give it time, dear.

Oon ollut kriisin pyörteissä jo hetken. Roadtrip kaikessa ihanuudessaan jätti epävarman olon oman itseni suhteen. En syönyt matkalla huonosti, mutta lipsuin kuitenkin. En varsinaisesti antanut lupaa itselleni siihen, mutta en yrittänyt estelläkään. Mitä tapahtuu? Enkö olekaan tarpeeksi vahva sanomaan ei houkutuksille? Miksi tuntuu, että sanon yhä useammin kyllä huonoille valinnoille? Vai oonko vain liian ankara itselleni? Mun järki sanoo, ettei tässä ole mitään hätää kun en kuitenkaan niin huonosti syönyt, mutta jokin pieni neuroottinen ääni huutaa takaraivossa, että pitäisi pysyä täysin erossa kaikesta, kieltää kaikki. Oon niin uupunut näiden kahden äänen taistelusta, että en tiedä mitä tehdä.

   Ehkä on palattava perusasioiden äärelle. Aloitettava alusta, mietittävä miksi tätä teen ja mihin tähtään. En halua kieltää itseltäni kaikkea, mutta haluan pysyä kuitenkin tiukkana. Haluan, että pystyn sanomaan ei. Mutta haluan voida sanoa myös kyllä, toisinaan. Totaalikieltäytyminen ei ole ikinä johtanut mun osalla mihinkään koviin pysyvään. Ehkä mun on asetettava taas itselleni rajat, mitä saan ja milloin. Ja ehkä mun on lakattava tuijottamasta liikaa painoa. Se näyttää jumahtaneen nyt melko tiukasti sijoilleen, mutta kunhan jaksan jatkaa, niin eiköhän se lähde taas liikkeelle itsestään. Mutta tärkeämpää kuin pudonnut paino on tää hyvä olo, mikä tästä muutoksesta tulee ja voima, minkä liikkumisesta saan. Tiedän, että oon malttamaton, mutta mun on vain opeteltava eroon siitä. Ehkä suurin ongelma onkin tässä mun ajattelutavassa. Haluan olla täydellinen, tehdä kaiken täydellisesti. Siksi suomin itseäni pienistäkin lipsahduksista. Enkä mä halua, että tää menee siihen. En halua olla liian ankara itselleni, vaikka tiukkana on pysyttäväkin jos haluaa saavuttaa jotain.

Mun on keskityttävä nyt oikeisiin, positivisiin asioihin. Huonoja päiviä tulee, se on fakta. Ja vaikka kuinka haluaisin jo vuoden päästä olla tavoitepainossani, en siinä todennäköisesti ole. Se on vain hyväksyttävä, ettei keho toimi aina niinkuin itse haluaisi ja tää prosessi on todella pitkä. Tosi asia on myös se, että vuoden päästä näytän kuitenkin varmasti paremmalta, kunhan edes yritän. Niin kauan kuin en tee asioille mitään, mikään ei tule muuttumaankaan. Asiat saattaisivat mennä jopa pahempaan suuntaan.

Näen usein unia, joissa olen ainakin melkein sellainen kuin haluaisin olla. Mahdun haluamiini vaatteisiin ja peilistä katsoo kaunis, hoikka nainen. Aina kun herään näistä unista, mun tekee kipeää. Miten kovasti haluaisinkaan olla taas hoikka? Aivan kuin se parantaisi kaiken, tekisi elämästä täydellistä. Eihän se niin tietenkään ole, mutta en voi sanoa olevani onnellinen näinkään. Nuo unet tekevät muutoksesta hetkittäin vaikeaa. Toisaalta ne motivoivat tekemään töitä tämän eteen, mutta toisaalta ne taas lannistavat kaukaisuudellaan. Hetkittäin tuntuu, että lamaannun tämän kaiken alle. Tavoite on liian kaukana, melkein tavoittamattomissa. Pystynkö tähän? Miksi mitään ei sitten tapahdu, vaikka liikun enemmän kuin koskaan elämässäni ja syön paremmin kuin vuosiin?

Huh. On niin paljon ajateltavaa ja pohdittavaa. Jos jotain positiivista haluaa etsiä, niin tiedän, etten tule luovuttamaan, vaikka myrskyn keskellä oonkin tällä hetkellä. Liikkumisesta on tullut välttämättömyys, henkireikä. Huomaan muuttuvani melkoisen tympeäksi ihmiseksi, jos joudun olemaan parikin päivää ilman. Ja vaikka en toisinaan jaksa uskoa itseeni kovinkaan paljon, niin en vain voi palata takaisin vanhoihin tapoihin. En voi, en halua. Se ei ole vaihtoehto.

