Oon elossa!

Tervehdys lukijani (jos teitä vielä on...) 

Pahoittelen tätä hiljaisuutta, oon kyllä roikkunut koneella luvattomankin paljon, mutta en vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään. Mulla on pienoinen motivaatiopula, niin tän blogin kuin elämäntapamuutoksenkin suhteen. Syyskuu on ollut aikamoisen uuvuttava ja sen huomaa myös junnaavasta painosta. Liikuttua on kuitenkin tullut, vaikkakin oon huomannut selvää laiskistumista (check: Liikuntahaaste!) koska mielenkiinto ei ole yksinkertaisesti riittänyt potkimaan itseäni lenkille tarpeeksi usein tai jumppaamaan kotona sadepäivinä. Mielummin olen ottanut päiväunet, ja se on ihan ok. En aio piiskata itseäni siitä, etten joinakin kuukausina yllä aivan niin huikeisiin lukemiin kuin joinakin aiempina, sillä edes se kolme tuntia liikuntaa viikossa on jo paljon paremmin kuin ennen tätä muutosta. Tärkeintä on, että liikunta on huonompinakin aikoina kuitenkin pysynyt mukana kuvioissa.

Sitä paitsi uskon, että nyt lokakuun myötä tää elämäntapamuutos saa uutta puhtia siipiensä alle. Kuten aiemmin jo kerroin, olen liittynyt Killerin Liikuntakeskuksen jäseneksi ja olen siitä varsin innoissani. Lauantaina sopimus alkoi virallisesti ja minä pyrhälsinkin heti paikalle zumbailemaan. Ystävänikin hankki kortin Killerille ja tänään kävimme yhdessä BodyJamissa. Oli ihan hullun hauskaa, vaikka tunnen itseni vielä melkoisen kömpelöksi ja valtavaksi muihin tunneilla käyviin tyttöihin verrattuna. (Ja tiedättekö, mun naama on jokaisen tunnin jälkeen punainen kuin palosireeni, aivan kuin olisin roikkunut pää alaspäin koko sen ajan... En tiedä pitäisikö vähän nolostua. Nääh.) Oon joka tapauksessa tosi innoissani, että pääsen ohjatuille tunneille ja että vaihtoehtoja on niin paljon. Ja kuntosalikin on nyt lähempänä, vaikka tuunkin varmaan edelleen koulun vieressä olevaa punttista kuluttamaan enemmän.

   Liikunta on hoidossa, entäs ruokapuoli sitten? Syyskuun aikana myös mun ruokavalio on kokenut taantuman, en oo jaksanut kirjata kaloreita ylös tai olla muutenkaan turhan tarkka. Toisaalta oon pitänyt kiinni periaatteistani, en oo kotiin kantanut karkkia, pullaa tai sipsejä, joten niitä ei oo tullut syötyä paljoakaan. Kahvilla käydessä oon leivonnaisen saattanut syödä, joten en voi sanoa pitäytyneeni täysin herkuttomanakaan. Enemmän mun kuitenkin pitäisi kiinnittää huomiota taas ruuan määrään ja laatuun. Vihannekset ja hedelmät on kokeneet radikaalin kadon mun ruokavaliossa. Lisäksi mun tulisi opetella taas tunnistamaan milloin oon syönyt tarpeeksi. Vähemmälläkin pärjää, onhan se tullut huomattua.

   Että tällaista tänään. Koetan jatkossa päivitellä useammin ja olla muutenkin aktiivisempi täällä blogiyhteisössä. Eiköhän tää tästä taas!

Keep your eyes on the goal.

Oon lievästi pettynyt itseeni. Oon alkanut lipsua periaatteistani. Lipsumiset ovat pieniä, mutta lipsumisia silti. En edelleenkään ole ostanut sipsiä, karkkia tai keksipakettia. Jos joku on tarjonnut, olen saattanut yhden karkin syödä, tms. Mulla on edelleen paljon asioita, joista olla ylpeä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että nyt on aika pysähtyä ja vähän pohtia, mitä voisin tehdä vieläkin paremmin, mitä asioita voisin muuttaa.

