give it time, dear.

Oon ollut kriisin pyörteissä jo hetken. Roadtrip kaikessa ihanuudessaan jätti epävarman olon oman itseni suhteen. En syönyt matkalla huonosti, mutta lipsuin kuitenkin. En varsinaisesti antanut lupaa itselleni siihen, mutta en yrittänyt estelläkään. Mitä tapahtuu? Enkö olekaan tarpeeksi vahva sanomaan ei houkutuksille? Miksi tuntuu, että sanon yhä useammin kyllä huonoille valinnoille? Vai oonko vain liian ankara itselleni? Mun järki sanoo, ettei tässä ole mitään hätää kun en kuitenkaan niin huonosti syönyt, mutta jokin pieni neuroottinen ääni huutaa takaraivossa, että pitäisi pysyä täysin erossa kaikesta, kieltää kaikki. Oon niin uupunut näiden kahden äänen taistelusta, että en tiedä mitä tehdä.

   Ehkä on palattava perusasioiden äärelle. Aloitettava alusta, mietittävä miksi tätä teen ja mihin tähtään. En halua kieltää itseltäni kaikkea, mutta haluan pysyä kuitenkin tiukkana. Haluan, että pystyn sanomaan ei. Mutta haluan voida sanoa myös kyllä, toisinaan. Totaalikieltäytyminen ei ole ikinä johtanut mun osalla mihinkään koviin pysyvään. Ehkä mun on asetettava taas itselleni rajat, mitä saan ja milloin. Ja ehkä mun on lakattava tuijottamasta liikaa painoa. Se näyttää jumahtaneen nyt melko tiukasti sijoilleen, mutta kunhan jaksan jatkaa, niin eiköhän se lähde taas liikkeelle itsestään. Mutta tärkeämpää kuin pudonnut paino on tää hyvä olo, mikä tästä muutoksesta tulee ja voima, minkä liikkumisesta saan. Tiedän, että oon malttamaton, mutta mun on vain opeteltava eroon siitä. Ehkä suurin ongelma onkin tässä mun ajattelutavassa. Haluan olla täydellinen, tehdä kaiken täydellisesti. Siksi suomin itseäni pienistäkin lipsahduksista. Enkä mä halua, että tää menee siihen. En halua olla liian ankara itselleni, vaikka tiukkana on pysyttäväkin jos haluaa saavuttaa jotain.

Mun on keskityttävä nyt oikeisiin, positivisiin asioihin. Huonoja päiviä tulee, se on fakta. Ja vaikka kuinka haluaisin jo vuoden päästä olla tavoitepainossani, en siinä todennäköisesti ole. Se on vain hyväksyttävä, ettei keho toimi aina niinkuin itse haluaisi ja tää prosessi on todella pitkä. Tosi asia on myös se, että vuoden päästä näytän kuitenkin varmasti paremmalta, kunhan edes yritän. Niin kauan kuin en tee asioille mitään, mikään ei tule muuttumaankaan. Asiat saattaisivat mennä jopa pahempaan suuntaan.

Näen usein unia, joissa olen ainakin melkein sellainen kuin haluaisin olla. Mahdun haluamiini vaatteisiin ja peilistä katsoo kaunis, hoikka nainen. Aina kun herään näistä unista, mun tekee kipeää. Miten kovasti haluaisinkaan olla taas hoikka? Aivan kuin se parantaisi kaiken, tekisi elämästä täydellistä. Eihän se niin tietenkään ole, mutta en voi sanoa olevani onnellinen näinkään. Nuo unet tekevät muutoksesta hetkittäin vaikeaa. Toisaalta ne motivoivat tekemään töitä tämän eteen, mutta toisaalta ne taas lannistavat kaukaisuudellaan. Hetkittäin tuntuu, että lamaannun tämän kaiken alle. Tavoite on liian kaukana, melkein tavoittamattomissa. Pystynkö tähän? Miksi mitään ei sitten tapahdu, vaikka liikun enemmän kuin koskaan elämässäni ja syön paremmin kuin vuosiin?

