Rainy day.

Juuri kun paasasin huonojen päivien kääntämisestä hyväksi. Oon ollut koko viikon todella stressaantunut elämässä tapahtuvista muutoksista, koulun keskeyttämisestä ja töidenhausta. Oon kuitenkin onnistunut pitämään itseni kiireisenä, oon ravannut tanssitunneilla ja työntänyt stressin syrjään - ajatellut niitä positiivisia asioita. Tiesin kuitenkin, että jossain vaiheessa tän stressin on pakko purkautua tavalla tai toisella, ja tänään se sitten tapahtui. Viimeinen niitti oli kaiketi se, että sain tänään puhelun, jossa kerrottiin, että takuu ei korvaa puhelintani, joka oli mennyt rikki hiljattain, vaan että minun olisi maksettava 183 euroa mikäli haluaisin saada sen ehjänä takaisin. Tuntuu niin epäreilulta, puhelin oli kohtalaisen uusi, tilasin sen uuden liittymän yhteydessä viime maaliskuussa ja oikeastaan alusta lähtien se on ollut enemmän tai vähemmän paskana. Nyt se sitten hajosi kokonaan (itsestään!) ja takuu ei muka korvaa sitä? Ja mitä, minun pitää maksaa tästä rikkinäisestä puhelimesta vielä ainakin puoli vuotta? Vitutus tipautti minut hetkessä polvilleni ja samalla kaikki muukin stressi pääsi valloilleen. Lopulta olin niin lamaantunut kaikesta, etten pystynyt kuin nukkumalla turruttamaan mieleni hiljaiseksi. Olin koko viikon odottanut, että pääsen teatterikerhoon, mutta lopulta en saanutkaan itseäni liikkeelle, en vain saanut itseäni ylös. Pyykkivuorokin meinasi mennä ohi. Ainoa ajatus, joka sai minut nousemaan lopulta, oli tämä: "Minä haluan jäätelöä. Nyt. Jos saan vietyä pyykit, niin voin samalla käydä hakemassa lähikaupasta paketin jäätelöä..." 

Enhän minä mitään jäätelöä ostanut. Vuoropuhelu itseni kanssa alkoi jo matkalla kauppaan, kun järki keskusteli mielitekojeni kanssa. Hetken intettyäni itseni kanssa, päädyin ostamaan jäisiä mangokuutioita, maitoa ja turkkilaista jogurttia jäätelön sijaan. Näistä aineksista (ja banaanista) loihdin itselleni smoothien. Parempaa kuin jäätelö, paljon parempaa!

        Mutta oli kieltämättä kummallista, että ekaa kertaa puoleen vuoteen olin todella lähteä kauppaan ostamaan jäätelöä, vain koska teki mieli. Oon jokseenkin onnistunut hillitsemään tällaiset mieliteot jo kotona, mutta olen silti ihan tyytyväinen, että se onnistuu näemmä vielä matkallakin.

Tänään minut on onnelliseksi tehnyt:

- Aiemmin kuvailemani kohtaus ja yllättävinä hetkinä esiin nouseva oma vahvuus 

ja kyky tehdä parempia valintoja.

- Se smoothie oli ihan törkeän hyvää.

- Puhelu äidin kanssa.

Ja koska unohdin eilen listata onnenpuuskani, niin tässä tulevat nekin. 

Keskiviikkona olin onnellinen, koska:

- Kauan odottamani synttärilahja-sykemittarini saapui vihdoinkin! Ja se on ihana!

- Ja sen mukaan kulutin 688 kaloria Danzation -tanssitunnilla, jossa oli ihanaa.

- Ja vaikka olen välillä hölmö ja kömpelö, se on osa minua ja minä hyväksyn itseni tällaisena.

- Työnhakuni jatkui ja vaikka kaikki on edelleen auki, olen silti toiveikas erään paikan suhteen.

give it time, dear.

Oon ollut kriisin pyörteissä jo hetken. Roadtrip kaikessa ihanuudessaan jätti epävarman olon oman itseni suhteen. En syönyt matkalla huonosti, mutta lipsuin kuitenkin. En varsinaisesti antanut lupaa itselleni siihen, mutta en yrittänyt estelläkään. Mitä tapahtuu? Enkö olekaan tarpeeksi vahva sanomaan ei houkutuksille? Miksi tuntuu, että sanon yhä useammin kyllä huonoille valinnoille? Vai oonko vain liian ankara itselleni? Mun järki sanoo, ettei tässä ole mitään hätää kun en kuitenkaan niin huonosti syönyt, mutta jokin pieni neuroottinen ääni huutaa takaraivossa, että pitäisi pysyä täysin erossa kaikesta, kieltää kaikki. Oon niin uupunut näiden kahden äänen taistelusta, että en tiedä mitä tehdä.

