Notes to self:

Ekan syysflunssan jälkeen tää mun projekti on menny hävettävän huonosti. Oon vannonut moneen kertaan, että nyt tää tästä taas lähtee, mutta onko mitään tapahtunut? Ehei. Yritän lohduttaa itseäni sillä, ettei tää nyt sentään niin huonosti ole mennyt, mutta hei. Paremminkin olisi voinut mennä. Jos mä haluan tuloksia, niin en mä voi antaa itseni jatkuvasti lipsua, mun on kaivettava se eksynyt itsekuri taas esiin ja mun on tehtävä enemmän töitä tavoitteideni eteen. Joo, syksy on ollut raskasta aikaa ja joo, on voinut olla vaikeaa. Mutta typerys, muistele miten hyvä olo sulla oli itsestäsi kun asiat sujuivat mallikkaasti? Miten ylpeä ja tyytyväinen sä pystyit olemaan? Vertaa sitä peilistä tuijottavaan väsyneeseen ja jo lievästi turvonneeseen tyttöön. Sä tiedät mitä tehdä, avaimet on sun käsissäsi. Now go get that girl back!

Asiat, joihin on tultava muutos:

- Kiloklubi. 

Nykyään merkkailen kiloklubiin vain liikkumiset, mutta tästä lähtien mun on alettava merkkaamaan myös ne kalorit sinne, vain siten mä pystyn todella hillitsemään itseäni. Kalorien laskeminen tuntuu tässä vaiheessa jo tylsältä, mutta ilmeisesti en pysty muuten pääsemään tavoitteisiini.

- Lipsuminen eli "no jos minä nyt vain tämän palan syön tästä kakusta..." 

On okei herkutella toisinaan ja se on edelleen hyvä asia, etten ole raahannut karkkia tai pullaa kotiin saakka. Karkkia syön edelleen hyvin vähän, mutta silti silti silti. Teen ihan liikaa huonoja valintoja. Jokaisen houkutuksen kohdalla mun on mietittävä tarvitsenko mä todella tätä, miksi mä muka tarvitsisin tätä niin paljon ja pystynkö mä olemaan ilman? Nimittäin parempi olisi pystyä.

- Ruokavalio ylipäätään. 

Kesällä oli helppo syödä kevyesti, koska helteiden aikana ei edes tehnyt mieli syödä kovin raskaasti. Nyt syksyllä kasvikset ja hedelmät tuntuvat unohtuvan homehtumaan yhä useammin, vaikka nythän keho tarvitsisikin niitä entistä enemmän! Järjetöntä. Lisää kasviksia ja hedelmiä siis ruokavalioon. Ja vähemmän leipää, hei.

- Vesi.

Seriously, kuinka vaikea on juoda sitä vettä riittävää määrää? Se puhdistaa kehoa monin tavoin ja auttaa ihan hemmetisti tässä projektissa. Juo vettä, paljon.

- Liikunta ja laiskuus.

Syyskuussa liikuin kyllä ihan mukavasti, mutta viimeisten viikkojen aikana oon huomannut itseni laiskistuneen. Killerille on suhteellisen helppo lähteä ja siitä olenkin kyllä innoissani, mutta kiinnostus ei tahdo riittää omaehtoiseen liikkumiseen. En esimerkiksi edes saa aikaiseksi jumpata kotona, vaikka aikaa olisi hyvin ja se olisi suotavaakin. Lenkille lähtöä en jaksa useimmiten edes ajatella. Kun aiemmin olisin ahdistunut VIIKON liikuntatauosta, niin nyt kohautan vain olkia. Okei, olin räkätaudissa suurimman osan siitä ajasta, mutta en toki olisi kuollut esimerkiksi kevyeen kävelylenkkiin. Mun on löydettävä se into liikkumiseen taas. Mun on muistettava tavoitteeni: Vähintään neljä tuntia viikossa. Mielellään enemmänkin, mutta aloitetaan nyt vaikka tuosta neljästä. Sohvalla makaaminen ei auta sua pääsemään tavoitteisiisi, kultaseni.

(kuvat: weheartit.com)

Jatkan listaa myöhemmin, kunhan keksin lisää asioita, joissa on parantamisen varaa. Tässä taisi tulla kuitenkin tärkeimmät. 

