Ja jäämeren rannalta löytyy naurava turskan kallo.

Lapin reissusta palattu kiloa painavampana ja suhteellisen ehjin nahoin, jos ei huomioi kaikkia niitä tuhansia hyttysen puremia... Mutta matka oli hieno. Nukuttiin neljä yötä autossa, yksi yö vietettiin täällä kotonani ja yksi yö mökissä Kilpisjärvellä. Päätin jättää kaloreiden laskemisen matkan ajaksi ja muutenkin antaa itselleni hieman armoa. Oli ihan vapauttavaa viettää niin yksinkertaista elämää muutaman päivän. Päivisin ajeltiin pidemmälle pohjoiseen, pysähdyttiin katselemaan paikkoja, ehkä kiivettiin jonkun tunturin päälle. Illalla etsittiin paikka johon leiriytyä. Tehtiin nuotio, keitettiin pakissa vettä teetä varten, paistettiin pienellä paistinpannulla lettuja iltapalaksi. Valvottiin myöhään katsellen auringonlaskua ja lopulta kömmittiin Transitin takaosaan nukkumaan ohuen petauspatjan päälle. Aamulla tehtiin taas tulet ja juotiin aamukahvit (tai omassa tapauksessa aamuteet) ja ruisleipäisen aamupalan jälkeen jatkettiin taas matkaa. Toisinaan pysähdyttiin huoltoasemilla kahville ja pullalle, jotka nautittiin hyvällä omalla tunnolla. Yhden päivän vietimme Norjassa ihastellen jäämerellisiä maisemia, sinistä vettä, vihreitä laaksoja ja niiden reunoilla kohoavia vuoria. Joku joskus kehui Norjassa olevan hyviä leivonnaisia, mutta niitä ei päästy koskaan maistamaan. Ehkä ihan hyvä niin.

Eilen palattiin taas tänne lapsuuden maisemiini, Sallaan. Täällä ollaan vielä muutama päivä, kunnes palataan takaisin Keski-Suomeen sunnuntaina. Täällä on tarkoitus rentoutua ja hyvin on siinä onnistuttukin. Tämä ilta vietettiin järvellä veneillen, aurinkoisesta ilmasta nauttien ja kalastellen. Illan päätteeksi pulahdin vielä uimaan. 

Lomareissu on ollut kyllä onnistunut, vaikka laihduttaminen onkin ollut katkolla. Myönnän, että olisin voinut syödä muutaman pullan vähemmän huoltoasemilla. Myönnän, että vielä Sallaan tullessa meinasi jäädä syöpöttely päälle. Tänään kuitenkin otin itseäni niskasta kiinni ja aloin taas laskea kaloreita. Ylihän sitä meinattiin taas mennä, mutta onneksi päivän aktiivisuus tasoitti lukua hieman. Eiköhän tää tästä nyt, kunhan taas rutiiniin pääsen. Roadtrip kului suurimmaksi osaksi autossa istuen, vaikka muutaman mäen nyppylän päälle kiivettiinkin. Yritän kuitenkin täällä kotona ollessa ottaa vahingon takaisin, uida ja kuntopyöräillä minkä kerkeän. Ja kunhan Jyväskylän kotiin pääsen, niin sitten alkaa taas niin ankara tanssiminen, ettei tosikaan! Oon iloinen huomatessani, että liikunnasta on tullut tärkeä osa elämää. Koen jo vieroitusoireita jos pariin päivään en saa tehtyä mitään. Mieli muuttuu sumuiseksi ja ahdistuneeksi ja minä muutun kärttyisäksi. Siksi on ihan kaikkien kannalta parempi, että saan päivittäisen liikunta-annokseni...