Ja jäämeren rannalta löytyy naurava turskan kallo.

Lapin reissusta palattu kiloa painavampana ja suhteellisen ehjin nahoin, jos ei huomioi kaikkia niitä tuhansia hyttysen puremia... Mutta matka oli hieno. Nukuttiin neljä yötä autossa, yksi yö vietettiin täällä kotonani ja yksi yö mökissä Kilpisjärvellä. Päätin jättää kaloreiden laskemisen matkan ajaksi ja muutenkin antaa itselleni hieman armoa. Oli ihan vapauttavaa viettää niin yksinkertaista elämää muutaman päivän. Päivisin ajeltiin pidemmälle pohjoiseen, pysähdyttiin katselemaan paikkoja, ehkä kiivettiin jonkun tunturin päälle. Illalla etsittiin paikka johon leiriytyä. Tehtiin nuotio, keitettiin pakissa vettä teetä varten, paistettiin pienellä paistinpannulla lettuja iltapalaksi. Valvottiin myöhään katsellen auringonlaskua ja lopulta kömmittiin Transitin takaosaan nukkumaan ohuen petauspatjan päälle. Aamulla tehtiin taas tulet ja juotiin aamukahvit (tai omassa tapauksessa aamuteet) ja ruisleipäisen aamupalan jälkeen jatkettiin taas matkaa. Toisinaan pysähdyttiin huoltoasemilla kahville ja pullalle, jotka nautittiin hyvällä omalla tunnolla. Yhden päivän vietimme Norjassa ihastellen jäämerellisiä maisemia, sinistä vettä, vihreitä laaksoja ja niiden reunoilla kohoavia vuoria. Joku joskus kehui Norjassa olevan hyviä leivonnaisia, mutta niitä ei päästy koskaan maistamaan. Ehkä ihan hyvä niin.

Eilen palattiin taas tänne lapsuuden maisemiini, Sallaan. Täällä ollaan vielä muutama päivä, kunnes palataan takaisin Keski-Suomeen sunnuntaina. Täällä on tarkoitus rentoutua ja hyvin on siinä onnistuttukin. Tämä ilta vietettiin järvellä veneillen, aurinkoisesta ilmasta nauttien ja kalastellen. Illan päätteeksi pulahdin vielä uimaan. 

Lomareissu on ollut kyllä onnistunut, vaikka laihduttaminen onkin ollut katkolla. Myönnän, että olisin voinut syödä muutaman pullan vähemmän huoltoasemilla. Myönnän, että vielä Sallaan tullessa meinasi jäädä syöpöttely päälle. Tänään kuitenkin otin itseäni niskasta kiinni ja aloin taas laskea kaloreita. Ylihän sitä meinattiin taas mennä, mutta onneksi päivän aktiivisuus tasoitti lukua hieman. Eiköhän tää tästä nyt, kunhan taas rutiiniin pääsen. Roadtrip kului suurimmaksi osaksi autossa istuen, vaikka muutaman mäen nyppylän päälle kiivettiinkin. Yritän kuitenkin täällä kotona ollessa ottaa vahingon takaisin, uida ja kuntopyöräillä minkä kerkeän. Ja kunhan Jyväskylän kotiin pääsen, niin sitten alkaa taas niin ankara tanssiminen, ettei tosikaan! Oon iloinen huomatessani, että liikunnasta on tullut tärkeä osa elämää. Koen jo vieroitusoireita jos pariin päivään en saa tehtyä mitään. Mieli muuttuu sumuiseksi ja ahdistuneeksi ja minä muutun kärttyisäksi. Siksi on ihan kaikkien kannalta parempi, että saan päivittäisen liikunta-annokseni...

Vaikka ihan tyytyväinen en voi itseeni tällä kertaa painonpudotuksen kannalta olla, voin silti olla ylpeä, koska selätin erään pelkoni eilen. Palatessamme takaisin Sallaan, pysähdyimme Kemijärvellä erään mäen juureen. Kiipesimme ylös ja löysimme mäen päältä näköalatornin, joka oli ihan hemmetin korkea, ainakin minun näkökulmastani. M oli jo kiikkumassa sinne kun itse vasta sain näköalatornin näköpiiriini. Korkeuksista M huuteli minua kiipeämään seurakseen, joten jalat tutisten ja itku kurkussa kiipesin todella hitaasti tikkaita aina vain kerroksen ylemmäs. Täytyy myöntää, että näköalat olivat sen arvoiset, mutta kyllä mua vain pelotti. Oon pienestä pitäen hieman pelännyt korkeita paikkoja ja tikkaita, joten kiipeäminen ei ollut mikään helppo juttu, laskeutumisesta puhumattakaan. Kun lopulta sain jalkani takaisin maankamaralle, meinasin oksentaa ja purskahtaa itkuun, niin hämmentynyt ja onnellinen olin siitä, että olin edelleen hengissä. Hah. Mutta nyt oon taas entistäkin kovempi jätkä!