   Ehkä on palattava perusasioiden äärelle. Aloitettava alusta, mietittävä miksi tätä teen ja mihin tähtään. En halua kieltää itseltäni kaikkea, mutta haluan pysyä kuitenkin tiukkana. Haluan, että pystyn sanomaan ei. Mutta haluan voida sanoa myös kyllä, toisinaan. Totaalikieltäytyminen ei ole ikinä johtanut mun osalla mihinkään koviin pysyvään. Ehkä mun on asetettava taas itselleni rajat, mitä saan ja milloin. Ja ehkä mun on lakattava tuijottamasta liikaa painoa. Se näyttää jumahtaneen nyt melko tiukasti sijoilleen, mutta kunhan jaksan jatkaa, niin eiköhän se lähde taas liikkeelle itsestään. Mutta tärkeämpää kuin pudonnut paino on tää hyvä olo, mikä tästä muutoksesta tulee ja voima, minkä liikkumisesta saan. Tiedän, että oon malttamaton, mutta mun on vain opeteltava eroon siitä. Ehkä suurin ongelma onkin tässä mun ajattelutavassa. Haluan olla täydellinen, tehdä kaiken täydellisesti. Siksi suomin itseäni pienistäkin lipsahduksista. Enkä mä halua, että tää menee siihen. En halua olla liian ankara itselleni, vaikka tiukkana on pysyttäväkin jos haluaa saavuttaa jotain.

Mun on keskityttävä nyt oikeisiin, positivisiin asioihin. Huonoja päiviä tulee, se on fakta. Ja vaikka kuinka haluaisin jo vuoden päästä olla tavoitepainossani, en siinä todennäköisesti ole. Se on vain hyväksyttävä, ettei keho toimi aina niinkuin itse haluaisi ja tää prosessi on todella pitkä. Tosi asia on myös se, että vuoden päästä näytän kuitenkin varmasti paremmalta, kunhan edes yritän. Niin kauan kuin en tee asioille mitään, mikään ei tule muuttumaankaan. Asiat saattaisivat mennä jopa pahempaan suuntaan.

Näen usein unia, joissa olen ainakin melkein sellainen kuin haluaisin olla. Mahdun haluamiini vaatteisiin ja peilistä katsoo kaunis, hoikka nainen. Aina kun herään näistä unista, mun tekee kipeää. Miten kovasti haluaisinkaan olla taas hoikka? Aivan kuin se parantaisi kaiken, tekisi elämästä täydellistä. Eihän se niin tietenkään ole, mutta en voi sanoa olevani onnellinen näinkään. Nuo unet tekevät muutoksesta hetkittäin vaikeaa. Toisaalta ne motivoivat tekemään töitä tämän eteen, mutta toisaalta ne taas lannistavat kaukaisuudellaan. Hetkittäin tuntuu, että lamaannun tämän kaiken alle. Tavoite on liian kaukana, melkein tavoittamattomissa. Pystynkö tähän? Miksi mitään ei sitten tapahdu, vaikka liikun enemmän kuin koskaan elämässäni ja syön paremmin kuin vuosiin?

Huh. On niin paljon ajateltavaa ja pohdittavaa. Jos jotain positiivista haluaa etsiä, niin tiedän, etten tule luovuttamaan, vaikka myrskyn keskellä oonkin tällä hetkellä. Liikkumisesta on tullut välttämättömyys, henkireikä. Huomaan muuttuvani melkoisen tympeäksi ihmiseksi, jos joudun olemaan parikin päivää ilman. Ja vaikka en toisinaan jaksa uskoa itseeni kovinkaan paljon, niin en vain voi palata takaisin vanhoihin tapoihin. En voi, en halua. Se ei ole vaihtoehto.

Guilty conscience grows.

Oon vihdoinkin kotiutunut takaisin Jyväskylään pohjoisen reissultani. Sallassa vietin viikon lapsuudenkodissani ja kolme viimeistä päivää ilahdutin ystävääni Oulussa pienoisella vierailulla. Nyt voikin sitten palata hyvillä mielin takaisin työttömän arkeen...