Asioita, joihin kiinnittää huomiota:

- Annoskoko. Oon alkanut syömään liikaa enkä usein edes välitä, vaikka olisin jo täynnä. Tähän täytyy tulla muutos, pärjäisin aivan hyvin vähemmälläkin ruualla. Mun on lopetettava syöminen silloin kun olen täynnä, eikä vasta sitten kun olen jo ähkyssä. Mulla on myös paha tapa hotkia. Ja oikeasti, jos olen jo kylläinen, sitä ruokaa ei tarvitse hakea lisää. Mun on lakattava syömästä pelkästä syömisen ilosta.

- Toisinaan herkuttelu on jopa suositeltavaa, kunhan muistaa kohtuuden. Oon mielestäni onnistunut tässä ihan hyvin, mutta en tiedä, jostain syystä jaksan nähdä syyllisyyttä jokaisesta pienestäkin herkuttelusta. Pala tummaa suklaata päivässä on ihan ok, mutta entä leivos kahvilassa kerran viikossa?

- Alkoholi. Oon nyt muutaman viime viikon aikana onnistunut hankkimaan yhden krapulapäivän itselleni viikossa. En silloinkaan ole seuraavana päivänä sortunut niihin krapulamättöihin, joita ennen olisin ilomielin vetänyt, mutta mua silti harmittaa, että viikon hyvä työ täytyy lopulta vetää nollille. Ah ja miten paljon inhoankaan krapulapäivän turvotusta! Esimerkiksi eilen tuli pämpättyä ja kunnolla, vaikkakin siinä illanvietossa tulikin ravattua ympäri kaupunkia ainakin kahdeksan kilometrin verran ja baarissakin tanssittua melkoisen raivokkaasti. Mutta se alkoholi, miksi en sen kanssa osaa pysyä kohtuudessa? Kun pystyisin ihan hyvin olemaan ilmankin. Oon sellaisen positiivisen huomion tehnyt itsessäni, että en enää useimmiten koe tarvetta keksiä viikonlopuille väkisellä jotain toimintaa, vaan tykkään olla "tylsä" ja lähteä vaikka lenkille perjantai-iltana. En minä sitä sano, hyvä seura ja pullo viiniä tekee joskus hyvää, mutta en halua, että siitä tulee viikottaista. Onneksi ensi viikonloppu menee muutossa eikä ole varsinaisesti mitään syytä ryypiskellä. Ja tosiaan selvennykseksi, en välitä ollenkaan yksinään tissuttelusta, vaan alkoholia nautin lähinnä sen seuran takia. Harmillista vaan, että kaikki illanvietot nykyään liikkuu vain sen alkoholin ympärillä, onko oikeasti muka niin vaikea keksiä yhteistä tekemistä selvinpäin?

- Vesi. Mun täytyisi ehdottomasti juoda paljon enemmän vettä. Yksikin päivä huomasin illalla, että olin päivän aikana juonut vaan yhden lasillisen vettä... Ja hölmöintä siinäkin oli, etten edes ollut juonut muuta koko päivänä. Olin yksinkertaisesti unohtanut juoda.

No, jottei menisi ihan negailuksi, täytyy myös hieman muistuttaa itseään,

Asioita joista olla ylpeä:

- Liikkuminen. Liikun nykyään ihan mukavasti - kun alussa mun tavoite oli vain 4 tuntia viikossa, nykyään saatan liikkua helposti enemmänkin. Viime viikolla liikuin yli kahdeksan tuntia, tällä viikolla tunteja on kertynyt tähän mennessä kuusi.

- Herkuttelu. Oon aikalailla onnistunut vieroittamaan itseni sokerista. En enää edes pidä liian makeista juomista tai ruuista, pienikin määrä alkaa ällöttää. Useimmiten mun ei edes enää tee mieli mitään sellaista ja siksi en niitä syökään. Ja vaikka toisinaan poden syyllisyyttä lipsumisesta, niin totuushan on, että mulla on syytäkin olla ylpeä itsestäni vaikkapa vaan sen takia, että mun nykyinen herkuttelun taso on kaukana ja paljon paremmalla tolalla kuin aiemmin, ennen tätä muutosta. Yksi leivos viikossa ei ole mitään verrattuna siihen määrään paskaa, jota suuhuni tungin aiemmin

- Kai mä jotain teen kuitenkin oikein, kun paino kuitenkin putoaa, vaikkakin hitaasti. Tällä hetkellä se tuntuu putoavan noin kilon kahdessa viikossa. Ensimmäisen viikon paino jumittaa tai saattaa jopa nousta ja viikon päästä oon taas hitusen kevyempi. Vähän tietysti harmittaa tää hidas tahti, mutta parempi kai näin, kuin että paino samaan tahtiin nousisi... 

