give it time, dear.

Oon ollut kriisin pyörteissä jo hetken. Roadtrip kaikessa ihanuudessaan jätti epävarman olon oman itseni suhteen. En syönyt matkalla huonosti, mutta lipsuin kuitenkin. En varsinaisesti antanut lupaa itselleni siihen, mutta en yrittänyt estelläkään. Mitä tapahtuu? Enkö olekaan tarpeeksi vahva sanomaan ei houkutuksille? Miksi tuntuu, että sanon yhä useammin kyllä huonoille valinnoille? Vai oonko vain liian ankara itselleni? Mun järki sanoo, ettei tässä ole mitään hätää kun en kuitenkaan niin huonosti syönyt, mutta jokin pieni neuroottinen ääni huutaa takaraivossa, että pitäisi pysyä täysin erossa kaikesta, kieltää kaikki. Oon niin uupunut näiden kahden äänen taistelusta, että en tiedä mitä tehdä.

   Ehkä on palattava perusasioiden äärelle. Aloitettava alusta, mietittävä miksi tätä teen ja mihin tähtään. En halua kieltää itseltäni kaikkea, mutta haluan pysyä kuitenkin tiukkana. Haluan, että pystyn sanomaan ei. Mutta haluan voida sanoa myös kyllä, toisinaan. Totaalikieltäytyminen ei ole ikinä johtanut mun osalla mihinkään koviin pysyvään. Ehkä mun on asetettava taas itselleni rajat, mitä saan ja milloin. Ja ehkä mun on lakattava tuijottamasta liikaa painoa. Se näyttää jumahtaneen nyt melko tiukasti sijoilleen, mutta kunhan jaksan jatkaa, niin eiköhän se lähde taas liikkeelle itsestään. Mutta tärkeämpää kuin pudonnut paino on tää hyvä olo, mikä tästä muutoksesta tulee ja voima, minkä liikkumisesta saan. Tiedän, että oon malttamaton, mutta mun on vain opeteltava eroon siitä. Ehkä suurin ongelma onkin tässä mun ajattelutavassa. Haluan olla täydellinen, tehdä kaiken täydellisesti. Siksi suomin itseäni pienistäkin lipsahduksista. Enkä mä halua, että tää menee siihen. En halua olla liian ankara itselleni, vaikka tiukkana on pysyttäväkin jos haluaa saavuttaa jotain.

Mun on keskityttävä nyt oikeisiin, positivisiin asioihin. Huonoja päiviä tulee, se on fakta. Ja vaikka kuinka haluaisin jo vuoden päästä olla tavoitepainossani, en siinä todennäköisesti ole. Se on vain hyväksyttävä, ettei keho toimi aina niinkuin itse haluaisi ja tää prosessi on todella pitkä. Tosi asia on myös se, että vuoden päästä näytän kuitenkin varmasti paremmalta, kunhan edes yritän. Niin kauan kuin en tee asioille mitään, mikään ei tule muuttumaankaan. Asiat saattaisivat mennä jopa pahempaan suuntaan.

Näen usein unia, joissa olen ainakin melkein sellainen kuin haluaisin olla. Mahdun haluamiini vaatteisiin ja peilistä katsoo kaunis, hoikka nainen. Aina kun herään näistä unista, mun tekee kipeää. Miten kovasti haluaisinkaan olla taas hoikka? Aivan kuin se parantaisi kaiken, tekisi elämästä täydellistä. Eihän se niin tietenkään ole, mutta en voi sanoa olevani onnellinen näinkään. Nuo unet tekevät muutoksesta hetkittäin vaikeaa. Toisaalta ne motivoivat tekemään töitä tämän eteen, mutta toisaalta ne taas lannistavat kaukaisuudellaan. Hetkittäin tuntuu, että lamaannun tämän kaiken alle. Tavoite on liian kaukana, melkein tavoittamattomissa. Pystynkö tähän? Miksi mitään ei sitten tapahdu, vaikka liikun enemmän kuin koskaan elämässäni ja syön paremmin kuin vuosiin?