Vaikka ihan tyytyväinen en voi itseeni tällä kertaa painonpudotuksen kannalta olla, voin silti olla ylpeä, koska selätin erään pelkoni eilen. Palatessamme takaisin Sallaan, pysähdyimme Kemijärvellä erään mäen juureen. Kiipesimme ylös ja löysimme mäen päältä näköalatornin, joka oli ihan hemmetin korkea, ainakin minun näkökulmastani. M oli jo kiikkumassa sinne kun itse vasta sain näköalatornin näköpiiriini. Korkeuksista M huuteli minua kiipeämään seurakseen, joten jalat tutisten ja itku kurkussa kiipesin todella hitaasti tikkaita aina vain kerroksen ylemmäs. Täytyy myöntää, että näköalat olivat sen arvoiset, mutta kyllä mua vain pelotti. Oon pienestä pitäen hieman pelännyt korkeita paikkoja ja tikkaita, joten kiipeäminen ei ollut mikään helppo juttu, laskeutumisesta puhumattakaan. Kun lopulta sain jalkani takaisin maankamaralle, meinasin oksentaa ja purskahtaa itkuun, niin hämmentynyt ja onnellinen olin siitä, että olin edelleen hengissä. Hah. Mutta nyt oon taas entistäkin kovempi jätkä!

Guilty conscience grows.

Oon vihdoinkin kotiutunut takaisin Jyväskylään pohjoisen reissultani. Sallassa vietin viikon lapsuudenkodissani ja kolme viimeistä päivää ilahdutin ystävääni Oulussa pienoisella vierailulla. Nyt voikin sitten palata hyvillä mielin takaisin työttömän arkeen...

No, mistähän aloittaisin. Oli ihana käydä kotona, mutta kuten arvasin niin kohtasin paljon haasteita ja houkutuksia, joista osan päihitin ja osan, no, en niin hyvin. Vaikeampaa siellä (ja reissulla ylipäätään) on kuitenkin ollut pitäytyä terveellisemmässä ruokavaliossa kuin täällä kotona. On tullut tehtyä huonoja valintoja (söin esimerkiksi kaksi jäätelöä matkan aikana) sekä hyviä valintoja (valitsin ravintolassa kevyen salaatin jonkin raskaan ja rasvaisen aterian sijaan). Kymmenen kilon kesähaasteen kannalta tää reissu on ollut vähän huono, mutta toisaalta, en kyllä tiedä olisiko painoa lähtenyt yhtään sen enempää, jos olisin ollut vain kotona. Oon onnistunut hyvin päivän kaloritavoitteissa (vaikka joitakin lipsahduksia on tullutkin) ja varsinkin Sallassa tuli liikuttua päivittäin ihan mukavasti. Silti kesäkuun alusta ei ole lähtenyt kuin se yksi pirun kilo. Parempihan sekin kuin ei mitään, mutta oon vaan niin malttamaton ja haluaisin kaikki-heti-mulle-nyt.

Yksi asia, missä mulla on vielä opeteltavaa, on tää syyllisyys jokaisesta ns. huonommasta valinnasta. Tiedän, että syön nykyään todella hyvin verrattuna aiempaan eikä nykyään enää edes tule hirvittäviä ylilyöntejä, mutta silti tunnen syyllisyyttä jokaisesta pienestäkin lipsahduksesta, enkä pidä siitä. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi jatkuvaan stressaamiseen. Jos joka tapauksessa tiedän, että yksi jäätelö kerran kuussa ei tuu tätä mun elämänmuutosta ojaan kaatamaan, niin miksi tunnen siitä niin hirvittävää syyllisyyttä? Tän muutoksen tarkoitushan on tulla terveemmäksi, ei neuroottisemmaksi. Terveeseen elämään kuuluu nautinnotkin toisinaan. En tietenkään voi painottaa kohtuuden tärkeyttä, mutta joku roti siinä nipottamisessakin. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Haluan olla terve kaikin tavoin, en pelkästään fyysisesti.

