My Fitness Pal vs. Kiloklubi

Nonniin. Ilokseni voin kaiketi todeta, että paino on heilahtanut alaspäin, pitkästä aikaa! Ei tosin muuta kuin vaivaisen kilon, mutta kilon kuitenkin. Tahti on ollut pöyristyttävä, kokonaiset kaksi kiloa kesän aikana! Just joo. Arvaatte varmaan miten toukokuun viiden kilon pudotuksen jälkeen oon kiristellyt hampaita ja repinyt tukkaa kun vauhti on hidastunut näinkin dramaattisesti. Varsinkin kun oon aina pysynyt kohtuudessa, eikä suurempia ylilyöntejä ole tapahtunut. Eikä voi sanoa, etten olisi liikkunutkaan. Perhana. Mutta maltti on kaiketi valttia... Ei pidä hoputtaa itseään tai kehoaan liikaa. Keho menee mitä ilmeisimmin omalla tahdillaan. Vaikka rehellisesti puhuen, saisi kyllä välillä kuunnella minunkin toiveitani...

Apatia on kulkenut tiukasti mukana edelleen. Syytän hellettä, ettei ole juurikaan ylimääräistä energiaa, hyvä jos saan tehtyä välttämättömimpiä askareitakaan. Eilisen treeninä toimi apinan raivolla toimitettu kämpän (tai läävän) siivous. Noudatin ystäväni vinkkiä ja toin lisäpotkua siivoamiseen laittamalla treenimusiikkia soimaan ja siivoamalla hitusen ponnekkaammin kuin yleensä. Tällä helteellä hiki kyllä irtosi! Eikä menneet hukkaan ne kolme tuntia.

    Oon pitänyt hieman taukoa tanssimisesta, lähinnä penikkakivun takia ja koska näyttää olevan sen aika muutenkin. Välillä rakkaimpaankin harrastukseen iskee sellainen tympääntyminen, että parasta antaa hetken olla. Kiinnostus liikkumiseen on tällä viikolla muutenkin ollut melko heikoilla kantimilla, mutta oon yrittänyt ruokavaliolla kompensoida liikunnan puutetta. En siis ole sortunut ahmimaan tai lohtusyömään, vaikka huonoja päiviä onkin.

Oon vähän hämmentynyt. Viikko sitten liityin kiloklubin jäseneksi, ihan kokeilumielessä. Aluksi (ja edelleenkin) sivusto vaikuttaa hieman sekavalta ja kaipaisin siihen jotain toimintoja mitä MFP:ssä on, esimerkiksi sovellusta puhelimeen (se tosin ei ole tärkein), mahdollisuutta lisätä listaan uusia ruoka-aineita, joita ei löydy, laajemmat tilastot ja niin edelleen. Kiloklubissa on tietysti hienoa se, että se on suomenkielinen, syömäni ruoat suurimmaksi osaksi todella löytyvät listoilta, sekä ne ärsyttävät pallot, jotka kertovat miten tulisi syödä tai liikkua. Mutta mua ihmetyttää. MyFitnessPal ohjeistaa mua syömään 1260 kaloria päivässä, kun kiloklubin mukaan mun pitäisi syödä yli 1700 kaloria (en oo oikein sisäistänyt tuota taulukkoa). Kumpaa tässä nyt uskoisi sitten? Ehkä parempi pysyä jossain siinä välillä. Oon joka tapauksessa päättänyt pitäytyä molemmilla sivustoilla mukana. Kiloklubin avulla itse päätarkoitus eli kalorien laskeminen on sinänsä helpompaa, mutta MyFitnessPalissa on ihan mieletön yhteisö, jota en vielä haluaisi täysin hyljätä. En oo kiloklubin foorumeille vielä uskaltautunut, mutta ehkäpä pian senkin teen.

  Ihanaa viikonloppua lukijoilleni!

Huonoja päiviä ja omenamuffineja.

Tää viikko on alkanut hirvittävän huonosti. Oon vain vellonut epämääräisissä negatiivisissa tunnelmissa, eikä liikkumiseenkaan ole ollut hirvittävästi ylimääräistä intoa. Maanantaina sain kuitenkin jumppailtua 20 minuuttia ja käytyä 45 minuutin kävelyllä, tänään tanssin 35 minuuttia, mutta sekään ei sujunut niin vauhdikkaasti kuin aiemmin. Olin tänään huomattavasti lepsumpi, johtuen inhottavasta kivusta sääressä. Penikkataudin poikaista kenties? Joka tapauksessa, kaikki tuntuu tällä viikolla tervan nielemiseltä. Eilinen oli pahin, en saanut itseäni koko päivänä ylös sohvalta, vaikka tiesin, että pienikin ulkoilu saattaisi auttaa aukaisemaan päänsisäisiä solmuja.