YES WE CAN!

Aloitin tämän Muutokseni toukokuun alussa. En oikein tiedä mitä tapahtui. Takana oli pitkä huono jakso, jolloin liikuin tuskin yhtään koulusta päästyäni ja olin uskomattomassa sokerikoukussa. Lähes joka päivä oli saatava jotain hyvää enemmän tai vähemmän, enkä yleensä tyytynyt mitenkään vähään... Olin hukassa. Olimme tehneet puolisoni kanssa uudenvuodenlupauksen, että pudotamme painoa yhteensä 30 kiloa tämän vuoden aikana. Itsehän en edes yrittänyt vaan hautauduin syvemmälle huonoihin elämäntapoihin ja huonoon oloon.

Mutta eräänä päivänä päätin pitää itselleni tanssitunnin, pitkästä aikaa. Samana päivänä luin iltalehdestä artikkelin tytöstä, joka oli puhelimeen ladatun kalorilaskurin avulla onnistunut laihduttamaan 45 kiloa kymmenessä kuukaudessa. Jostain syystä tämä sysäsi jotain mun sisällä liikkeelle. Latasin Ideokseeni androidmarketista erään MyFitnessPal -nimisen kalorilaskurin heti. En usko, että pelkästään tuon puhelimessa olleen ohjelman avulla olisin jaksanut kovinkaan intensiivisesti laskea kaloreita. Onneksi ohjelman ohessa tutustuin samaiseen internetsivustoon, jonka laaja foorumi ja tukiverkko sai mut innostumaan todenteolla.

Oli alun alkaenkin selvää, että muutoksen olisi oltava pysyvä ja sen olisi lähdettävä elämäntavoista. Ei mitään vippaskonsteja tai oikoteitä, koska niitä ei ole. Tiesin hyvin mitä mun tulisi tehtävä, jos haluaisin päästä joskus terveempiin mittoihin. Lisätä liikuntaa ja syödä paremmin, terveellisemmin. Ja senhän mä tein.

Oon mielestäni aina syönyt kohtalaisen hyvin, mun ongelmana on vain ollut tuo hillitön napostelu ja itsekurin puute. Reilu kolme viikkoa sitten päätin vain yksinkertaisesti korvata turhat herkut tuoreilla tai kuivatuilla hedelmillä, itse-tehdyillä kevyillä rahkoilla, jogurtilla, smoothieilla. My Fitness Palin avulla arvioin itselleni sopivan kaloritavoitteen päivälle (~1500 kcal) ja sitä noudattaen pitäisi tippua noin kilo viikossa. Loggaan kaikki syömäni asiat laskuriin ja näin pysyn kärryillä kuinka paljon on varaa vielä syödä. Kummasti ei edes tee mieli herkkuja kun tajuaa, kuinka valtavasti niistäkin kertyy kaloreita... Vaikka oon usein jäänyt jopa hieman alle ton tavoitteen, niin silti ei oo missään vaiheessa tarvinut nähdä nälkää.

Ennen olin suklaan ja limsojen suurkuluttuja. Mä melkein elin sokerilla. Jonakin päivänä tuntui, etten ikinä selviäisi hengissä päivästä ilman suklaata tai jotain muuta herkkua. Mut sit kun sain tän muutoksen käyntiin, niin mun ei oo ees tehnyt mieli mitään sellaista enää. Sokerin karsiminen kävi oikeastaan ihmeellisen kivuttomasti. En viitsi niin natsi olla, että kieltäisin itseltäni kaiken (koska siinä tapauksessa muuten repsahtaisin entistä helpommin), joten oon päättänyt, että lauantaisin on herkkupäivä, jolloin saa hyvällä omallatunnolla syödä suklaata, tai mitä ikinä haluaakaan. Kohtuudella silloinkin. Kummallisinta kuitenkin on, että ei edes nykyään tee mieli. Mielummin valitsee vaikka niitä kuivattuja hedelmiä, niinkuin tänäänkin tein. Tai sit syö muutaman palan tummaa suklaata, ja se riittää. Limsat, myös lightit, oon vaihtanut veteen. Mehujakin pyrin välttelemään. Okei, en voi sanoa, että kaikkea välttelisin ruton lailla, mutta verrattuna aiempaan, oon ihan tyytyväinen nykytilanteeseen. Tärkeintä on kuitenkin kohtuus, ja oon niin onnellinen, että oon oppinut sen. Oon löytänyt itsekurini.