No, mistähän aloittaisin. Oli ihana käydä kotona, mutta kuten arvasin niin kohtasin paljon haasteita ja houkutuksia, joista osan päihitin ja osan, no, en niin hyvin. Vaikeampaa siellä (ja reissulla ylipäätään) on kuitenkin ollut pitäytyä terveellisemmässä ruokavaliossa kuin täällä kotona. On tullut tehtyä huonoja valintoja (söin esimerkiksi kaksi jäätelöä matkan aikana) sekä hyviä valintoja (valitsin ravintolassa kevyen salaatin jonkin raskaan ja rasvaisen aterian sijaan). Kymmenen kilon kesähaasteen kannalta tää reissu on ollut vähän huono, mutta toisaalta, en kyllä tiedä olisiko painoa lähtenyt yhtään sen enempää, jos olisin ollut vain kotona. Oon onnistunut hyvin päivän kaloritavoitteissa (vaikka joitakin lipsahduksia on tullutkin) ja varsinkin Sallassa tuli liikuttua päivittäin ihan mukavasti. Silti kesäkuun alusta ei ole lähtenyt kuin se yksi pirun kilo. Parempihan sekin kuin ei mitään, mutta oon vaan niin malttamaton ja haluaisin kaikki-heti-mulle-nyt.

Yksi asia, missä mulla on vielä opeteltavaa, on tää syyllisyys jokaisesta ns. huonommasta valinnasta. Tiedän, että syön nykyään todella hyvin verrattuna aiempaan eikä nykyään enää edes tule hirvittäviä ylilyöntejä, mutta silti tunnen syyllisyyttä jokaisesta pienestäkin lipsahduksesta, enkä pidä siitä. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi jatkuvaan stressaamiseen. Jos joka tapauksessa tiedän, että yksi jäätelö kerran kuussa ei tuu tätä mun elämänmuutosta ojaan kaatamaan, niin miksi tunnen siitä niin hirvittävää syyllisyyttä? Tän muutoksen tarkoitushan on tulla terveemmäksi, ei neuroottisemmaksi. Terveeseen elämään kuuluu nautinnotkin toisinaan. En tietenkään voi painottaa kohtuuden tärkeyttä, mutta joku roti siinä nipottamisessakin. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Haluan olla terve kaikin tavoin, en pelkästään fyysisesti.

Too much information

Eilinen oli... katastrofi (oho, tulipa tahaton riimi). Ihana katastrofi. Heitin huonon omatunnon syrjään, silläkin uhalla, että tämä hurja painonpudotus katkeaisi taas hetkeksi. Jos kerran vuodessa saa kermakakkua ja etenkin voileipäkakkua, niin kyllä siitä on syytä nauttia. Pitäisikö minun tuntea itseni petturiksi? No okei, ehkä vähän tunnenkin. Mutta tärkeintähän on, että pieni lipsuminen ei muutu mässäilyputkeksi. Itseasiassa musta tuntuu hyvältä, että saan palata takaisin tiukempaan ruokavalioon taas yhden lepsumman päivän jälkeen. Ja entistä paremmalta tuntuu, kun tiedän, ettei se edes tuota suurempia vaikeuksia. Oon oppinut nauttimaan tästä kevyemmästä olosta ja vaikka elämästä pitää toisinaan nauttia, niin on silti ihanaa, ettei elämän tarvitse olla sitä nauttimista kokoajan. Ehkä niitä nautintojakin osaa nykyään arvostaa paljon paremmin, kun niitä ei suurkuluta päivittäin.

Aamuni aloitin pyörälenkillä. Tajusin ilmojen viilenneen, mutta typeryyksissäni lähdin silti liian vähissä vaatteissa liikenteeseen. Jostain syystä yritin polkea lujempaa kuin jaksoin ja olo oli ihan karmea. Kylmä viima piiskasi paljaita korvia ja kaulaa, hengittäminen sattui. En tiedä olinko kuvitellut pysyväni lämpimänä pyöräilemällä lujaa, mutta se ei ainakaan toiminut. Ehkä seuraavalla kerralla oon fiksumpi ja varaan hieman enemmän vaatetta, varsinkin jos ulkona on vaan 6 astetta. Kyllä meinaan paleli hieman, kun yhtäkkiä pompataan liki 30 asteesta alle kymmeneen asteeseen...