Huh. On niin paljon ajateltavaa ja pohdittavaa. Jos jotain positiivista haluaa etsiä, niin tiedän, etten tule luovuttamaan, vaikka myrskyn keskellä oonkin tällä hetkellä. Liikkumisesta on tullut välttämättömyys, henkireikä. Huomaan muuttuvani melkoisen tympeäksi ihmiseksi, jos joudun olemaan parikin päivää ilman. Ja vaikka en toisinaan jaksa uskoa itseeni kovinkaan paljon, niin en vain voi palata takaisin vanhoihin tapoihin. En voi, en halua. Se ei ole vaihtoehto.

Haasteita.

Kuten ootte varmaan voineet aistia mun edellisestä merkinnöistä, niin tää mennyt viikko ei oo ollut erityisen hyvä. Vaikka oon syönyt kuten aikaisempinakin viikkoina, terveellisesti ja kohtuudella, sekä liikkunut päivittäin, niin mun keho tuntuu jääneen jumiin. Paino on jopa noussut kilon viime viikosta. Eli se siitä minigoalin saavuttamisesta... Mut en aio lannistua edelleenkään. Pakko sen painon on jossain vaiheessa taas lähteä laskuun!

Mua kuitenkin jännittää vähän, sillä oon huomenna lähdössä muutamaksi viikoksi pohjoiseen, kotiin Sallaan. Oon siitä tosi iloinen, sillä Onkamo (pieni syrjäkylä, jossa oon kasvanut) on mulle niin kuin muumilaakso, ilman niitä hurjia seikkailuja tosin. Ja vaikkei meidän talo olekaan sininen tai korkea, niin silti se on mun muumitalo, turvallinen, rauhan tyyssijä. En sitä ehkä nuorena, kotona asuessani, osannut ajatella niin tai arvostaa muutenkaan, mutta nyt kun välimatkaa on 655 kilometriä, niin koti saa aikalailla uuden merkityksen. Vaikka rakastankin tätä Keski-Suomen aikaista kesää, luonnon kauneutta ja korkeita puita, niin silti mulla on toisinaan ikävä kotiin. Mun on ikävä niitä mäntykankaisia harjuja, avaria metsiä ja Onkamojärveä, sitä luontoa.

     On aina ihanaa päästä käymään kotona, välimatkan takia kun niin ei kovin usein tapahdu. Ensinnäkin matkassa menee omalla autolla 8-10 tuntia, bussilla yli 12 tuntia. Huominen kuluukin aika lailla autossa. Siinä tulee ensimmäinen haaste - oon aina ennen varannut automatkalle karkkia mukaan ja nythän se ei luonnollisesti tule kyseeseen. Jostain syystä pitkillä automatkoilla on aina tarve olla jotain naposteltavaa, en tiedä miksi. Täytyy keksiä jokin karkinkorvike tai sit vaan päättää olla napostelematta mitään. Tuskaisa matkasta on tulossa joka tapauksessa, kun koko maahan on luvattu liki 30 astetta... Eikä ilmastoinnista tietoakaan.

      Toinen haaste on tapa, joka mulle on kehittynyt aina kotona käydessäni. Mä syön aivan älyttömästi, mä syön kun oon tylsistynyt, mä syön aivan kokoajan siellä. Ja yleensä kaapit ja pakastin on vielä täynnä herkkuja, mikä ei yhtään auta tilannetta. Vannotin kyllä äidille, että sen on piilotettava kaikki herkut mun takia. Sitten äiti vielä väitti, että ei siellä yleensä oo mitään herkkuja, että pelkästään mun tulon takia se on niitä aina ostanut... Jaaha. No, tästä reissusta on kuitenkin tulossa aikamoinen koetinkivi tän mun muutoksen suhteen. Päivittelen sit paikanpäällä enemmän, miten oon edistynyt. Ja jos ei muuta, niin onpahan ainakin erinomaiset lenkkeilymaastot. Tanssiminen voi jäädä pienelle tauolle, mutta lupaan kuluttaa maata niin jaloin kuin pyörälläkin, ja lupaan myös ottaa ton vastuskuminauhan mukaan, että pääsen jumppailemaan. Koska hyvää säätä on luvannut, niin ei tuottane vaikeuksia viettää paljon aikaa ulkona.