Nyt on vain meneillään totaalinen tympääntyminen kaikkeen. En tiedä mitä tehdä.

Onneksi en tympääntyneisyydessäni ratkennut ahmimaan. Itseasiassa olen melkein unohtanut syödä, antanut nälän kurnia vatsassa liian pitkään. Sekään ei ole hyvä. Mutta ettei menisi ihan negailuksi koko merkintä, niin voisin kertoa, että tänään kuitenkin tein muffineja! Veljeni vahti pientä kissaamme viikonloppuna, joten ajattelin leipoa hänelle jotain palkkioksi. Tein muffineita sellaisella ohjeella, että on itselläkin varaa ainakin yhden maistaa. Ohjeen idean löysin täältä, mutta muokkailin sitä hieman omanlaisekseni joidenkin aineiden puuttuessa kaapista. Niin ja mustikat tietysti korvasin omenalla.

Omenamuffinit / 18 kpl.

1 omena kuutioituna

3 dl sämpyläjauhoa

2 dl kaurahiutaleita ja kauraleseitä (Elovena plus)

3 rkl hunajaa

0.5 dl hedelmäsokeria

0.75 dl rypsiöljyä

2 kananmunaa

4 dl maustamatonta jogurttia (itse käytin 2 prk bulgarian jogurttia)

2 tl leivinjauhetta

1 tl soodaa

2 tl kanelia

0.5 tl suolaa

Ohje on yksinkertainen:

Kuori ja pilko omena pieniksi kuutioiksi. Sekoita öljy, jogurtti, kananmunat, hunaja ja hedelmäsokeri keskenään. Sekoita erillisessä astiassa kuivat aineet ja sen jälkeen sekoita ne jogurttiseokseen joukkoon. Lisää omenat ja kääntele taikinaa kevyesti, kunnes kaikki on sekaisin. Kaada taikina muffinivuokiin ja paista 175 asteisessa uunissa 20-30 minuuttia. Muffinit ovat valmiita kun pintaa painaessa se pompsahtaa heti takaisin muotoonsa, näin kerrottiin alkuperäisessä ohjeessa.

Yhdessä muffinissa on kiloklubin mukaan 131 kcal. Ei siis kovinkaan paha, kun vertaa normimuffineihin, joissa saattaa helpostikin olla 300-600 kaloria. Yhden ehdinkin jo syömään ja herkulliselta maistui. Suosittelen!

(Ja pahoittelut kuvattomuudesta!)

give it time, dear.

Oon ollut kriisin pyörteissä jo hetken. Roadtrip kaikessa ihanuudessaan jätti epävarman olon oman itseni suhteen. En syönyt matkalla huonosti, mutta lipsuin kuitenkin. En varsinaisesti antanut lupaa itselleni siihen, mutta en yrittänyt estelläkään. Mitä tapahtuu? Enkö olekaan tarpeeksi vahva sanomaan ei houkutuksille? Miksi tuntuu, että sanon yhä useammin kyllä huonoille valinnoille? Vai oonko vain liian ankara itselleni? Mun järki sanoo, ettei tässä ole mitään hätää kun en kuitenkaan niin huonosti syönyt, mutta jokin pieni neuroottinen ääni huutaa takaraivossa, että pitäisi pysyä täysin erossa kaikesta, kieltää kaikki. Oon niin uupunut näiden kahden äänen taistelusta, että en tiedä mitä tehdä.