Nyt kun oon taas tehnyt tilit selviksi itseni kanssa, voin jatkaa hyvillä mielin. Vietän tällä hetkellä tyttöjen iltaa kahdestaan kissani Leelon kanssa. Voisin piristää itseäni etsimällä motivoivia kuvia, kuuntelemalla hyvää musiikkia ja ehkä nauttimalla hedelmäsalaattia. We'll see.

Back to school.

Viikonloppu oli ja meni. Tänään on kärsitty pienoisesta krapulasta, enempää ei liene tarpeellista sanoa... Tuli syötyä ja juotua ravintoloissa. En jaksa kuitenkaan stressata, koska tällaisia viikonloppuja on niin harvoin. Ja jos jotain positiivista haluaa etsiä, niin oli ainakin hauskaa enkä tänään sortunut tyypilliseen krapularuokaan - pitsaan, karkkeihin, keltaiseen jaffaan tai juustonaksuihin. Vaan valmistinpa itse lihapullia! Ja olivat oikein herkullisia.

Tämän viikonloppuinen irtiotto johtui suurelta osin loman päättymisestä ja huomenna alkavasta koulutaipaleesta. Koulu on kyllä erittäin tuttu, mutta ala on periaatteessa uusi ja pelottava. Mua jännittää hirveästi se, tulenko pärjäämään ja miten sopeudun uuteen luokkaan. Ja huomaakohan kukaan vanha koulukaveri kesän aikana tapahtunutta muutosta... Hah. En niinkään kaipaa kehuja, mutta olisi hienoa kuulla jos minussa näkyy edes jotain eroa entiseen. 

      Oon kyllä enemmän kuin iloinen, että elämään tulee taas rytmiä. Elämäntapamuutos on sujunut kesänkin ajan ihan hyvin, mutta oon varma, että rutiinit helpottavat asiaa entisestään. Toivottavasti jaksan jatkaa ahkeraa liikkumista myös koulun ohella. Pakkohan se on, muuten tuun hulluksi! Odotan innolla, että pääsen taas käymään koulun vieressä olevalla salilla, joka on todella laadukas hintaansa nähden. Vuoden salikortti maksoi 28 euroa, josta saa lopulta 5 euroa takaisin palauttaessaan avaimen. En ymmärrä miksi ihmeessä en Petäjävedellä vielä asuessani älynnyt alkaa käymään salilla, kun se melkein ilmaista oli ja sali oli ihan kivenheiton päässä. Olisi saattanut nekin seitsemän kuukautta olla hieman miellyttävämmät... No, turha se on harmitella enää tässä vaiheessa. Tärkeintä on, että olen nyt kuitenkin löytänyt salilla rehkimisen ilot!

Ja eniten ehkä odotan niitä aikaisia herätyksiä... not. Kuva: weheartit.com

PS. En voi uskoa silmiäni - lähes päivittäin tulee muutama lukija lisää. Tervetuloa siis kaikille uusille! Ja koska kanssabloggaajien keskuudessa pyörii kaikenlaisia arvontoja, olen alkanut harkita itsekin sellaisen järjestämistä... Ehkä sitten kun 50 lukijaa tulee täyteen? Kenties, mutta siitä lisää myöhemmin.

Speaking of better days.

Mulla on hyvä olo tämän elämäntapamuutoksen suhteen. Tiedän, että huonoja päiviä tulee ja etten aina tule olemaan yhtä luottavainen asioiden suhteen, mutta nyt jaksan uskoa itseeni ja siihen, että paino tulee kyllä putoamaan näiden hyvien muutosten myötä. Pakkohan se on? Tuntuu huvittavalta ajatellakaan, että yhtäkkiä palaisin takaisin vanhoihin tapoihin. Minä tarvitsen liikuntaa. Minä en todellakaan tarvitse kaikkea sitä paskaa, jota aiemmin kauhoin suuhuni kaksin käsin. Minä pidän itsestäni paljon enemmän näin. Minun on hyvä olla näin.