Puhun jonain päivänä hieman lisää muusta ruokavaliosta ja liikkumisesta, ettei tää päivitys räjähdä ihan käsiin. Oon pitkään arastellut paljastaa kenellekään mun painoa, mutta koska se on varmaan kaikille selvää, että oon ylipainoinen, niin ehkä uskallan paljastaa sen nyt. Ja sitä paitsi, siitähän tässä ollaan pois pyrkimässä, joten ihan sama. Vuoden päästä oon jo monta kiloa hoikempi!

Pituus: 164 cm

Lähtöpaino toukokuun alussa: 110 kg

Tavoitepaino: 60-65 kg

Tämän hetkinen paino: 106 kg

Ja tavoitteena on laihtua noin kilo viikossa. Siinä oon onnistunutkin ihan hyvin, sillä alle neljässä viikossa on tippunut 4 kiloa. Oon lisäksi kaventunut ihan hulluna, musta on kaiken kaikkiaan lähtenyt 32,5 senttiä. Tässä eniten kaventuneet:

Rinnanympärys: -7cm

Vyötärö: -4,5cm

Lantio: -6cm

Navan kohdalta: -4cm

Muista (kaulasta, käsivarsista, sääristä ja reisistä) on lähtenyt muutamia senttejä. Eli ilmeisesti oon ihan oikeilla jäljillä tän muutokseni kanssa. Ja haluan painottaa, mä en laihduta tullakseni laihaksi, vaan tullakseni terveeksi. Oon ruumiinrakenteeltani sellainen, etten mä hoikkanakaan koskaan ollut erityisen laiha tai siro. Siihen en siis pyri, vaan haluan lähinnä tuntea oloni taas hyväksi omassa ruumiissani.

Kiitos kaikille, jotka jaksoi lukea tän. Toivottavasti jaksatte pysyä mukana matkassa loppuun saakka. Toisin kuin aiemmin, mä todella aion onnistua tässä tällä kertaa.

Intro

Noniin. Tässä sitä ollaan. En tätä päivää uskonut näkeväni... että pidän laihdutusblogia. Joopa joo. No, ei tämä ole laihdutusblogi oikeastaan. Tämä on blogi, joka kertoo minun muutoksestani parempaan.

Alkusysäyksen tälle antoi se, kun törmäsin blogi toisensa jälkeen normaalipainoisiin (ellei jopa laihoihin) tyttöihin, jotka pohtivat lihavuuttaan ja 400kcal päivätavoitteitaan. Tämä on teille, tytöt. Nyt puhuu oikeasti lihava tyttö, sellainen, jonka nähdessänne saatatte tuntea olonne jopa ihan hyväksi ja hoikaksi, hitto soikoon. Älkää pelätkö, en minäkään tunne oloani mukavaksi tämän läskikerroksen alla, teidän tuomitsevien katseittenne alla. Siksipä tämä blogi onkin, että voin kaivautua ulos täältä vielä jonain päivänä. Sydämessäni olen yhä se hoikka tyttö, joka olin joskus.

En halua kritisoida niitä, joilla syömishäiriö on, vaan niitä, jotka oikeasti kuvittelevat laihtuvansa ihmedieteillä. Olen itsekin kärsimätön ihminen, mutta sen verran sentään tajuan, että näiden asioiden kanssa ei sovi kiirehtiä tai muuten käy entistä huonommin. Syömishäiriöksi voidaan tavallaan kutsua sitäkin, mikä minut tähän johti. En yksinkertaisesti enää välittänyt. Olin masentunut, yksinäinen ja holtiton. Vihasin itseäni mitä suuremmaksi kasvoin, mutta en vain yksinkertaisesti välittänyt itsestäni tarpeeksi tehdäkseni asialle jotain.

Mutta nyt välitän. Haluan jakaa teidän kanssanne hieman elämääni, tätä muutosta, joka vie ajatuksistani suuren osan. Olen sairaalloisen ylipainoinen, mutta se tulee muuttumaan. En kuitenkaan aio sortua itseni näännyttämiseen, koska ymmärrän sen johtavan vain suurempiin ylilyönteihin - ja sillä tavalla kadonneet kilot eivät sitä paitsi ole pysyviä, ne tulevat kyllä takaisin, moninkertaisina. Tämä blogi kertoo kokonaisvaltaisesta elämän muutoksesta, terveellisimmistä elämäntavoista. Toivon, että jaksatte kannustaa minua tässä muutoksessani, sillä tsemppaamista totisesti kaipaan.