   Ehkä on palattava perusasioiden äärelle. Aloitettava alusta, mietittävä miksi tätä teen ja mihin tähtään. En halua kieltää itseltäni kaikkea, mutta haluan pysyä kuitenkin tiukkana. Haluan, että pystyn sanomaan ei. Mutta haluan voida sanoa myös kyllä, toisinaan. Totaalikieltäytyminen ei ole ikinä johtanut mun osalla mihinkään koviin pysyvään. Ehkä mun on asetettava taas itselleni rajat, mitä saan ja milloin. Ja ehkä mun on lakattava tuijottamasta liikaa painoa. Se näyttää jumahtaneen nyt melko tiukasti sijoilleen, mutta kunhan jaksan jatkaa, niin eiköhän se lähde taas liikkeelle itsestään. Mutta tärkeämpää kuin pudonnut paino on tää hyvä olo, mikä tästä muutoksesta tulee ja voima, minkä liikkumisesta saan. Tiedän, että oon malttamaton, mutta mun on vain opeteltava eroon siitä. Ehkä suurin ongelma onkin tässä mun ajattelutavassa. Haluan olla täydellinen, tehdä kaiken täydellisesti. Siksi suomin itseäni pienistäkin lipsahduksista. Enkä mä halua, että tää menee siihen. En halua olla liian ankara itselleni, vaikka tiukkana on pysyttäväkin jos haluaa saavuttaa jotain.

Mun on keskityttävä nyt oikeisiin, positivisiin asioihin. Huonoja päiviä tulee, se on fakta. Ja vaikka kuinka haluaisin jo vuoden päästä olla tavoitepainossani, en siinä todennäköisesti ole. Se on vain hyväksyttävä, ettei keho toimi aina niinkuin itse haluaisi ja tää prosessi on todella pitkä. Tosi asia on myös se, että vuoden päästä näytän kuitenkin varmasti paremmalta, kunhan edes yritän. Niin kauan kuin en tee asioille mitään, mikään ei tule muuttumaankaan. Asiat saattaisivat mennä jopa pahempaan suuntaan.

Näen usein unia, joissa olen ainakin melkein sellainen kuin haluaisin olla. Mahdun haluamiini vaatteisiin ja peilistä katsoo kaunis, hoikka nainen. Aina kun herään näistä unista, mun tekee kipeää. Miten kovasti haluaisinkaan olla taas hoikka? Aivan kuin se parantaisi kaiken, tekisi elämästä täydellistä. Eihän se niin tietenkään ole, mutta en voi sanoa olevani onnellinen näinkään. Nuo unet tekevät muutoksesta hetkittäin vaikeaa. Toisaalta ne motivoivat tekemään töitä tämän eteen, mutta toisaalta ne taas lannistavat kaukaisuudellaan. Hetkittäin tuntuu, että lamaannun tämän kaiken alle. Tavoite on liian kaukana, melkein tavoittamattomissa. Pystynkö tähän? Miksi mitään ei sitten tapahdu, vaikka liikun enemmän kuin koskaan elämässäni ja syön paremmin kuin vuosiin?

Huh. On niin paljon ajateltavaa ja pohdittavaa. Jos jotain positiivista haluaa etsiä, niin tiedän, etten tule luovuttamaan, vaikka myrskyn keskellä oonkin tällä hetkellä. Liikkumisesta on tullut välttämättömyys, henkireikä. Huomaan muuttuvani melkoisen tympeäksi ihmiseksi, jos joudun olemaan parikin päivää ilman. Ja vaikka en toisinaan jaksa uskoa itseeni kovinkaan paljon, niin en vain voi palata takaisin vanhoihin tapoihin. En voi, en halua. Se ei ole vaihtoehto.

Guilty conscience grows.

Oon vihdoinkin kotiutunut takaisin Jyväskylään pohjoisen reissultani. Sallassa vietin viikon lapsuudenkodissani ja kolme viimeistä päivää ilahdutin ystävääni Oulussa pienoisella vierailulla. Nyt voikin sitten palata hyvillä mielin takaisin työttömän arkeen...

No, mistähän aloittaisin. Oli ihana käydä kotona, mutta kuten arvasin niin kohtasin paljon haasteita ja houkutuksia, joista osan päihitin ja osan, no, en niin hyvin. Vaikeampaa siellä (ja reissulla ylipäätään) on kuitenkin ollut pitäytyä terveellisemmässä ruokavaliossa kuin täällä kotona. On tullut tehtyä huonoja valintoja (söin esimerkiksi kaksi jäätelöä matkan aikana) sekä hyviä valintoja (valitsin ravintolassa kevyen salaatin jonkin raskaan ja rasvaisen aterian sijaan). Kymmenen kilon kesähaasteen kannalta tää reissu on ollut vähän huono, mutta toisaalta, en kyllä tiedä olisiko painoa lähtenyt yhtään sen enempää, jos olisin ollut vain kotona. Oon onnistunut hyvin päivän kaloritavoitteissa (vaikka joitakin lipsahduksia on tullutkin) ja varsinkin Sallassa tuli liikuttua päivittäin ihan mukavasti. Silti kesäkuun alusta ei ole lähtenyt kuin se yksi pirun kilo. Parempihan sekin kuin ei mitään, mutta oon vaan niin malttamaton ja haluaisin kaikki-heti-mulle-nyt.