Ihanaa viikkoa kaikille! Muistakaa aurinkovoide jos meinaatte itseänne kärventää! Ja muistakaa juoda paljon vettä!

Tökkii, tökkii.

Tän päivän suunniteltu tanssitunti jäi väliin, kun vatsa heittäytyi hankalaksi. Oikeastaan se on temppuillut keskiviikosta asti enkä ymmärrä minkä takia. Puuttuuko mun ruokavaliosta jotain vai onko siinä jotain liikaa? Oonko saanut jostain jonkin lievän vatsataudin? Tää näkyy jo yleisessä voinnissa ja tanssiminenkin on tuntunut olevan nihkeämpää ja hieman raskaampaa kuin aiemmin. Senpä takia päätin pyhittää tän päivän lepäämiseen, tosin nyt illalla oli pakko vähän purkaa turhautumista 20 minuutin kuminauhajumpalla. Vaikka oon keskiviikon jälkeen syönyt terveellisesti ja pysynyt hyvin (vähän allekin) päivittäisessä kaloritavoitteessani, niin silti paino näyttää vaan nousevan. Siksi oonkin tänään kävellyt ympäri kämppää vuoroin mahaani pidellen ja vuoroin hiuksia repien. Helkkari. Oon vaan niin malttamaton! Täytyy vain hyväksyä, että vastoinkäymisiä tulee ja kaikki ei aina suju kun tanssi. Ei edes tanssi. Mutta kunhan jatkan samaan malliin, taistelen tavoitteideni puolesta entistä kovemmin, niin vielä jonain päivänä saavutan ne.

Laskin itselleni uuden kaloritavoitteen päivälle, sillä nykyään mun peruspäivät on suhteellisen kevyitä, kun ennen (koulupäivinä) ne oli kohtuullisen kuluttavia, seisomista suurimman osan päivästä. Ja koska painoakin oli pudonnut ihan kohtalaisesti lähtötilanteesta, niin MyFitnessPal itse ehdotti uuden tavoitteen laskemista. Ennen se oli siis 1520 kcal päivässä ja nykyään 1270 kcal, edelleen tavoitteena pudottaa painoa noin kilon viikossa.

Mietiskelin tuossa jogurttihedelmien terveellisyyttä ja no, epäterveellisyyttä. En varsinaisiin ravintoarvoihin oo tutustunut, mutta kun tutustuin muutamiin jogurttipäällysteiden resepteihin, niin nehän on suurimmaksi osaksi pelkkää sokeria. Toki niissä hedelmissä on kuitua, vitamiineja ja kivennäisaineita, mutta kumoaako jogurttipäällyste kuivattujen hedelmien terveysvaikutukset?

     Päätinpä siis tehdä muutaman hassun kokeilun pelkällä jogurtilla, mansikoilla ja banaaneilla. Laitoin tavallisiin muffinivuokiin muutaman mansikan ja kaadoin päälle pari ruokalusikallista jogurttia. Vuoat laitoin pakastimeen kylmenemään. Toinen kokeilu koostui pilkotuista banaaneista, jotka myös heitin pakkaseen jäätymään. Nyt vaan jään jännäämään saanko näistä uuden terveellisen naposteltavan. Mulla ei oo aavistustakaan miten tää mun kokeilu päättyy, mut toivon, että hyvin. Jos ei muuta, niin jäädytettyä banaania ainakin voi käyttää smoothieissa. Ja onpahan ainakin viilentäviä naposteltavia näin kuumaan kesäaikaan, ei tarvitse jäätelöön sortua!