Ystäväni otti minut tänään mukaansa tutustumaan Positive-kuntokeskukseen. Käytiin Zumba-tunnilla ja voi pojat, voi pojat kuinka rankkaa se osasi hetkittäin olla. Ohjaaja muunmuassa pisti meidät tekemään jonossa cancan-tyylisiä hyppypotkuja... Huomenna taitaa olla jalat melkoisen kipeänä. Mutta silloinhan ainakin tietää tehneensä jotain! 

Tähän päivään sisältyi myös vähän elämästä nauttimista herkuttelun ja hyvän seuran muodossa. Toinen ystäväni kutsui minut maistamaan tekemäänsä mustikkapiirakkaa. Otin hyvin kohtuullisen palan, joten en jaksa potea huonoa omaatuntoa, varsinkin kun kiloklubin pallot näyttävät silti pelkkää vihreää! Hieno päivä siis. Ja piirakka oli erinomaista, kiitos Jonna. Ja kiitos Jennille, joka syntymäpäivänään vei minut Zumbaamaan, vaikka sen olisi pitänyt ehkä mennä toisinpäin. Mutta hyvää syntymäpäivää, rakas ystävä. ♥

dreams to plans

(kuvat favim.com)

Tämä matka ei ole pelkästään fyysinen. Tämä muutos ei koske pelkästään kehoa, vaan myös mieltä ja ennen kaikkea sydäntä. Tämä on matka itseeni - siihen, kuka minä olen. Tulenko minä olemaan minä ilman tätä turhaa painoa luitteni ympärillä? Vai muutunko minä, tuleeko minusta joku muu? Totta kai minä muutun, mutta uskon muuttuvani paremmaksi. En tarkoita, että laihuus tekisi minusta paremman ihmisen, vaan tämä prosessi, jota käyn läpi. Sitä oppii uskomaan itseensä, huomaa rohkeutensa ja vahvuutensa, tuntee ylpeyttä itsestään. Sitä oppii tuntemaan itsensä aivan erillä tavalla, sitä tutustuu itseensä, uudestaan. 

Vaikka joskus sanoin, etten anna painon määritellä minua, se määritteli minut kuitenkin. Minäkuva hämärtyi hapertuvan itsetunnon myötä ja lopulta katosi kaikki muukin. Ilo. Kyky innostua. Päivät muuttuivat vain harmaaksi massaksi, joiden läpi minä kahlasin onnettomana, lannistuneena, luovuttaneena. En kyennyt uskomaan mihinkään, en varsinkaan itseeni.

    Nykyään huomaan kyseenalaistavani paljon asioita elämässäni. Valintoja, jotka minä tein. Vai olinko se edes minä? Oliko se vain varjo minusta? Kuka minä edes lopulta olen? Niin paljon kysymyksiä pyörii mielessäni. On kuin koko elämä olisi kääntänyt suuntaa, hyvällä tavalla. Vaikken ehkä tällä hetkellä ihan tarkalleen tiedä, kuka minä olen, uskon sen kuitenkin saavani selville tämän matkan aikana. Tunnen jo nyt kuinka asiat alkavat muuttua, kaikin tavoin. Uskon siihen, että kun vain tarttuu tilaisuuteensa ja lähtee hakemaan muutosta, kaikki tapahtuu lumipalloefektin tavoin. Muutos lähtee pienistä asioista, jatkuen entistä kokonaisvaltaisempana ja kokonaisvaltaisempana. Uskon, että mitä enemmän positiivisia ajatuksia ruokit, sitä onnellisemmaksi muutut. Meillä on valta muuttaa elämämme suuntaa. Ja ensimmäisen muutoksen tulisi lähteä asenteesta.

