimällä motivoivia kuvia, kuuntelemalla hyvää musiikkia ja ehkä nauttimalla hedelmäsalaattia. We'll see.

dreams to plans

(kuvat favim.com)

Tämä matka ei ole pelkästään fyysinen. Tämä muutos ei koske pelkästään kehoa, vaan myös mieltä ja ennen kaikkea sydäntä. Tämä on matka itseeni - siihen, kuka minä olen. Tulenko minä olemaan minä ilman tätä turhaa painoa luitteni ympärillä? Vai muutunko minä, tuleeko minusta joku muu? Totta kai minä muutun, mutta uskon muuttuvani paremmaksi. En tarkoita, että laihuus tekisi minusta paremman ihmisen, vaan tämä prosessi, jota käyn läpi. Sitä oppii uskomaan itseensä, huomaa rohkeutensa ja vahvuutensa, tuntee ylpeyttä itsestään. Sitä oppii tuntemaan itsensä aivan erillä tavalla, sitä tutustuu itseensä, uudestaan. 

Vaikka joskus sanoin, etten anna painon määritellä minua, se määritteli minut kuitenkin. Minäkuva hämärtyi hapertuvan itsetunnon myötä ja lopulta katosi kaikki muukin. Ilo. Kyky innostua. Päivät muuttuivat vain harmaaksi massaksi, joiden läpi minä kahlasin onnettomana, lannistuneena, luovuttaneena. En kyennyt uskomaan mihinkään, en varsinkaan itseeni.

    Nykyään huomaan kyseenalaistavani paljon asioita elämässäni. Valintoja, jotka minä tein. Vai olinko se edes minä? Oliko se vain varjo minusta? Kuka minä edes lopulta olen? Niin paljon kysymyksiä pyörii mielessäni. On kuin koko elämä olisi kääntänyt suuntaa, hyvällä tavalla. Vaikken ehkä tällä hetkellä ihan tarkalleen tiedä, kuka minä olen, uskon sen kuitenkin saavani selville tämän matkan aikana. Tunnen jo nyt kuinka asiat alkavat muuttua, kaikin tavoin. Uskon siihen, että kun vain tarttuu tilaisuuteensa ja lähtee hakemaan muutosta, kaikki tapahtuu lumipalloefektin tavoin. Muutos lähtee pienistä asioista, jatkuen entistä kokonaisvaltaisempana ja kokonaisvaltaisempana. Uskon, että mitä enemmän positiivisia ajatuksia ruokit, sitä onnellisemmaksi muutut. Meillä on valta muuttaa elämämme suuntaa. Ja ensimmäisen muutoksen tulisi lähteä asenteesta.

Vaikka kehostani on kadonnut vasta kahdeksan kiloa, huomaan eron niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tunnen kulkeneeni jo pitkän matkan, olen oppinut itsestäni paljon ja olen löytänyt itsestäni niitäkin puolia, jotka olin unohtanut olevan olemassa. Minä olen vahva, rohkea ja upea. Minä olen toisinaan myös ujo, hämmentynyt ja kömpelö, mutta entä sitten? Minä olen minä. Minä haluan oppia hyväksymään itseni tällaisena, vähän hölmönä ja hassuna. Mutta en halua hyväksyä tätä mitä olen omalle keholleni tehnyt. Minä haluan oppia tuntemaan itseni parhaana Niinana, joka voin olla, itselleni ja muille. Ei tämä elämäntapamuutos koske pelkästään kehoa. Tämä on ennen kaikkea henkinen taival vahvemmaksi ja paremmaksi minuksi.

Tänään on oikea aika tehdä unelmista totta.

Läski tilittää.

Käytiin eilen kahvilla ystäväni kanssa. Kun olimme kävelemässä takaisin, meitä vastaan juoksi todella laiha, lähes anorektisen laiha tyttö. Ohittaessaan meidät hän katsoi minua katse täynnä inhoa. Melkein pystyin kuulemaan hänen ajatuksensa. Katseesta näki kuinka syvästi hän tunsi sääliä, inhoa ja ehkä vihaakin minua kohtaan, koska olen niin surullinen ihmisriekale, että olen tässä kunnossa, että olen näin lihava.

Hämmästyin hänen vihamielisyydestään, vaikka siinä tilanteessa lähinnä kohautin olkia. Mitä sitten jos joku ajattelee minusta pahasti? Enhän itsekään haluaisi olla hänen kaltaisensa, koskaan. Kuitenkin kohtaaminen on jäänyt pyörimään mieleen. Toisaalta en jaksaisi välittää, mutta toisaalta minua ärsyttää.

Uskon, että nämä langanlaihat tytöt saavat yhtä paljon negatiivista palautetta kuin lihavatkin. Uskon, että yhtä lailla hekin saavat paheksuvia katseita osakseen. Kuitenkin joukosta löytyy paljon myös niitä, jotka ihailevat tämmöistä luisevuutta, toisin kuin läskeillä, juuri kukaan ei ole taputtelemassa olalle, että vähäx oot ihana ku oot noin muhkee. Toki poikkeuksiakin löytyy. En silti ymmärrä miksi niitä mielipiteitään täytyy ilmaista niin vihamielisesti? Vaikka tyttö ei sanonutkaan mitään ääneen, niin pystyin silti aistimaan hänen vihaisista eleistään ja katseestaan mitä mieltä hän oli minusta. Itse pyrin pitämään mielipiteeni itselläni, vaikka jonkun ulkonäkö ei miellyttäisikään. Ei ole minun asiani sitä hänelle ilmaista, ja mitä se ylipäätään minulle kuuluu miltä joku näyttää? Itsehän näytän tältä. Ei mulla oo muutenkaan varaa hirveästi sanoa. Ja vaikka olisi, niin en sanoisi sittenkään.

Kun laihdun ja kun pääsen tavoitteisiini, en halua muuttua ylimieliseksi. Ulkonäkö kertoo paljon ihmisestä, mutta ei kaikkea. Vaikka joskus onnistuisinkin laihduttamaan nämä 40 ylimääräistä kiloa, se ei silti oikeuta minua kohtelemaan muita ihmisiä kuin paskaa. Enkä halua, että elämäni jää pyörimään vaa'an ympärille ikuisesti tai että alan määritellä muitakin ihmisiä sen mukaan mitä he painavat. Maailmassa on jo muutenkin tarpeeksi pahaa mieltä, miksi haluaisin aiheuttaa sitä itse lisää heittelemällä halveksuvia katseita tuntemattomille vastaantulijoille?