Ja tuon pyöräilyn hyödytkin varmaan menivät lähinnä miinuksen puolelle. Hyvä olo ei ainakaan tullut ja pahimmassa tapauksessa vilustun enkä pääse moneen päivään liikkumaan. Eli jos jo alusta lähtien kaikki tuntuu menevän pieleen, niin kannattaa harkita jääkö sittenkin hetkeksi hengähtämään kotiin kunnes on varmasti valmis lähtemään vai jatkaako väkisin tuhoontuomittua yritystä liikkua? Muistakaa kuunnella kehoanne. Aina ei edes se mieluisin laji suju niinkuin toivoisi, ja silloin kannattaa pysähtyä ja miettiä tekisikö jotain toisin. Ja tämähän ei tarkoita sitä, että pakko olisi jäädä laiskottelemaan!

Äidille tulee Kunto Plus -lehti kotiin ja oon selaillut muutamia lehtiä läpi. Vaikka mielelläni otan asioista selvää, niin silti mua ahdistaa hirveästi se tiedonpaljous. Toisessa artikkelissa puolletaan jonkin raaka-aineen käyttämistä ja toisessa artikkelissa sitä neuvotaan välttämään. Tee sitä, tee tätä, syö tuota ja tuota, mutta älä ainakaan tee niin, mutta toisaalta älä myöskään tee tuota liikaa tai liian vähän ja älä varsinkaan syö tätä! Muista nauttia, mutta ole täydellinen. Rentoudu, mutta älä laiskottele! ....GGGAAAH, apua! Jokainen on erilainen ja kaikilla ei toimi samat asiat, mutta voi, miten helposti pieni ihminen hämmentyy tämän tiedonpaljouden keskellä. Yritän soveltaa tietoja parhaani mukaan, mutta mistä tiedän, jos teenkin jotain väärin? Eikä näitä neuvoja satele pelkästään lehdistä. Jokaisella tuntuu olevan mielipide miten minun  tai muiden tulisi syödä tai liikkua. Ehkä pitäisi vain kuunnella omaa kehoa ja pikkuhiljaa ottaa selvää mikä on se paras tie terveellisempään elämään. Tiedän jo nyt, että olen oikeilla jäljillä, mutta paljon on yhä parannettavaa. En sitä sano, ettenkö mielelläni ottaisi neuvoja vastaan, mutta joskus liika informaatio on liikaa, ymmärrättekö?

Auringon tuoksuinen iho.

Ihania, aurinkoisia päiviä. Oon löytänyt uimisen riemun uudestaan. Tänään kävin kahdesti uimassa ja samalla yritin ottaa kaiken mahdollisen irti, koetin jumpata vedessä ja luulen sen toimivan, koska paikat on jo hieman kipeät. Oon niin onnellinen tällä hetkellä. Olisi ihanaa jatkaa uimista myös sitten Jyväskylässä, mutta oon vielä sen verran epävarma ja häpeissäni vartalostani, että voi olla, etten uskaltaudu edes hiljaiselle rannalle, jos siellä on yksikään ylimääräinen ihminen. Harmi sinänsä. Mutta täällä aion kyllä ottaa kaiken mahdollisen irti ja uida niin kauan kuin kelejä vielä riittää.

Helle oli tavallaan hienoa, mutta oon myös iloinen, että lämpötila on tän illan aikana pudonnut ihan siedettäviin lukemiin. En oo pariin yöhön kyennyt nukkumaan kunnolla, kun tää huone on ollut niinkuin pätsi. Nyt onneksi täällä pystyy jo oleilemaan hikoilematta jatkuvasti, ehkä unikin maittaa hieman paremmin, kun ei oo niin läkähdyttävän kuuma kokoajan.

Tänään yllätyin jälleen iloisesti, sillä painoa oli pudonnut, vaikkakin vain 300 grammaa. Aamulla näytti siis 104.7 kg. Pudotuksen aiheuttamaan hyvänolon tunteeseen jää koukkuun! Joka aamu toivoo, että luku näyttäisi vähemmän ja sit vähän hölmösti pettyy, jos ei. Ehkä pitäisi opetella siitä tavasta pois, ettei tarvitsisi pettyä kokoajan, koska eihän aina asiat mene niinkuin haluaisi.

