Usein kaupassa käydessäni hidastelen tahallaan pulla-, keksi- tai karkkihyllyn kohdalla. Tunnen voitonriemua, kun näiden herkkujen himo ei hallitsekaan minua, vaan minä hallitsen sitä. Katson näitä herkkuja ja ajattelen mielessäni: "Te ette saa minua, vieläkään!" En ole tämän kahden ja puolen kuukauden aikana kertaakaan kiikuttanut kotiin kaupasta karkkia, pullaa tai keksejä. Enkä myöskään ole ostanut sipsejä. Täytyy myöntää, että en ole aina kieltäytynytkään, jos kyläillessä joku näitä herkkuja on tarjonnut, mutta onneksi niitä kertoja on hyvin, hyvin harvassa. Ja silloinkaan kyse ei ole kuin muutamasta karkista.
Yksi asia on kuitenkin minulle vaikeaa, nimittäin kahvilakulttuuri. Rakastan kahviloita ja minusta on ihana käydä kahvilla ystävieni kanssa. Okei, en itse edes juo kahvia, mutta juon kyllä teetä. Usein kahviloiden tiskit ovat täynnä toinen toistaan houkuttelevampia pullia ja leivonnaisia. Näissä tilanteissa oon repsahtanut vähän turhan usein. Itsekuri yrittää huudella takaraivosta ohjeita, joita joskus kuuntelen ja joskus en. No, onneksi en ramppaa kahviloissa kovinkaan usein, joten tuskinpa yksi leivos kerran parissa viikossa haittaa mitään. Tärkeintä on, että en näitä herkkuja kotiin kanna, niin olen ajatellut.
Kaksi ja puoli kuukautta tuntuu hurjalta ajalta olla lähes kokonaan ilman karkkia ja sipsiä. Tumma suklaa on ainoa "karkki", johon olen antanut itselleni luvan, mutta yllätyksekseni en ole sitäkään kuluttanut niin paljoa kuin olisin saanut. Kun ennen olisin syönyt levyllisen tummaa suklaata heti saman illan aikana, niin nyt minulla on säilynyt yksi levy varmaan jo yli kuukauden ja jäljellä on vielä kosolti. Mielestäni mulla on syytäkin olla hieman ylpeä itsestäni. Tää on hieno saavutus! Kun keväinen Niina kantoi kaksin käsin karkkia ja pullaa lähes päivittäin kotiin, tää nykyinen kävelee vaan tyynesti karkkihyllyjen ohi. Kun keväisen Niinan oli joka viikonloppu saatava sipsipussi, oli juhlittavaa eli ei, tää nykyinen Niina valitsee viikonlopun herkuikseen mielummin vaikkapa pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. Eikä tää nykyinen Niina enää edes juo alkoholia niin usein.
Toisinaan meinaa lannistuminen iskeä ja silloin on muistutettava itseään omista saavutuksistaan. Ehkei sentit katoa niin nopeasti kuin haluaisi tai kilot karise niin vauhdikkaasti kuin toivoisi, mutta siltikin on paljon asioita, joista olla ylpeä ja iloinen. Tiedän, että ruokavaliossani on vielä paljon, paljon parannettavaa, mutta miten paljon olenkaan saavuttanut jo nyt. Enkä olisi tietenkään päässyt tähän yksin. Puolisoni ja läheisteni tuki on ollut korvaamatonta. Heidän avullaan sain tämän muutoksen alulle. Ja teidän kannustuksenne takia olen jaksanut jatkaa, lukijani. Siksipä haluaisin kiittää teitä kaikkia. Olette uskomattomia. Omilla saavutuksillanne motivoitte minuakin tavoittelemaan omia haaveitani!