Too much information

Eilinen oli... katastrofi (oho, tulipa tahaton riimi). Ihana katastrofi. Heitin huonon omatunnon syrjään, silläkin uhalla, että tämä hurja painonpudotus katkeaisi taas hetkeksi. Jos kerran vuodessa saa kermakakkua ja etenkin voileipäkakkua, niin kyllä siitä on syytä nauttia. Pitäisikö minun tuntea itseni petturiksi? No okei, ehkä vähän tunnenkin. Mutta tärkeintähän on, että pieni lipsuminen ei muutu mässäilyputkeksi. Itseasiassa musta tuntuu hyvältä, että saan palata takaisin tiukempaan ruokavalioon taas yhden lepsumman päivän jälkeen. Ja entistä paremmalta tuntuu, kun tiedän, ettei se edes tuota suurempia vaikeuksia. Oon oppinut nauttimaan tästä kevyemmästä olosta ja vaikka elämästä pitää toisinaan nauttia, niin on silti ihanaa, ettei elämän tarvitse olla sitä nauttimista kokoajan. Ehkä niitä nautintojakin osaa nykyään arvostaa paljon paremmin, kun niitä ei suurkuluta päivittäin.

Aamuni aloitin pyörälenkillä. Tajusin ilmojen viilenneen, mutta typeryyksissäni lähdin silti liian vähissä vaatteissa liikenteeseen. Jostain syystä yritin polkea lujempaa kuin jaksoin ja olo oli ihan karmea. Kylmä viima piiskasi paljaita korvia ja kaulaa, hengittäminen sattui. En tiedä olinko kuvitellut pysyväni lämpimänä pyöräilemällä lujaa, mutta se ei ainakaan toiminut. Ehkä seuraavalla kerralla oon fiksumpi ja varaan hieman enemmän vaatetta, varsinkin jos ulkona on vaan 6 astetta. Kyllä meinaan paleli hieman, kun yhtäkkiä pompataan liki 30 asteesta alle kymmeneen asteeseen...

Ja tuon pyöräilyn hyödytkin varmaan menivät lähinnä miinuksen puolelle. Hyvä olo ei ainakaan tullut ja pahimmassa tapauksessa vilustun enkä pääse moneen päivään liikkumaan. Eli jos jo alusta lähtien kaikki tuntuu menevän pieleen, niin kannattaa harkita jääkö sittenkin hetkeksi hengähtämään kotiin kunnes on varmasti valmis lähtemään vai jatkaako väkisin tuhoontuomittua yritystä liikkua? Muistakaa kuunnella kehoanne. Aina ei edes se mieluisin laji suju niinkuin toivoisi, ja silloin kannattaa pysähtyä ja miettiä tekisikö jotain toisin. Ja tämähän ei tarkoita sitä, että pakko olisi jäädä laiskottelemaan!

Äidille tulee Kunto Plus -lehti kotiin ja oon selaillut muutamia lehtiä läpi. Vaikka mielelläni otan asioista selvää, niin silti mua ahdistaa hirveästi se tiedonpaljous. Toisessa artikkelissa puolletaan jonkin raaka-aineen käyttämistä ja toisessa artikkelissa sitä neuvotaan välttämään. Tee sitä, tee tätä, syö tuota ja tuota, mutta älä ainakaan tee niin, mutta toisaalta älä myöskään tee tuota liikaa tai liian vähän ja älä varsinkaan syö tätä! Muista nauttia, mutta ole täydellinen. Rentoudu, mutta älä laiskottele! ....GGGAAAH, apua! Jokainen on erilainen ja kaikilla ei toimi samat asiat, mutta voi, miten helposti pieni ihminen hämmentyy tämän tiedonpaljouden keskellä. Yritän soveltaa tietoja parhaani mukaan, mutta mistä tiedän, jos teenkin jotain väärin? Eikä näitä neuvoja satele pelkästään lehdistä. Jokaisella tuntuu olevan mielipide miten minun  tai muiden tulisi syödä tai liikkua. Ehkä pitäisi vain kuunnella omaa kehoa ja pikkuhiljaa ottaa selvää mikä on se paras tie terveellisempään elämään. Tiedän jo nyt, että olen oikeilla jäljillä, mutta paljon on yhä parannettavaa. En sitä sano, ettenkö mielelläni ottaisi neuvoja vastaan, mutta joskus liika informaatio on liikaa, ymmärrättekö?