Huh. On niin paljon ajateltavaa ja pohdittavaa. Jos jotain positiivista haluaa etsiä, niin tiedän, etten tule luovuttamaan, vaikka myrskyn keskellä oonkin tällä hetkellä. Liikkumisesta on tullut välttämättömyys, henkireikä. Huomaan muuttuvani melkoisen tympeäksi ihmiseksi, jos joudun olemaan parikin päivää ilman. Ja vaikka en toisinaan jaksa uskoa itseeni kovinkaan paljon, niin en vain voi palata takaisin vanhoihin tapoihin. En voi, en halua. Se ei ole vaihtoehto.

Thousand different versions of yourself.

Mulla olisi ihan älyttömästi kirjoitettavaa ja haluaisin kirjoittaa kaiken heti. Oon joutunut tekemään itselleni muistilistan, että muistan sit edes joskus kirjoittaa niitä asioita ylös. Huomasin tuossa, etten ole sen kummemmin esitellyt itseäni, joten teenpä sen nyt, huolimatta siitä, että kaksi sekuntia sitten kirjoitin taas yhden kilometripäivityksen.

Mut moi, oon Niina. Täytän syyskuussa 22. Asun tällä hetkellä Jyväskylässä, mutta oon kotoisin pohjoisesta, Sallasta. Elin Sallassa lapsuuteni ja nuoruuteni, kunnes valmistuin lukiosta ja muutin Ouluun viettämään välivuotta. Kaksi vuotta sitten muutin tänne ja aloitin opinnot käsi- ja taideteollisuus oppilaitoksessa Petäjävedellä. Ja huomenna mä sit valmistun puualan artesaaniksi. Puusepäksikin mua kai voisi kutsua, mut tykkään enemmän tosta artesaanista. Se kuulostaa jännemmältä. Mun vanhemmat asuu edelleen Sallassa, pienessä Onkamon kylässä ja mun isoveljistä toinen asuu Jyväskylässä ja toinen Helsingissä. Kyllästyn helposti aina tällaisia esittelyjuttuja kirjoittaessani, koska tuntuu, että vaan listaan asioita. Mut kuten edellisessäkin merkinnässä kerroin, rakastan musiikkia ja laulamista ja tanssimista. Oon muutenkin tosi luova ihminen ja mulla on tarve ilmaista itseäni tavalla tai toisella. Rakastan myös kirjoittamista ja piirtämistä. Oon kiinnostunut tosi monesta asiasta, mutta en osaa keskittyä vain yhteen. Saatan innostua tosi helposti, mutta kyllästyn yhtä nopeasti. Puhun epäselvästi ja välillä liian nopeaa. Sekoilen sanoissani ja oon ihan hiton hidas. Usein kukaan ei jaksa kuunnella mua. Oon silti onnistunut löytämään elämäni rakkauden, joka jostain syystä jaksaa mua kaikista vioistani huolimatta. Meillä on kissa nimeltä Leelo. Se on ihan hirveä riiviö.

Minä, tiivistettynä. Kysykää, jos haluatte tietää lisää.

Painon kanssa oon kamppaillut koko ikäni. Lapsena olin lihava, mutta teini-iässä, joskus yläasteelle siirtyessä, laihdu(t)in normaalipainoiseksi. Parhaimmillani ja hoikimmillani olin varmaankin noin 62 kiloisena, 15-17 vuotiaana. En oo koskaan ollut kovinkaan ahkera itseni punnitsija, mutta nyt pakon edessä yritän. Tiedättekö mihin 3 vuoden punnitsemattomuus johti? Miltei 40 ylimääräiseen kiloon. Olin siis kolmessa vuodessa paisunut 40 kiloa, ainakin. Enkä ole asiasta kovin ylpeä. 