(Pahoittelut muuten tästä hieman kummallisesta tekstistä ja muka nokkelasta tavasta puhutella itseäni. Kun käsken itseäni näin tekstin kautta, se tuntuu konkreettisemmalta, ymmärrättekö? Eh. En minäkään ymmärtäisi.)

Horoskooppeja ja puolukoita.

Oon just sellainen ihminen, joka ei usko horoskooppeihin, mutta aika jännästi kuitenkin toisinaan pitävät paikkansa:

"Toukokuun koittaessa padot lopulta murtuvat ja huomaat paattisi lähteneen valtavaan kiitoon menestyksen aallonharjalla Marsin, Venuksen ja Jupiterin saapuessa peräkanaa kolmiomerkkiisi. Varo merkillesi tyypillisen vaatimattomuuden asettamaa ansaa, joka houkuttelee sinua vähättelemään omaa merkitystäsi asioiden etenemisessä. Nyt on uskallettava ottaa koko kunnia itselle ja samoin on uskallettava tehdä kovia ja peruuttamattomia päätöksiä, jotka lopulta muuttavat koko elämäsi aivan toisenlaiseksi. Vastuu on otettava ja kannettava ilman turva-aidan antamaa suojaa, jos haluat ottaa kaiken hyödyn irti tästä upeasta kuviosta." - Neitsyen vuosihoroskoopista, astro.fi

Tämä upea kuvio on kylläkin tällä hetkellä kokenut melkoisen kolauksen ja kohdannut ensimmäisen todellisen koetinkivensä. Flunssa vaan jatkuu ja edelleen niistän litroittain räkää päivässä. Mun olo on kurja flunssan, huonon ruokavalion ja vähäisen liikunnan takia. Mua tympii valtavasti tämän hetkinen tilanne ja oma itsekurin puute. Vaikka tää flunssa tuntuu jatkuvan ja jatkuvan, niin ei se ole mikään syy jatkuvasti lipsua ja antaa itselleen vapauksia. No, ainakin sentään kaipaan päästä liikkumaan ja samaan hien oikein kunnolla pintaan. Mielialastakin kyllä huomaa, että kovat on vieroitusoireet liikunnasta. Oon todella tympääntynyt itseeni ja musta tuntuu, että oon tänä aikana ehtinyt lihoa kaikki kadottamani kilot takaisin. En osaa edes iloita vanhojen farkkujen mahtumisesta päälle. Mä mittään oo kuitenkaan laihtunu, kuvittelen vaan! Joku on kuitenki salaa käyny vaihtamassa ne vanhat pienet farkut isompiin, niin että mää luulen muka laihtuneeni. Pyh ja pah.

Flunssaan se taisi edellinenkin muutos kaatua. Kysymys kuuluukin, kaatuuko se nyt? Ei, ei kaadu. Tää on vain huono vaihe, jonka selätän ja voitan. Jatkan pian sillä menestyksen aallonharjalla surffaamista, lupaan sen. Nyt on vain jälleen pysähdyttävä ja nollattava tilanne, aloitettava ihan puhtaalta pöydältä. Asetettava pelisäännöt. Alkuhan sekin on, että tänään laskin kiloklubiin päivän kalorit, parin viikon tauon jälkeen. Kalorien laskeminen saa mut pysymään kuitenkin edes jotenkin ruodussa, miettimään hieman pidemmälle. Kyllä tää tästä.

Vaikka flunssa on edelleen sitkeänä päällä, en voinut olla vähän reippailematta viikonloppuna. Oltiin M:n isän luona kyläilemässä ja luonnollisesti auteltiin ulkohommissa (siirreltiin mm. koivulankkuja ulkoa varastoon) ja  käytiin M:n kanssa kävelemässä lähimaastossa. Näin ekaa kertaa elämässäni valkohäntäkauriin luonnossa, ja voi pojat, että se oli ihmeellistä tämmöiselle pohjoisen tytölle, joka on vain kömpelöihin poroihin tottunut. Toinen uusi, mutta ei niin miellyttävä tuttavuus oli hirvikärpäset... Inhoan muutenkin ötököitä, joten voitte kuvitella millaisia inhotuksen väreitä kulki, kun palattuamme sain nyppiä näitä inhottavia otuksia hiuksista, vaatteista ja vaatteiden alta. Huh.