Huomenna onkin sitten jännä päivä, kun kahvitellaan perheen ja muutamien tuttujen kesken allekirjoittaneen valmistumista artesaaniksi. Äiti on leiponut voileipäkakkua (droooooooool ;__________;;<3) sekä makeaa kakkua ja itse valmistin kinkkupiirakkaa tänään. Voi ei, mitähän huomisesta tulee. Oon kuitenkin jo reippaan viikon ollut kunnolla ja syömättä mitään sen kummempiä herkkuja, joten ehkä mä vähän voin herkutella huomenna. Mut kohtuus, kohtuus, kohtuus, kohtuus... täytyy muistaa. Kohtuus.

Oletteko muuten huomanneet, että ulkona vietetyn, lämpimän ja aurinkoisen päivän jälkeen iho tuoksuu ihan erilaiselta? Oon itse alkanut kutsua sitä auringon tuoksuiseksi ihoksi. Rakastan sitä, siinä on jotain hyvin miellyttävää.

(kuvat: weheartit.com)

Haasteita.

Kuten ootte varmaan voineet aistia mun edellisestä merkinnöistä, niin tää mennyt viikko ei oo ollut erityisen hyvä. Vaikka oon syönyt kuten aikaisempinakin viikkoina, terveellisesti ja kohtuudella, sekä liikkunut päivittäin, niin mun keho tuntuu jääneen jumiin. Paino on jopa noussut kilon viime viikosta. Eli se siitä minigoalin saavuttamisesta... Mut en aio lannistua edelleenkään. Pakko sen painon on jossain vaiheessa taas lähteä laskuun!

Mua kuitenkin jännittää vähän, sillä oon huomenna lähdössä muutamaksi viikoksi pohjoiseen, kotiin Sallaan. Oon siitä tosi iloinen, sillä Onkamo (pieni syrjäkylä, jossa oon kasvanut) on mulle niin kuin muumilaakso, ilman niitä hurjia seikkailuja tosin. Ja vaikkei meidän talo olekaan sininen tai korkea, niin silti se on mun muumitalo, turvallinen, rauhan tyyssijä. En sitä ehkä nuorena, kotona asuessani, osannut ajatella niin tai arvostaa muutenkaan, mutta nyt kun välimatkaa on 655 kilometriä, niin koti saa aikalailla uuden merkityksen. Vaikka rakastankin tätä Keski-Suomen aikaista kesää, luonnon kauneutta ja korkeita puita, niin silti mulla on toisinaan ikävä kotiin. Mun on ikävä niitä mäntykankaisia harjuja, avaria metsiä ja Onkamojärveä, sitä luontoa.

     On aina ihanaa päästä käymään kotona, välimatkan takia kun niin ei kovin usein tapahdu. Ensinnäkin matkassa menee omalla autolla 8-10 tuntia, bussilla yli 12 tuntia. Huominen kuluukin aika lailla autossa. Siinä tulee ensimmäinen haaste - oon aina ennen varannut automatkalle karkkia mukaan ja nythän se ei luonnollisesti tule kyseeseen. Jostain syystä pitkillä automatkoilla on aina tarve olla jotain naposteltavaa, en tiedä miksi. Täytyy keksiä jokin karkinkorvike tai sit vaan päättää olla napostelematta mitään. Tuskaisa matkasta on tulossa joka tapauksessa, kun koko maahan on luvattu liki 30 astetta... Eikä ilmastoinnista tietoakaan.

      Toinen haaste on tapa, joka mulle on kehittynyt aina kotona käydessäni. Mä syön aivan älyttömästi, mä syön kun oon tylsistynyt, mä syön aivan kokoajan siellä. Ja yleensä kaapit ja pakastin on vielä täynnä herkkuja, mikä ei yhtään auta tilannetta. Vannotin kyllä äidille, että sen on piilotettava kaikki herkut mun takia. Sitten äiti vielä väitti, että ei siellä yleensä oo mitään herkkuja, että pelkästään mun tulon takia se on niitä aina ostanut... Jaaha. No, tästä reissusta on kuitenkin tulossa aikamoinen koetinkivi tän mun muutoksen suhteen. Päivittelen sit paikanpäällä enemmän, miten oon edistynyt. Ja jos ei muuta, niin onpahan ainakin erinomaiset lenkkeilymaastot. Tanssiminen voi jäädä pienelle tauolle, mutta lupaan kuluttaa maata niin jaloin kuin pyörälläkin, ja lupaan myös ottaa ton vastuskuminauhan mukaan, että pääsen jumppailemaan. Koska hyvää säätä on luvannut, niin ei tuottane vaikeuksia viettää paljon aikaa ulkona.