Tosiaan, parhaimmillani olin lukion alussa, uskoisin. En silti ollut tyytyväinen itseeni ollenkaan, kuvittelin olevani maailman lihavin ihminen, vaikka todellisuudessa olin ihan hyvä niin. En oo ikinä ollut mitenkään erityisen laiha, mut voi vitsit jos (ja kun) joskus vielä saavutan samanlaisen vartalon, niin itken onnesta. Asioita osaa arvostaa, vasta kun ne menettää, niinhän se menee. Lukion alussa vielä liikuinkin jonkin verran, pidin huolta itsestäni, välitin. Sit abivuonna jotain tapahtui. En osaa nimetä mitään yhtä asiaa, joka johti tähän, ehkä se oli vain asioiden ja tapahtumien summa. Mulla meni ihan hyvin, mulla oli ihana kaveriporukka, jonka kanssa vietin aikaa ja sitten aloin seurustella. Ehkä se oli se, seurustelu ja kaukosuhde. Aina kun tavattiin niin syötiin hyvin. Sitten sitä vain repsahti. Ja alamäki alkoi. Ja syöminen jäi päälle, herkut alkoivat maistua turhankin hyvin. Ja kerta kelpasin toiselle vähän pulleampanakin, niin kelpasin itsellenikin. Mutta sitten vaan kasvoin ja kasvoin ja kasvoin ja lopulta olin niin holtiton, että saatoin ahmia keksipaketin kerralla, syödä sipsipussin perään, juoda pari pulloa limsaa, aivan uskomattoman määrä kaloreita kerralla! Yksi suuri syy lihomiseen oli varmaan myös alkoholin käytön lisääntyminen. Ihminen turpoaa yllättävän nopeasti alkaessaan juopotella säännöllisesti. Nykyään en sitäkään harrasta enää niin usein kuin ennen, mutta toisinaan kuitenkin.

No, elämäntilanteet muuttuivat, vaihdoin miestä ja muutin Keski-Suomeen. Aloitin uuden koulun. Olin yksinäinen ja masentunut. Tunnesyöppö kun olin, lohdutin itseäni ruualla ja herkuilla. Paino kasvoi. Välillä yritin muuttua, mutta nopeasti luisuin takaisin vanhoihin tapoihin.

Ehkä ensimmäinen todellinen herätys tapahtui viime kesänä kun ostettiin M:n kanssa vaaka ja pakotin itseni astumaan sille ekaa kertaa moneen vuoteen. Olin ajatellut painavani ehkä jotain 80-90 kilon välissä. Järkytys olikin melkoinen, kun vaaka näytti 108 kiloa. Miettikää. Yli 20 kiloa enemmän mitä olin ajatellut! Siitä alkoikin eka kunnon yritys pudottaa painoa. Onnistuinkin pudottamaan ennätykselliset 6 kiloa kahdessa viikossa, mutta luulen, että suurin osa siitä oli nestettä ja siksi lähtikin niin helposti. Alku lähti ehkä vähän turhankin lennokkaasti käyntiin ja kun tuloksia ei enää samaa vauhtia tullutkaan, petyin ja palasin takaisin vanhoihin tapoihini. Kävin kyllä koko syksyn säännöllisesti zumbassa ja aerobicissa, sen verran sentään yritin, mutta nyt keväällä koko touhu lähti käsistä. Lakkasin käymästä siellä ja aloin taas ahmia. Yhtäkkiä mun paino olikin 110 kiloa. Joopa joo. Olin todella tyytyväinen itseeni.

Ja sitten kävi näin. Se todellakin vain kävi, helposti ja ilman kummempia ponnisteluita. Muutos pisti itse itsensä liikkeelle. Yhtäkkiä ei ollutkaan vaikeaa jättää herkkuja vähemmälle, koska en vain enää halunnut niitä. Löysin itsestäni vahvan tytön, joka tiesi, että pystyn tähän. Kaikki alkoi hienosti, vaikka välillä mietin, että vähän liiankin hienosti. Pelottaa, että jos joku päivä repsahdan ja palaan vanhoihin tapoihin. Toisaalta, nyt tuntuu, etten halua enää ikinä palata siihen. Tunnen itseni paremmaksi, tunnen oloni paremmaksi kun pystyn sanomaan ei, pystyn hillitsemään itseni. Näen tavoitteeni paljon selkeämmin kuin koskaan aiemmin ja siitä haluan pitää kiinni.

Huomenna tosiaan valmistun ja ajattelin antaa itselleni vähän armoa. Ollaan menossa porukalla Amarilloon syömään illalla ja sen jälkeen vähän johonkin juhlimaan. Erehdyin tosin lukemaan Amarillon annosten ravintoarvoja ja ahdistuin suuresti kun lähes kaikki annokset menevät väkisin yli 1000kcal. Huhhu. Mut ehkä pärjään. Lupaan tanssia kaikki kalorit pois illalla! Haha. Mutta huomenna ei nipoteta, aion nauttia ruuasta ja elämästä ja hyvästä seurasta. Torstaina sitten takaisin ruotuun, sir yes sir!