Vaikka kehostani on kadonnut vasta kahdeksan kiloa, huomaan eron niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tunnen kulkeneeni jo pitkän matkan, olen oppinut itsestäni paljon ja olen löytänyt itsestäni niitäkin puolia, jotka olin unohtanut olevan olemassa. Minä olen vahva, rohkea ja upea. Minä olen toisinaan myös ujo, hämmentynyt ja kömpelö, mutta entä sitten? Minä olen minä. Minä haluan oppia hyväksymään itseni tällaisena, vähän hölmönä ja hassuna. Mutta en halua hyväksyä tätä mitä olen omalle keholleni tehnyt. Minä haluan oppia tuntemaan itseni parhaana Niinana, joka voin olla, itselleni ja muille. Ei tämä elämäntapamuutos koske pelkästään kehoa. Tämä on ennen kaikkea henkinen taival vahvemmaksi ja paremmaksi minuksi.

Tänään on oikea aika tehdä unelmista totta.

give it time, dear.

Oon ollut kriisin pyörteissä jo hetken. Roadtrip kaikessa ihanuudessaan jätti epävarman olon oman itseni suhteen. En syönyt matkalla huonosti, mutta lipsuin kuitenkin. En varsinaisesti antanut lupaa itselleni siihen, mutta en yrittänyt estelläkään. Mitä tapahtuu? Enkö olekaan tarpeeksi vahva sanomaan ei houkutuksille? Miksi tuntuu, että sanon yhä useammin kyllä huonoille valinnoille? Vai oonko vain liian ankara itselleni? Mun järki sanoo, ettei tässä ole mitään hätää kun en kuitenkaan niin huonosti syönyt, mutta jokin pieni neuroottinen ääni huutaa takaraivossa, että pitäisi pysyä täysin erossa kaikesta, kieltää kaikki. Oon niin uupunut näiden kahden äänen taistelusta, että en tiedä mitä tehdä.

   Ehkä on palattava perusasioiden äärelle. Aloitettava alusta, mietittävä miksi tätä teen ja mihin tähtään. En halua kieltää itseltäni kaikkea, mutta haluan pysyä kuitenkin tiukkana. Haluan, että pystyn sanomaan ei. Mutta haluan voida sanoa myös kyllä, toisinaan. Totaalikieltäytyminen ei ole ikinä johtanut mun osalla mihinkään koviin pysyvään. Ehkä mun on asetettava taas itselleni rajat, mitä saan ja milloin. Ja ehkä mun on lakattava tuijottamasta liikaa painoa. Se näyttää jumahtaneen nyt melko tiukasti sijoilleen, mutta kunhan jaksan jatkaa, niin eiköhän se lähde taas liikkeelle itsestään. Mutta tärkeämpää kuin pudonnut paino on tää hyvä olo, mikä tästä muutoksesta tulee ja voima, minkä liikkumisesta saan. Tiedän, että oon malttamaton, mutta mun on vain opeteltava eroon siitä. Ehkä suurin ongelma onkin tässä mun ajattelutavassa. Haluan olla täydellinen, tehdä kaiken täydellisesti. Siksi suomin itseäni pienistäkin lipsahduksista. Enkä mä halua, että tää menee siihen. En halua olla liian ankara itselleni, vaikka tiukkana on pysyttäväkin jos haluaa saavuttaa jotain.

Mun on keskityttävä nyt oikeisiin, positivisiin asioihin. Huonoja päiviä tulee, se on fakta. Ja vaikka kuinka haluaisin jo vuoden päästä olla tavoitepainossani, en siinä todennäköisesti ole. Se on vain hyväksyttävä, ettei keho toimi aina niinkuin itse haluaisi ja tää prosessi on todella pitkä. Tosi asia on myös se, että vuoden päästä näytän kuitenkin varmasti paremmalta, kunhan edes yritän. Niin kauan kuin en tee asioille mitään, mikään ei tule muuttumaankaan. Asiat saattaisivat mennä jopa pahempaan suuntaan.

Näen usein unia, joissa olen ainakin melkein sellainen kuin haluaisin olla. Mahdun haluamiini vaatteisiin ja peilistä katsoo kaunis, hoikka nainen. Aina kun herään näistä unista, mun tekee kipeää. Miten kovasti haluaisinkaan olla taas hoikka? Aivan kuin se parantaisi kaiken, tekisi elämästä täydellistä. Eihän se niin tietenkään ole, mutta en voi sanoa olevani onnellinen näinkään. Nuo unet tekevät muutoksesta hetkittäin vaikeaa. Toisaalta ne motivoivat tekemään töitä tämän eteen, mutta toisaalta ne taas lannistavat kaukaisuudellaan. Hetkittäin tuntuu, että lamaannun tämän kaiken alle. Tavoite on liian kaukana, melkein tavoittamattomissa. Pystynkö tähän? Miksi mitään ei sitten tapahdu, vaikka liikun enemmän kuin koskaan elämässäni ja syön paremmin kuin vuosiin?