Yksi asia, missä mulla on vielä opeteltavaa, on tää syyllisyys jokaisesta ns. huonommasta valinnasta. Tiedän, että syön nykyään todella hyvin verrattuna aiempaan eikä nykyään enää edes tule hirvittäviä ylilyöntejä, mutta silti tunnen syyllisyyttä jokaisesta pienestäkin lipsahduksesta, enkä pidä siitä. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi jatkuvaan stressaamiseen. Jos joka tapauksessa tiedän, että yksi jäätelö kerran kuussa ei tuu tätä mun elämänmuutosta ojaan kaatamaan, niin miksi tunnen siitä niin hirvittävää syyllisyyttä? Tän muutoksen tarkoitushan on tulla terveemmäksi, ei neuroottisemmaksi. Terveeseen elämään kuuluu nautinnotkin toisinaan. En tietenkään voi painottaa kohtuuden tärkeyttä, mutta joku roti siinä nipottamisessakin. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Haluan olla terve kaikin tavoin, en pelkästään fyysisesti.

Too much information

Eilinen oli... katastrofi (oho, tulipa tahaton riimi). Ihana katastrofi. Heitin huonon omatunnon syrjään, silläkin uhalla, että tämä hurja painonpudotus katkeaisi taas hetkeksi. Jos kerran vuodessa saa kermakakkua ja etenkin voileipäkakkua, niin kyllä siitä on syytä nauttia. Pitäisikö minun tuntea itseni petturiksi? No okei, ehkä vähän tunnenkin. Mutta tärkeintähän on, että pieni lipsuminen ei muutu mässäilyputkeksi. Itseasiassa musta tuntuu hyvältä, että saan palata takaisin tiukempaan ruokavalioon taas yhden lepsumman päivän jälkeen. Ja entistä paremmalta tuntuu, kun tiedän, ettei se edes tuota suurempia vaikeuksia. Oon oppinut nauttimaan tästä kevyemmästä olosta ja vaikka elämästä pitää toisinaan nauttia, niin on silti ihanaa, ettei elämän tarvitse olla sitä nauttimista kokoajan. Ehkä niitä nautintojakin osaa nykyään arvostaa paljon paremmin, kun niitä ei suurkuluta päivittäin.

Aamuni aloitin pyörälenkillä. Tajusin ilmojen viilenneen, mutta typeryyksissäni lähdin silti liian vähissä vaatteissa liikenteeseen. Jostain syystä yritin polkea lujempaa kuin jaksoin ja olo oli ihan karmea. Kylmä viima piiskasi paljaita korvia ja kaulaa, hengittäminen sattui. En tiedä olinko kuvitellut pysyväni lämpimänä pyöräilemällä lujaa, mutta se ei ainakaan toiminut. Ehkä seuraavalla kerralla oon fiksumpi ja varaan hieman enemmän vaatetta, varsinkin jos ulkona on vaan 6 astetta. Kyllä meinaan paleli hieman, kun yhtäkkiä pompataan liki 30 asteesta alle kymmeneen asteeseen...

Ja tuon pyöräilyn hyödytkin varmaan menivät lähinnä miinuksen puolelle. Hyvä olo ei ainakaan tullut ja pahimmassa tapauksessa vilustun enkä pääse moneen päivään liikkumaan. Eli jos jo alusta lähtien kaikki tuntuu menevän pieleen, niin kannattaa harkita jääkö sittenkin hetkeksi hengähtämään kotiin kunnes on varmasti valmis lähtemään vai jatkaako väkisin tuhoontuomittua yritystä liikkua? Muistakaa kuunnella kehoanne. Aina ei edes se mieluisin laji suju niinkuin toivoisi, ja silloin kannattaa pysähtyä ja miettiä tekisikö jotain toisin. Ja tämähän ei tarkoita sitä, että pakko olisi jäädä laiskottelemaan!