Ihanaa viikkoa kaikille! Muistakaa aurinkovoide jos meinaatte itseänne kärventää! Ja muistakaa juoda paljon vettä!

Thousand different versions of yourself.

Mulla olisi ihan älyttömästi kirjoitettavaa ja haluaisin kirjoittaa kaiken heti. Oon joutunut tekemään itselleni muistilistan, että muistan sit edes joskus kirjoittaa niitä asioita ylös. Huomasin tuossa, etten ole sen kummemmin esitellyt itseäni, joten teenpä sen nyt, huolimatta siitä, että kaksi sekuntia sitten kirjoitin taas yhden kilometripäivityksen.

Mut moi, oon Niina. Täytän syyskuussa 22. Asun tällä hetkellä Jyväskylässä, mutta oon kotoisin pohjoisesta, Sallasta. Elin Sallassa lapsuuteni ja nuoruuteni, kunnes valmistuin lukiosta ja muutin Ouluun viettämään välivuotta. Kaksi vuotta sitten muutin tänne ja aloitin opinnot käsi- ja taideteollisuus oppilaitoksessa Petäjävedellä. Ja huomenna mä sit valmistun puualan artesaaniksi. Puusepäksikin mua kai voisi kutsua, mut tykkään enemmän tosta artesaanista. Se kuulostaa jännemmältä. Mun vanhemmat asuu edelleen Sallassa, pienessä Onkamon kylässä ja mun isoveljistä toinen asuu Jyväskylässä ja toinen Helsingissä. Kyllästyn helposti aina tällaisia esittelyjuttuja kirjoittaessani, koska tuntuu, että vaan listaan asioita. Mut kuten edellisessäkin merkinnässä kerroin, rakastan musiikkia ja laulamista ja tanssimista. Oon muutenkin tosi luova ihminen ja mulla on tarve ilmaista itseäni tavalla tai toisella. Rakastan myös kirjoittamista ja piirtämistä. Oon kiinnostunut tosi monesta asiasta, mutta en osaa keskittyä vain yhteen. Saatan innostua tosi helposti, mutta kyllästyn yhtä nopeasti. Puhun epäselvästi ja välillä liian nopeaa. Sekoilen sanoissani ja oon ihan hiton hidas. Usein kukaan ei jaksa kuunnella mua. Oon silti onnistunut löytämään elämäni rakkauden, joka jostain syystä jaksaa mua kaikista vioistani huolimatta. Meillä on kissa nimeltä Leelo. Se on ihan hirveä riiviö.

Minä, tiivistettynä. Kysykää, jos haluatte tietää lisää.

Painon kanssa oon kamppaillut koko ikäni. Lapsena olin lihava, mutta teini-iässä, joskus yläasteelle siirtyessä, laihdu(t)in normaalipainoiseksi. Parhaimmillani ja hoikimmillani olin varmaankin noin 62 kiloisena, 15-17 vuotiaana. En oo koskaan ollut kovinkaan ahkera itseni punnitsija, mutta nyt pakon edessä yritän. Tiedättekö mihin 3 vuoden punnitsemattomuus johti? Miltei 40 ylimääräiseen kiloon. Olin siis kolmessa vuodessa paisunut 40 kiloa, ainakin. Enkä ole asiasta kovin ylpeä. 