Haasteita.

Kuten ootte varmaan voineet aistia mun edellisestä merkinnöistä, niin tää mennyt viikko ei oo ollut erityisen hyvä. Vaikka oon syönyt kuten aikaisempinakin viikkoina, terveellisesti ja kohtuudella, sekä liikkunut päivittäin, niin mun keho tuntuu jääneen jumiin. Paino on jopa noussut kilon viime viikosta. Eli se siitä minigoalin saavuttamisesta... Mut en aio lannistua edelleenkään. Pakko sen painon on jossain vaiheessa taas lähteä laskuun!

Mua kuitenkin jännittää vähän, sillä oon huomenna lähdössä muutamaksi viikoksi pohjoiseen, kotiin Sallaan. Oon siitä tosi iloinen, sillä Onkamo (pieni syrjäkylä, jossa oon kasvanut) on mulle niin kuin muumilaakso, ilman niitä hurjia seikkailuja tosin. Ja vaikkei meidän talo olekaan sininen tai korkea, niin silti se on mun muumitalo, turvallinen, rauhan tyyssijä. En sitä ehkä nuorena, kotona asuessani, osannut ajatella niin tai arvostaa muutenkaan, mutta nyt kun välimatkaa on 655 kilometriä, niin koti saa aikalailla uuden merkityksen. Vaikka rakastankin tätä Keski-Suomen aikaista kesää, luonnon kauneutta ja korkeita puita, niin silti mulla on toisinaan ikävä kotiin. Mun on ikävä niitä mäntykankaisia harjuja, avaria metsiä ja Onkamojärveä, sitä luontoa.

     On aina ihanaa päästä käymään kotona, välimatkan takia kun niin ei kovin usein tapahdu. Ensinnäkin matkassa menee omalla autolla 8-10 tuntia, bussilla yli 12 tuntia. Huominen kuluukin aika lailla autossa. Siinä tulee ensimmäinen haaste - oon aina ennen varannut automatkalle karkkia mukaan ja nythän se ei luonnollisesti tule kyseeseen. Jostain syystä pitkillä automatkoilla on aina tarve olla jotain naposteltavaa, en tiedä miksi. Täytyy keksiä jokin karkinkorvike tai sit vaan päättää olla napostelematta mitään. Tuskaisa matkasta on tulossa joka tapauksessa, kun koko maahan on luvattu liki 30 astetta... Eikä ilmastoinnista tietoakaan.

      Toinen haaste on tapa, joka mulle on kehittynyt aina kotona käydessäni. Mä syön aivan älyttömästi, mä syön kun oon tylsistynyt, mä syön aivan kokoajan siellä. Ja yleensä kaapit ja pakastin on vielä täynnä herkkuja, mikä ei yhtään auta tilannetta. Vannotin kyllä äidille, että sen on piilotettava kaikki herkut mun takia. Sitten äiti vielä väitti, että ei siellä yleensä oo mitään herkkuja, että pelkästään mun tulon takia se on niitä aina ostanut... Jaaha. No, tästä reissusta on kuitenkin tulossa aikamoinen koetinkivi tän mun muutoksen suhteen. Päivittelen sit paikanpäällä enemmän, miten oon edistynyt. Ja jos ei muuta, niin onpahan ainakin erinomaiset lenkkeilymaastot. Tanssiminen voi jäädä pienelle tauolle, mutta lupaan kuluttaa maata niin jaloin kuin pyörälläkin, ja lupaan myös ottaa ton vastuskuminauhan mukaan, että pääsen jumppailemaan. Koska hyvää säätä on luvannut, niin ei tuottane vaikeuksia viettää paljon aikaa ulkona.

Ihanaa viikkoa kaikille! Muistakaa aurinkovoide jos meinaatte itseänne kärventää! Ja muistakaa juoda paljon vettä!