Huh. On niin paljon ajateltavaa ja pohdittavaa. Jos jotain positiivista haluaa etsiä, niin tiedän, etten tule luovuttamaan, vaikka myrskyn keskellä oonkin tällä hetkellä. Liikkumisesta on tullut välttämättömyys, henkireikä. Huomaan muuttuvani melkoisen tympeäksi ihmiseksi, jos joudun olemaan parikin päivää ilman. Ja vaikka en toisinaan jaksa uskoa itseeni kovinkaan paljon, niin en vain voi palata takaisin vanhoihin tapoihin. En voi, en halua. Se ei ole vaihtoehto.

Guilty conscience grows.

Oon vihdoinkin kotiutunut takaisin Jyväskylään pohjoisen reissultani. Sallassa vietin viikon lapsuudenkodissani ja kolme viimeistä päivää ilahdutin ystävääni Oulussa pienoisella vierailulla. Nyt voikin sitten palata hyvillä mielin takaisin työttömän arkeen...

No, mistähän aloittaisin. Oli ihana käydä kotona, mutta kuten arvasin niin kohtasin paljon haasteita ja houkutuksia, joista osan päihitin ja osan, no, en niin hyvin. Vaikeampaa siellä (ja reissulla ylipäätään) on kuitenkin ollut pitäytyä terveellisemmässä ruokavaliossa kuin täällä kotona. On tullut tehtyä huonoja valintoja (söin esimerkiksi kaksi jäätelöä matkan aikana) sekä hyviä valintoja (valitsin ravintolassa kevyen salaatin jonkin raskaan ja rasvaisen aterian sijaan). Kymmenen kilon kesähaasteen kannalta tää reissu on ollut vähän huono, mutta toisaalta, en kyllä tiedä olisiko painoa lähtenyt yhtään sen enempää, jos olisin ollut vain kotona. Oon onnistunut hyvin päivän kaloritavoitteissa (vaikka joitakin lipsahduksia on tullutkin) ja varsinkin Sallassa tuli liikuttua päivittäin ihan mukavasti. Silti kesäkuun alusta ei ole lähtenyt kuin se yksi pirun kilo. Parempihan sekin kuin ei mitään, mutta oon vaan niin malttamaton ja haluaisin kaikki-heti-mulle-nyt.

Yksi asia, missä mulla on vielä opeteltavaa, on tää syyllisyys jokaisesta ns. huonommasta valinnasta. Tiedän, että syön nykyään todella hyvin verrattuna aiempaan eikä nykyään enää edes tule hirvittäviä ylilyöntejä, mutta silti tunnen syyllisyyttä jokaisesta pienestäkin lipsahduksesta, enkä pidä siitä. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi jatkuvaan stressaamiseen. Jos joka tapauksessa tiedän, että yksi jäätelö kerran kuussa ei tuu tätä mun elämänmuutosta ojaan kaatamaan, niin miksi tunnen siitä niin hirvittävää syyllisyyttä? Tän muutoksen tarkoitushan on tulla terveemmäksi, ei neuroottisemmaksi. Terveeseen elämään kuuluu nautinnotkin toisinaan. En tietenkään voi painottaa kohtuuden tärkeyttä, mutta joku roti siinä nipottamisessakin. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Haluan olla terve kaikin tavoin, en pelkästään fyysisesti.

YES WE CAN!

Aloitin tämän Muutokseni toukokuun alussa. En oikein tiedä mitä tapahtui. Takana oli pitkä huono jakso, jolloin liikuin tuskin yhtään koulusta päästyäni ja olin uskomattomassa sokerikoukussa. Lähes joka päivä oli saatava jotain hyvää enemmän tai vähemmän, enkä yleensä tyytynyt mitenkään vähään... Olin hukassa. Olimme tehneet puolisoni kanssa uudenvuodenlupauksen, että pudotamme painoa yhteensä 30 kiloa tämän vuoden aikana. Itsehän en edes yrittänyt vaan hautauduin syvemmälle huonoihin elämäntapoihin ja huonoon oloon.