Tosiaan, parhaimmillani olin lukion alussa, uskoisin. En silti ollut tyytyväinen itseeni ollenkaan, kuvittelin olevani maailman lihavin ihminen, vaikka todellisuudessa olin ihan hyvä niin. En oo ikinä ollut mitenkään erityisen laiha, mut voi vitsit jos (ja kun) joskus vielä saavutan samanlaisen vartalon, niin itken onnesta. Asioita osaa arvostaa, vasta kun ne menettää, niinhän se menee. Lukion alussa vielä liikuinkin jonkin verran, pidin huolta itsestäni, välitin. Sit abivuonna jotain tapahtui. En osaa nimetä mitään yhtä asiaa, joka johti tähän, ehkä se oli vain asioiden ja tapahtumien summa. Mulla meni ihan hyvin, mulla oli ihana kaveriporukka, jonka kanssa vietin aikaa ja sitten aloin seurustella. Ehkä se oli se, seurustelu ja kaukosuhde. Aina kun tavattiin niin syötiin hyvin. Sitten sitä vain repsahti. Ja alamäki alkoi. Ja syöminen jäi päälle, herkut alkoivat maistua turhankin hyvin. Ja kerta kelpasin toiselle vähän pulleampanakin, niin kelpasin itsellenikin. Mutta sitten vaan kasvoin ja kasvoin ja kasvoin ja lopulta olin niin holtiton, että saatoin ahmia keksipaketin kerralla, syödä sipsipussin perään, juoda pari pulloa limsaa, aivan uskomattoman määrä kaloreita kerralla! Yksi suuri syy lihomiseen oli varmaan myös alkoholin käytön lisääntyminen. Ihminen turpoaa yllättävän nopeasti alkaessaan juopotella säännöllisesti. Nykyään en sitäkään harrasta enää niin usein kuin ennen, mutta toisinaan kuitenkin.

No, elämäntilanteet muuttuivat, vaihdoin miestä ja muutin Keski-Suomeen. Aloitin uuden koulun. Olin yksinäinen ja masentunut. Tunnesyöppö kun olin, lohdutin itseäni ruualla ja herkuilla. Paino kasvoi. Välillä yritin muuttua, mutta nopeasti luisuin takaisin vanhoihin tapoihin.

Ehkä ensimmäinen todellinen herätys tapahtui viime kesänä kun ostettiin M:n kanssa vaaka ja pakotin itseni astumaan sille ekaa kertaa moneen vuoteen. Olin ajatellut painavani ehkä jotain 80-90 kilon välissä. Järkytys olikin melkoinen, kun vaaka näytti 108 kiloa. Miettikää. Yli 20 kiloa enemmän mitä olin ajatellut! Siitä alkoikin eka kunnon yritys pudottaa painoa. Onnistuinkin pudottamaan ennätykselliset 6 kiloa kahdessa viikossa, mutta luulen, että suurin osa siitä oli nestettä ja siksi lähtikin niin helposti. Alku lähti ehkä vähän turhankin lennokkaasti käyntiin ja kun tuloksia ei enää samaa vauhtia tullutkaan, petyin ja palasin takaisin vanhoihin tapoihini. Kävin kyllä koko syksyn säännöllisesti zumbassa ja aerobicissa, sen verran sentään yritin, mutta nyt keväällä koko touhu lähti käsistä. Lakkasin käymästä siellä ja aloin taas ahmia. Yhtäkkiä mun paino olikin 110 kiloa. Joopa joo. Olin todella tyytyväinen itseeni.

Ja sitten kävi näin. Se todellakin vain kävi, helposti ja ilman kummempia ponnisteluita. Muutos pisti itse itsensä liikkeelle. Yhtäkkiä ei ollutkaan vaikeaa jättää herkkuja vähemmälle, koska en vain enää halunnut niitä. Löysin itsestäni vahvan tytön, joka tiesi, että pystyn tähän. Kaikki alkoi hienosti, vaikka välillä mietin, että vähän liiankin hienosti. Pelottaa, että jos joku päivä repsahdan ja palaan vanhoihin tapoihin. Toisaalta, nyt tuntuu, etten halua enää ikinä palata siihen. Tunnen itseni paremmaksi, tunnen oloni paremmaksi kun pystyn sanomaan ei, pystyn hillitsemään itseni. Näen tavoitteeni paljon selkeämmin kuin koskaan aiemmin ja siitä haluan pitää kiinni.

Huomenna tosiaan valmistun ja ajattelin antaa itselleni vähän armoa. Ollaan menossa porukalla Amarilloon syömään illalla ja sen jälkeen vähän johonkin juhlimaan. Erehdyin tosin lukemaan Amarillon annosten ravintoarvoja ja ahdistuin suuresti kun lähes kaikki annokset menevät väkisin yli 1000kcal. Huhhu. Mut ehkä pärjään. Lupaan tanssia kaikki kalorit pois illalla! Haha. Mutta huomenna ei nipoteta, aion nauttia ruuasta ja elämästä ja hyvästä seurasta. Torstaina sitten takaisin ruotuun, sir yes sir!