       Ja olinpa ihan unohtaa. Reissun yllättävä kohokohta oli se, kun kävimme puolukassa! En ole vuosiin innostunut marjanpoiminnasta, mutta jostain syystä se ei tuntunutkaan niin ikävältä puuhalta, mitä olin muistellut. Saalistakin saimme ihan mukavasti, sellaisen 10 litran sankon verran. Nyt on sitten pakaste täynnä puolukoita! Jos teiltä, hyvät lukijat, löytyy erinomaisia puolukkareseptejä, niin otan niitä ilomielin vastaan. Olenkin jo suunnitellut, miten kokeilen niiden toimivuutta mm. smoothieissa. En varsinaisesti mikään puolukan suuri fani ole koskaan ollut, mutta koska se on terveellistä kuin mikä, niin täytyyhän sitä hyödyntää!

give it time, dear.

Oon ollut kriisin pyörteissä jo hetken. Roadtrip kaikessa ihanuudessaan jätti epävarman olon oman itseni suhteen. En syönyt matkalla huonosti, mutta lipsuin kuitenkin. En varsinaisesti antanut lupaa itselleni siihen, mutta en yrittänyt estelläkään. Mitä tapahtuu? Enkö olekaan tarpeeksi vahva sanomaan ei houkutuksille? Miksi tuntuu, että sanon yhä useammin kyllä huonoille valinnoille? Vai oonko vain liian ankara itselleni? Mun järki sanoo, ettei tässä ole mitään hätää kun en kuitenkaan niin huonosti syönyt, mutta jokin pieni neuroottinen ääni huutaa takaraivossa, että pitäisi pysyä täysin erossa kaikesta, kieltää kaikki. Oon niin uupunut näiden kahden äänen taistelusta, että en tiedä mitä tehdä.

   Ehkä on palattava perusasioiden äärelle. Aloitettava alusta, mietittävä miksi tätä teen ja mihin tähtään. En halua kieltää itseltäni kaikkea, mutta haluan pysyä kuitenkin tiukkana. Haluan, että pystyn sanomaan ei. Mutta haluan voida sanoa myös kyllä, toisinaan. Totaalikieltäytyminen ei ole ikinä johtanut mun osalla mihinkään koviin pysyvään. Ehkä mun on asetettava taas itselleni rajat, mitä saan ja milloin. Ja ehkä mun on lakattava tuijottamasta liikaa painoa. Se näyttää jumahtaneen nyt melko tiukasti sijoilleen, mutta kunhan jaksan jatkaa, niin eiköhän se lähde taas liikkeelle itsestään. Mutta tärkeämpää kuin pudonnut paino on tää hyvä olo, mikä tästä muutoksesta tulee ja voima, minkä liikkumisesta saan. Tiedän, että oon malttamaton, mutta mun on vain opeteltava eroon siitä. Ehkä suurin ongelma onkin tässä mun ajattelutavassa. Haluan olla täydellinen, tehdä kaiken täydellisesti. Siksi suomin itseäni pienistäkin lipsahduksista. Enkä mä halua, että tää menee siihen. En halua olla liian ankara itselleni, vaikka tiukkana on pysyttäväkin jos haluaa saavuttaa jotain.

Mun on keskityttävä nyt oikeisiin, positivisiin asioihin. Huonoja päiviä tulee, se on fakta. Ja vaikka kuinka haluaisin jo vuoden päästä olla tavoitepainossani, en siinä todennäköisesti ole. Se on vain hyväksyttävä, ettei keho toimi aina niinkuin itse haluaisi ja tää prosessi on todella pitkä. Tosi asia on myös se, että vuoden päästä näytän kuitenkin varmasti paremmalta, kunhan edes yritän. Niin kauan kuin en tee asioille mitään, mikään ei tule muuttumaankaan. Asiat saattaisivat mennä jopa pahempaan suuntaan.

Näen usein unia, joissa olen ainakin melkein sellainen kuin haluaisin olla. Mahdun haluamiini vaatteisiin ja peilistä katsoo kaunis, hoikka nainen. Aina kun herään näistä unista, mun tekee kipeää. Miten kovasti haluaisinkaan olla taas hoikka? Aivan kuin se parantaisi kaiken, tekisi elämästä täydellistä. Eihän se niin tietenkään ole, mutta en voi sanoa olevani onnellinen näinkään. Nuo unet tekevät muutoksesta hetkittäin vaikeaa. Toisaalta ne motivoivat tekemään töitä tämän eteen, mutta toisaalta ne taas lannistavat kaukaisuudellaan. Hetkittäin tuntuu, että lamaannun tämän kaiken alle. Tavoite on liian kaukana, melkein tavoittamattomissa. Pystynkö tähän? Miksi mitään ei sitten tapahdu, vaikka liikun enemmän kuin koskaan elämässäni ja syön paremmin kuin vuosiin?