Mutta eräänä päivänä päätin pitää itselleni tanssitunnin, pitkästä aikaa. Samana päivänä luin iltalehdestä artikkelin tytöstä, joka oli puhelimeen ladatun kalorilaskurin avulla onnistunut laihduttamaan 45 kiloa kymmenessä kuukaudessa. Jostain syystä tämä sysäsi jotain mun sisällä liikkeelle. Latasin Ideokseeni androidmarketista erään MyFitnessPal -nimisen kalorilaskurin heti. En usko, että pelkästään tuon puhelimessa olleen ohjelman avulla olisin jaksanut kovinkaan intensiivisesti laskea kaloreita. Onneksi ohjelman ohessa tutustuin samaiseen internetsivustoon, jonka laaja foorumi ja tukiverkko sai mut innostumaan todenteolla.

Oli alun alkaenkin selvää, että muutoksen olisi oltava pysyvä ja sen olisi lähdettävä elämäntavoista. Ei mitään vippaskonsteja tai oikoteitä, koska niitä ei ole. Tiesin hyvin mitä mun tulisi tehtävä, jos haluaisin päästä joskus terveempiin mittoihin. Lisätä liikuntaa ja syödä paremmin, terveellisemmin. Ja senhän mä tein.

Oon mielestäni aina syönyt kohtalaisen hyvin, mun ongelmana on vain ollut tuo hillitön napostelu ja itsekurin puute. Reilu kolme viikkoa sitten päätin vain yksinkertaisesti korvata turhat herkut tuoreilla tai kuivatuilla hedelmillä, itse-tehdyillä kevyillä rahkoilla, jogurtilla, smoothieilla. My Fitness Palin avulla arvioin itselleni sopivan kaloritavoitteen päivälle (~1500 kcal) ja sitä noudattaen pitäisi tippua noin kilo viikossa. Loggaan kaikki syömäni asiat laskuriin ja näin pysyn kärryillä kuinka paljon on varaa vielä syödä. Kummasti ei edes tee mieli herkkuja kun tajuaa, kuinka valtavasti niistäkin kertyy kaloreita... Vaikka oon usein jäänyt jopa hieman alle ton tavoitteen, niin silti ei oo missään vaiheessa tarvinut nähdä nälkää.

Ennen olin suklaan ja limsojen suurkuluttuja. Mä melkein elin sokerilla. Jonakin päivänä tuntui, etten ikinä selviäisi hengissä päivästä ilman suklaata tai jotain muuta herkkua. Mut sit kun sain tän muutoksen käyntiin, niin mun ei oo ees tehnyt mieli mitään sellaista enää. Sokerin karsiminen kävi oikeastaan ihmeellisen kivuttomasti. En viitsi niin natsi olla, että kieltäisin itseltäni kaiken (koska siinä tapauksessa muuten repsahtaisin entistä helpommin), joten oon päättänyt, että lauantaisin on herkkupäivä, jolloin saa hyvällä omallatunnolla syödä suklaata, tai mitä ikinä haluaakaan. Kohtuudella silloinkin. Kummallisinta kuitenkin on, että ei edes nykyään tee mieli. Mielummin valitsee vaikka niitä kuivattuja hedelmiä, niinkuin tänäänkin tein. Tai sit syö muutaman palan tummaa suklaata, ja se riittää. Limsat, myös lightit, oon vaihtanut veteen. Mehujakin pyrin välttelemään. Okei, en voi sanoa, että kaikkea välttelisin ruton lailla, mutta verrattuna aiempaan, oon ihan tyytyväinen nykytilanteeseen. Tärkeintä on kuitenkin kohtuus, ja oon niin onnellinen, että oon oppinut sen. Oon löytänyt itsekurini.

Puhun jonain päivänä hieman lisää muusta ruokavaliosta ja liikkumisesta, ettei tää päivitys räjähdä ihan käsiin. Oon pitkään arastellut paljastaa kenellekään mun painoa, mutta koska se on varmaan kaikille selvää, että oon ylipainoinen, niin ehkä uskallan paljastaa sen nyt. Ja sitä paitsi, siitähän tässä ollaan pois pyrkimässä, joten ihan sama. Vuoden päästä oon jo monta kiloa hoikempi!