Äidille tulee Kunto Plus -lehti kotiin ja oon selaillut muutamia lehtiä läpi. Vaikka mielelläni otan asioista selvää, niin silti mua ahdistaa hirveästi se tiedonpaljous. Toisessa artikkelissa puolletaan jonkin raaka-aineen käyttämistä ja toisessa artikkelissa sitä neuvotaan välttämään. Tee sitä, tee tätä, syö tuota ja tuota, mutta älä ainakaan tee niin, mutta toisaalta älä myöskään tee tuota liikaa tai liian vähän ja älä varsinkaan syö tätä! Muista nauttia, mutta ole täydellinen. Rentoudu, mutta älä laiskottele! ....GGGAAAH, apua! Jokainen on erilainen ja kaikilla ei toimi samat asiat, mutta voi, miten helposti pieni ihminen hämmentyy tämän tiedonpaljouden keskellä. Yritän soveltaa tietoja parhaani mukaan, mutta mistä tiedän, jos teenkin jotain väärin? Eikä näitä neuvoja satele pelkästään lehdistä. Jokaisella tuntuu olevan mielipide miten minun  tai muiden tulisi syödä tai liikkua. Ehkä pitäisi vain kuunnella omaa kehoa ja pikkuhiljaa ottaa selvää mikä on se paras tie terveellisempään elämään. Tiedän jo nyt, että olen oikeilla jäljillä, mutta paljon on yhä parannettavaa. En sitä sano, ettenkö mielelläni ottaisi neuvoja vastaan, mutta joskus liika informaatio on liikaa, ymmärrättekö?

Haasteita.

Kuten ootte varmaan voineet aistia mun edellisestä merkinnöistä, niin tää mennyt viikko ei oo ollut erityisen hyvä. Vaikka oon syönyt kuten aikaisempinakin viikkoina, terveellisesti ja kohtuudella, sekä liikkunut päivittäin, niin mun keho tuntuu jääneen jumiin. Paino on jopa noussut kilon viime viikosta. Eli se siitä minigoalin saavuttamisesta... Mut en aio lannistua edelleenkään. Pakko sen painon on jossain vaiheessa taas lähteä laskuun!

Mua kuitenkin jännittää vähän, sillä oon huomenna lähdössä muutamaksi viikoksi pohjoiseen, kotiin Sallaan. Oon siitä tosi iloinen, sillä Onkamo (pieni syrjäkylä, jossa oon kasvanut) on mulle niin kuin muumilaakso, ilman niitä hurjia seikkailuja tosin. Ja vaikkei meidän talo olekaan sininen tai korkea, niin silti se on mun muumitalo, turvallinen, rauhan tyyssijä. En sitä ehkä nuorena, kotona asuessani, osannut ajatella niin tai arvostaa muutenkaan, mutta nyt kun välimatkaa on 655 kilometriä, niin koti saa aikalailla uuden merkityksen. Vaikka rakastankin tätä Keski-Suomen aikaista kesää, luonnon kauneutta ja korkeita puita, niin silti mulla on toisinaan ikävä kotiin. Mun on ikävä niitä mäntykankaisia harjuja, avaria metsiä ja Onkamojärveä, sitä luontoa.

     On aina ihanaa päästä käymään kotona, välimatkan takia kun niin ei kovin usein tapahdu. Ensinnäkin matkassa menee omalla autolla 8-10 tuntia, bussilla yli 12 tuntia. Huominen kuluukin aika lailla autossa. Siinä tulee ensimmäinen haaste - oon aina ennen varannut automatkalle karkkia mukaan ja nythän se ei luonnollisesti tule kyseeseen. Jostain syystä pitkillä automatkoilla on aina tarve olla jotain naposteltavaa, en tiedä miksi. Täytyy keksiä jokin karkinkorvike tai sit vaan päättää olla napostelematta mitään. Tuskaisa matkasta on tulossa joka tapauksessa, kun koko maahan on luvattu liki 30 astetta... Eikä ilmastoinnista tietoakaan.