Huh. On niin paljon ajateltavaa ja pohdittavaa. Jos jotain positiivista haluaa etsiä, niin tiedän, etten tule luovuttamaan, vaikka myrskyn keskellä oonkin tällä hetkellä. Liikkumisesta on tullut välttämättömyys, henkireikä. Huomaan muuttuvani melkoisen tympeäksi ihmiseksi, jos joudun olemaan parikin päivää ilman. Ja vaikka en toisinaan jaksa uskoa itseeni kovinkaan paljon, niin en vain voi palata takaisin vanhoihin tapoihin. En voi, en halua. Se ei ole vaihtoehto.

Ja jäämeren rannalta löytyy naurava turskan kallo.

Lapin reissusta palattu kiloa painavampana ja suhteellisen ehjin nahoin, jos ei huomioi kaikkia niitä tuhansia hyttysen puremia... Mutta matka oli hieno. Nukuttiin neljä yötä autossa, yksi yö vietettiin täällä kotonani ja yksi yö mökissä Kilpisjärvellä. Päätin jättää kaloreiden laskemisen matkan ajaksi ja muutenkin antaa itselleni hieman armoa. Oli ihan vapauttavaa viettää niin yksinkertaista elämää muutaman päivän. Päivisin ajeltiin pidemmälle pohjoiseen, pysähdyttiin katselemaan paikkoja, ehkä kiivettiin jonkun tunturin päälle. Illalla etsittiin paikka johon leiriytyä. Tehtiin nuotio, keitettiin pakissa vettä teetä varten, paistettiin pienellä paistinpannulla lettuja iltapalaksi. Valvottiin myöhään katsellen auringonlaskua ja lopulta kömmittiin Transitin takaosaan nukkumaan ohuen petauspatjan päälle. Aamulla tehtiin taas tulet ja juotiin aamukahvit (tai omassa tapauksessa aamuteet) ja ruisleipäisen aamupalan jälkeen jatkettiin taas matkaa. Toisinaan pysähdyttiin huoltoasemilla kahville ja pullalle, jotka nautittiin hyvällä omalla tunnolla. Yhden päivän vietimme Norjassa ihastellen jäämerellisiä maisemia, sinistä vettä, vihreitä laaksoja ja niiden reunoilla kohoavia vuoria. Joku joskus kehui Norjassa olevan hyviä leivonnaisia, mutta niitä ei päästy koskaan maistamaan. Ehkä ihan hyvä niin.

Eilen palattiin taas tänne lapsuuden maisemiini, Sallaan. Täällä ollaan vielä muutama päivä, kunnes palataan takaisin Keski-Suomeen sunnuntaina. Täällä on tarkoitus rentoutua ja hyvin on siinä onnistuttukin. Tämä ilta vietettiin järvellä veneillen, aurinkoisesta ilmasta nauttien ja kalastellen. Illan päätteeksi pulahdin vielä uimaan. 

Lomareissu on ollut kyllä onnistunut, vaikka laihduttaminen onkin ollut katkolla. Myönnän, että olisin voinut syödä muutaman pullan vähemmän huoltoasemilla. Myönnän, että vielä Sallaan tullessa meinasi jäädä syöpöttely päälle. Tänään kuitenkin otin itseäni niskasta kiinni ja aloin taas laskea kaloreita. Ylihän sitä meinattiin taas mennä, mutta onneksi päivän aktiivisuus tasoitti lukua hieman. Eiköhän tää tästä nyt, kunhan taas rutiiniin pääsen. Roadtrip kului suurimmaksi osaksi autossa istuen, vaikka muutaman mäen nyppylän päälle kiivettiinkin. Yritän kuitenkin täällä kotona ollessa ottaa vahingon takaisin, uida ja kuntopyöräillä minkä kerkeän. Ja kunhan Jyväskylän kotiin pääsen, niin sitten alkaa taas niin ankara tanssiminen, ettei tosikaan! Oon iloinen huomatessani, että liikunnasta on tullut tärkeä osa elämää. Koen jo vieroitusoireita jos pariin päivään en saa tehtyä mitään. Mieli muuttuu sumuiseksi ja ahdistuneeksi ja minä muutun kärttyisäksi. Siksi on ihan kaikkien kannalta parempi, että saan päivittäisen liikunta-annokseni...