Pituus: 164 cm

Lähtöpaino toukokuun alussa: 110 kg

Tavoitepaino: 60-65 kg

Tämän hetkinen paino: 106 kg

Ja tavoitteena on laihtua noin kilo viikossa. Siinä oon onnistunutkin ihan hyvin, sillä alle neljässä viikossa on tippunut 4 kiloa. Oon lisäksi kaventunut ihan hulluna, musta on kaiken kaikkiaan lähtenyt 32,5 senttiä. Tässä eniten kaventuneet:

Rinnanympärys: -7cm

Vyötärö: -4,5cm

Lantio: -6cm

Navan kohdalta: -4cm

Muista (kaulasta, käsivarsista, sääristä ja reisistä) on lähtenyt muutamia senttejä. Eli ilmeisesti oon ihan oikeilla jäljillä tän muutokseni kanssa. Ja haluan painottaa, mä en laihduta tullakseni laihaksi, vaan tullakseni terveeksi. Oon ruumiinrakenteeltani sellainen, etten mä hoikkanakaan koskaan ollut erityisen laiha tai siro. Siihen en siis pyri, vaan haluan lähinnä tuntea oloni taas hyväksi omassa ruumiissani.

Kiitos kaikille, jotka jaksoi lukea tän. Toivottavasti jaksatte pysyä mukana matkassa loppuun saakka. Toisin kuin aiemmin, mä todella aion onnistua tässä tällä kertaa.

Intro

Noniin. Tässä sitä ollaan. En tätä päivää uskonut näkeväni... että pidän laihdutusblogia. Joopa joo. No, ei tämä ole laihdutusblogi oikeastaan. Tämä on blogi, joka kertoo minun muutoksestani parempaan.

Alkusysäyksen tälle antoi se, kun törmäsin blogi toisensa jälkeen normaalipainoisiin (ellei jopa laihoihin) tyttöihin, jotka pohtivat lihavuuttaan ja 400kcal päivätavoitteitaan. Tämä on teille, tytöt. Nyt puhuu oikeasti lihava tyttö, sellainen, jonka nähdessänne saatatte tuntea olonne jopa ihan hyväksi ja hoikaksi, hitto soikoon. Älkää pelätkö, en minäkään tunne oloani mukavaksi tämän läskikerroksen alla, teidän tuomitsevien katseittenne alla. Siksipä tämä blogi onkin, että voin kaivautua ulos täältä vielä jonain päivänä. Sydämessäni olen yhä se hoikka tyttö, joka olin joskus.

En halua kritisoida niitä, joilla syömishäiriö on, vaan niitä, jotka oikeasti kuvittelevat laihtuvansa ihmedieteillä. Olen itsekin kärsimätön ihminen, mutta sen verran sentään tajuan, että näiden asioiden kanssa ei sovi kiirehtiä tai muuten käy entistä huonommin. Syömishäiriöksi voidaan tavallaan kutsua sitäkin, mikä minut tähän johti. En yksinkertaisesti enää välittänyt. Olin masentunut, yksinäinen ja holtiton. Vihasin itseäni mitä suuremmaksi kasvoin, mutta en vain yksinkertaisesti välittänyt itsestäni tarpeeksi tehdäkseni asialle jotain.

Mutta nyt välitän. Haluan jakaa teidän kanssanne hieman elämääni, tätä muutosta, joka vie ajatuksistani suuren osan. Olen sairaalloisen ylipainoinen, mutta se tulee muuttumaan. En kuitenkaan aio sortua itseni näännyttämiseen, koska ymmärrän sen johtavan vain suurempiin ylilyönteihin - ja sillä tavalla kadonneet kilot eivät sitä paitsi ole pysyviä, ne tulevat kyllä takaisin, moninkertaisina. Tämä blogi kertoo kokonaisvaltaisesta elämän muutoksesta, terveellisimmistä elämäntavoista. Toivon, että jaksatte kannustaa minua tässä muutoksessani, sillä tsemppaamista totisesti kaipaan.