      Toinen haaste on tapa, joka mulle on kehittynyt aina kotona käydessäni. Mä syön aivan älyttömästi, mä syön kun oon tylsistynyt, mä syön aivan kokoajan siellä. Ja yleensä kaapit ja pakastin on vielä täynnä herkkuja, mikä ei yhtään auta tilannetta. Vannotin kyllä äidille, että sen on piilotettava kaikki herkut mun takia. Sitten äiti vielä väitti, että ei siellä yleensä oo mitään herkkuja, että pelkästään mun tulon takia se on niitä aina ostanut... Jaaha. No, tästä reissusta on kuitenkin tulossa aikamoinen koetinkivi tän mun muutoksen suhteen. Päivittelen sit paikanpäällä enemmän, miten oon edistynyt. Ja jos ei muuta, niin onpahan ainakin erinomaiset lenkkeilymaastot. Tanssiminen voi jäädä pienelle tauolle, mutta lupaan kuluttaa maata niin jaloin kuin pyörälläkin, ja lupaan myös ottaa ton vastuskuminauhan mukaan, että pääsen jumppailemaan. Koska hyvää säätä on luvannut, niin ei tuottane vaikeuksia viettää paljon aikaa ulkona.

Ihanaa viikkoa kaikille! Muistakaa aurinkovoide jos meinaatte itseänne kärventää! Ja muistakaa juoda paljon vettä!

Tökkii, tökkii.

Tän päivän suunniteltu tanssitunti jäi väliin, kun vatsa heittäytyi hankalaksi. Oikeastaan se on temppuillut keskiviikosta asti enkä ymmärrä minkä takia. Puuttuuko mun ruokavaliosta jotain vai onko siinä jotain liikaa? Oonko saanut jostain jonkin lievän vatsataudin? Tää näkyy jo yleisessä voinnissa ja tanssiminenkin on tuntunut olevan nihkeämpää ja hieman raskaampaa kuin aiemmin. Senpä takia päätin pyhittää tän päivän lepäämiseen, tosin nyt illalla oli pakko vähän purkaa turhautumista 20 minuutin kuminauhajumpalla. Vaikka oon keskiviikon jälkeen syönyt terveellisesti ja pysynyt hyvin (vähän allekin) päivittäisessä kaloritavoitteessani, niin silti paino näyttää vaan nousevan. Siksi oonkin tänään kävellyt ympäri kämppää vuoroin mahaani pidellen ja vuoroin hiuksia repien. Helkkari. Oon vaan niin malttamaton! Täytyy vain hyväksyä, että vastoinkäymisiä tulee ja kaikki ei aina suju kun tanssi. Ei edes tanssi. Mutta kunhan jatkan samaan malliin, taistelen tavoitteideni puolesta entistä kovemmin, niin vielä jonain päivänä saavutan ne.

Laskin itselleni uuden kaloritavoitteen päivälle, sillä nykyään mun peruspäivät on suhteellisen kevyitä, kun ennen (koulupäivinä) ne oli kohtuullisen kuluttavia, seisomista suurimman osan päivästä. Ja koska painoakin oli pudonnut ihan kohtalaisesti lähtötilanteesta, niin MyFitnessPal itse ehdotti uuden tavoitteen laskemista. Ennen se oli siis 1520 kcal päivässä ja nykyään 1270 kcal, edelleen tavoitteena pudottaa painoa noin kilon viikossa.

Mietiskelin tuossa jogurttihedelmien terveellisyyttä ja no, epäterveellisyyttä. En varsinaisiin ravintoarvoihin oo tutustunut, mutta kun tutustuin muutamiin jogurttipäällysteiden resepteihin, niin nehän on suurimmaksi osaksi pelkkää sokeria. Toki niissä hedelmissä on kuitua, vitamiineja ja kivennäisaineita, mutta kumoaako jogurttipäällyste kuivattujen hedelmien terveysvaikutukset?

     Päätinpä siis tehdä muutaman hassun kokeilun pelkällä jogurtilla, mansikoilla ja banaaneilla. Laitoin tavallisiin muffinivuokiin muutaman mansikan ja kaadoin päälle pari ruokalusikallista jogurttia. Vuoat laitoin pakastimeen kylmenemään. Toinen kokeilu koostui pilkotuista banaaneista, jotka myös heitin pakkaseen jäätymään. Nyt vaan jään jännäämään saanko näistä uuden terveellisen naposteltavan. Mulla ei oo aavistustakaan miten tää mun kokeilu päättyy, mut toivon, että hyvin. Jos ei muuta, niin jäädytettyä banaania ainakin voi käyttää smoothieissa. Ja onpahan ainakin viilentäviä naposteltavia näin kuumaan kesäaikaan, ei tarvitse jäätelöön sortua!