Vaikka ihan tyytyväinen en voi itseeni tällä kertaa painonpudotuksen kannalta olla, voin silti olla ylpeä, koska selätin erään pelkoni eilen. Palatessamme takaisin Sallaan, pysähdyimme Kemijärvellä erään mäen juureen. Kiipesimme ylös ja löysimme mäen päältä näköalatornin, joka oli ihan hemmetin korkea, ainakin minun näkökulmastani. M oli jo kiikkumassa sinne kun itse vasta sain näköalatornin näköpiiriini. Korkeuksista M huuteli minua kiipeämään seurakseen, joten jalat tutisten ja itku kurkussa kiipesin todella hitaasti tikkaita aina vain kerroksen ylemmäs. Täytyy myöntää, että näköalat olivat sen arvoiset, mutta kyllä mua vain pelotti. Oon pienestä pitäen hieman pelännyt korkeita paikkoja ja tikkaita, joten kiipeäminen ei ollut mikään helppo juttu, laskeutumisesta puhumattakaan. Kun lopulta sain jalkani takaisin maankamaralle, meinasin oksentaa ja purskahtaa itkuun, niin hämmentynyt ja onnellinen olin siitä, että olin edelleen hengissä. Hah. Mutta nyt oon taas entistäkin kovempi jätkä!

Guilty conscience grows.

Oon vihdoinkin kotiutunut takaisin Jyväskylään pohjoisen reissultani. Sallassa vietin viikon lapsuudenkodissani ja kolme viimeistä päivää ilahdutin ystävääni Oulussa pienoisella vierailulla. Nyt voikin sitten palata hyvillä mielin takaisin työttömän arkeen...

No, mistähän aloittaisin. Oli ihana käydä kotona, mutta kuten arvasin niin kohtasin paljon haasteita ja houkutuksia, joista osan päihitin ja osan, no, en niin hyvin. Vaikeampaa siellä (ja reissulla ylipäätään) on kuitenkin ollut pitäytyä terveellisemmässä ruokavaliossa kuin täällä kotona. On tullut tehtyä huonoja valintoja (söin esimerkiksi kaksi jäätelöä matkan aikana) sekä hyviä valintoja (valitsin ravintolassa kevyen salaatin jonkin raskaan ja rasvaisen aterian sijaan). Kymmenen kilon kesähaasteen kannalta tää reissu on ollut vähän huono, mutta toisaalta, en kyllä tiedä olisiko painoa lähtenyt yhtään sen enempää, jos olisin ollut vain kotona. Oon onnistunut hyvin päivän kaloritavoitteissa (vaikka joitakin lipsahduksia on tullutkin) ja varsinkin Sallassa tuli liikuttua päivittäin ihan mukavasti. Silti kesäkuun alusta ei ole lähtenyt kuin se yksi pirun kilo. Parempihan sekin kuin ei mitään, mutta oon vaan niin malttamaton ja haluaisin kaikki-heti-mulle-nyt.

Yksi asia, missä mulla on vielä opeteltavaa, on tää syyllisyys jokaisesta ns. huonommasta valinnasta. Tiedän, että syön nykyään todella hyvin verrattuna aiempaan eikä nykyään enää edes tule hirvittäviä ylilyöntejä, mutta silti tunnen syyllisyyttä jokaisesta pienestäkin lipsahduksesta, enkä pidä siitä. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi jatkuvaan stressaamiseen. Jos joka tapauksessa tiedän, että yksi jäätelö kerran kuussa ei tuu tätä mun elämänmuutosta ojaan kaatamaan, niin miksi tunnen siitä niin hirvittävää syyllisyyttä? Tän muutoksen tarkoitushan on tulla terveemmäksi, ei neuroottisemmaksi. Terveeseen elämään kuuluu nautinnotkin toisinaan. En tietenkään voi painottaa kohtuuden tärkeyttä, mutta joku roti siinä nipottamisessakin. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Haluan olla terve kaikin tavoin, en pelkästään fyysisesti.

Too much information

Eilinen oli... katastrofi (oho, tulipa tahaton riimi). Ihana katastrofi. Heitin huonon omatunnon syrjään, silläkin uhalla, että tämä hurja painonpudotus katkeaisi taas hetkeksi. Jos kerran vuodessa saa kermakakkua ja etenkin voileipäkakkua, niin kyllä siitä on syytä nauttia. Pitäisikö minun tuntea itseni petturiksi? No okei, ehkä vähän tunnenkin. Mutta tärkeintähän on, että pieni lipsuminen ei muutu mässäilyputkeksi. Itseasiassa musta tuntuu hyvältä, että saan palata takaisin tiukempaan ruokavalioon taas yhden lepsumman päivän jälkeen. Ja entistä paremmalta tuntuu, kun tiedän, ettei se edes tuota suurempia vaikeuksia. Oon oppinut nauttimaan tästä kevyemmästä olosta ja vaikka elämästä pitää toisinaan nauttia, niin on silti ihanaa, ettei elämän tarvitse olla sitä nauttimista kokoajan. Ehkä niitä nautintojakin osaa nykyään arvostaa paljon paremmin, kun niitä ei suurkuluta päivittäin.

Aamuni aloitin pyörälenkillä. Tajusin ilmojen viilenneen, mutta typeryyksissäni lähdin silti liian vähissä vaatteissa liikenteeseen. Jostain syystä yritin polkea lujempaa kuin jaksoin ja olo oli ihan karmea. Kylmä viima piiskasi paljaita korvia ja kaulaa, hengittäminen sattui. En tiedä olinko kuvitellut pysyväni lämpimänä pyöräilemällä lujaa, mutta se ei ainakaan toiminut. Ehkä seuraavalla kerralla oon fiksumpi ja varaan hieman enemmän vaatetta, varsinkin jos ulkona on vaan 6 astetta. Kyllä meinaan paleli hieman, kun yhtäkkiä pompataan liki 30 asteesta alle kymmeneen asteeseen...

Ja tuon pyöräilyn hyödytkin varmaan menivät lähinnä miinuksen puolelle. Hyvä olo ei ainakaan tullut ja pahimmassa tapauksessa vilustun enkä pääse moneen päivään liikkumaan. Eli jos jo alusta lähtien kaikki tuntuu menevän pieleen, niin kannattaa harkita jääkö sittenkin hetkeksi hengähtämään kotiin kunnes on varmasti valmis lähtemään vai jatkaako väkisin tuhoontuomittua yritystä liikkua? Muistakaa kuunnella kehoanne. Aina ei edes se mieluisin laji suju niinkuin toivoisi, ja silloin kannattaa pysähtyä ja miettiä tekisikö jotain toisin. Ja tämähän ei tarkoita sitä, että pakko olisi jäädä laiskottelemaan!

Äidille tulee Kunto Plus -lehti kotiin ja oon selaillut muutamia lehtiä läpi. Vaikka mielelläni otan asioista selvää, niin silti mua ahdistaa hirveästi se tiedonpaljous. Toisessa artikkelissa puolletaan jonkin raaka-aineen käyttämistä ja toisessa artikkelissa sitä neuvotaan välttämään. Tee sitä, tee tätä, syö tuota ja tuota, mutta älä ainakaan tee niin, mutta toisaalta älä myöskään tee tuota liikaa tai liian vähän ja älä varsinkaan syö tätä! Muista nauttia, mutta ole täydellinen. Rentoudu, mutta älä laiskottele! ....GGGAAAH, apua! Jokainen on erilainen ja kaikilla ei toimi samat asiat, mutta voi, miten helposti pieni ihminen hämmentyy tämän tiedonpaljouden keskellä. Yritän soveltaa tietoja parhaani mukaan, mutta mistä tiedän, jos teenkin jotain väärin? Eikä näitä neuvoja satele pelkästään lehdistä. Jokaisella tuntuu olevan mielipide miten minun  tai muiden tulisi syödä tai liikkua. Ehkä pitäisi vain kuunnella omaa kehoa ja pikkuhiljaa ottaa selvää mikä on se paras tie terveellisempään elämään. Tiedän jo nyt, että olen oikeilla jäljillä, mutta paljon on yhä parannettavaa. En sitä sano, ettenkö mielelläni ottaisi neuvoja vastaan, mutta joskus liika informaatio on liikaa, ymmärrättekö?