maanantai 26. marraskuuta 2012

Kaunis.

Takana yksi ja edessä kaksi täyttä, 12-tuntista päivää, kun ravaan kodin, töiden ja draamakasvatusopintojen väliä. Viime viikkokin kului kiireisesti ja liikunnallisesti, vaikken salille asti päässytkään. Työn puolesta tuli liikuttua paljon: meillä oli sirkusjakson viimeiset hetket käsillä ja käynnissä ankara valmistautuminen pieneen esitykseen. Sen lisäksi tuli vedettyä muutamat tanssiharjoitukset työporukan pikkujouluesitystä varten. Ja pyöräiltyä, pyöräiltyä, pyöräiltyä. Myös syksyn liikuntahaaste tuli suoritettua jo edellisellä viikolla! Huh, henkilökohtainen enkka. Aikaa kun kuitenkin olisi vielä vuoden loppuun. No, haasteen suorittaminen ei onneksi tarkoita sitä, että voisi löysäillä loppuvuoden, vaan lasken loputkin treenit ihan mielenkiinnosta. Rakastan tällaisia tilastoja, joista voi nähdä oman kehityksensä - Heiaheian mukaan oon liikkunut tänä vuonna 273 tuntia. Ei paha ollenkaan, kun miettii, että pari vuotta sitten liikuin vuodessa ehkä saman verran kuin nykyään viikossa. Täytyy sanoa, että oon ylpeä itsestäni.

Ylpeä olen myös siitä, että opettelin viime viikolla neulomaan! Koko elämäni oon ollut siinä uskossa, että neulominen on kaikkia paitsi minua varten. Kun lapsena joskus yritin, sain aikaiseksi kolmion muotoisen patalapun, vaikka siitä piti tulla neliö. Siihen tyssäsi se harrastus, kunnes viime viikolla pyysin työkaveria opettamaan minua. Ja siitä se lähti. Myöhemmin viikonloppuna äiti tuli kylään ja hänen avustuksellaan sain neulottua itselleni yksinkertaisen suojapussukan kännykälle. Vielä on paljon opeteltavaa, mutta ette usko, miten iloiseksi minut tekee se huomio, että minä osaankin, että pystyn oppimaan. Oon viime aikoina joutunut pyörtämään puheitani, sillä a) luulin, etten pidä sirkuksesta, mutta eihän se ole ollenkaan hassumpaa ja b) olin taantunut siihen uskoon, etten oppisi neulomaan, mutta olin väärässä. Ja kerrankin on ollut mukava olla väärässä.

Ilo onnistumisesta kantoi tähän päivään loistavasti. Olin mielettömän hyvällä tuulella aamusta lähtien ja päivä jatkuikin samalla linjalla. Illalla suuntasin draamaopintoihin ja  tällä jaksolla teemana on liikeilmaisu. Vaikka tiesin jo etukäteen, että tuun pitämään siitä, en arvannut, että liikuttuisin ihan niin paljon. Rakastan tanssimista, koska siinä mieli ja keho ovat yhteydessä toisiinsa enemmän kuin missään muussa kokemassani lajissa. Tanssi ei ole minulle pelkästään tapa liikkua, vaan se on myös ilmaisukeino. Tanssin kautta koen ja käsittelen tunteitani tavalla, johon en muuten kykenisi. Yhtenä hetkenä saatan tuntea surun kaikki sävyt yhtä aikaa, mutta toisena hetkenä leijun jossain korkealla pilvien päällä, mistä mikään suru ei minua tavoita. Rakkautta, rakkautta se on. 





sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Mut mä liikun kriisistä kriisiin, kuljen komein askelin.

Kohtasin kriisin tällä viikolla. Tullessaan se tervehti minua kohteliaasti, sanoi, että tämä ei ole sinun syy, mutta nyt minun on lyötävä sinusta ilmat pihalle, ja niin se teki. Reagoin siihen itkemällä kaksi päivää, värjäämällä hiukseni mustaksi ja vetämällä hillittömät kännit. Juuri tälläkin hetkellä kärsin juopottelun jälkiseurauksista. Voin kertoa, etteivät viinipullon tyhjentäminen ja lukuisat shotit helpottaneet oloa yhtään, toisin kuin kaksi ensimmäistä. Mustassa tukassa olen oma itseni (kummallinen tunne, kuin olisi saanut vanhan ystävänsä takaisin) ja itkeminen nyt vain helpottaa oloa. Mutta alkoholi ei hukuttanut sitä tunnetta, että minun elämäni ei ole minun käsissäni. Se, mitä olet koskaan hartaimmin toivonut, vietiin yhtäkkiä kokonaan pois.

Alkusyksystä maailma näyttäytyi avoimena paikkana, täynnä mahdollisuuksia. Tämän pienen takapakin myötä tipuin hetkeksi pieneen mustaan aukkoon, josta oli vaikea nähdä asioita selkeästi. En voi sanoa, että näkisin niitä täysin nytkään, mutta - elämä jatkuu. Vaikka yksi ovi meni kiinni nenäni edestä, toivon, että muita ovia aukeaa.  Ehkä parempiakin ovia, kutsuvampia.

Kun juuri pettymyksen kohtaamisen jälkeen ajoin autolla kotiin, silmät kyyneleistä sumentuneina ja ulisten suoraa huutoa (ollen varmaan aikamoinen liikenneriski), radiosta soi Ellie Gouldingin Anything could happen -kappale. Muistan sen hämärästi, vaikka en kiinnittänyt siihen tai sen sanoihin silloin suurta huomiota. Kuitenkin kappale jäi soimaan päähän ja nyt kun olen kuunnellut sitä useammin ja tutustunut sen lyriikoihin, haluan uskoa, että se oli jonkinlainen merkki maailmalta syvimmän epätoivonikin keskellä, että tämä ei pääty tähän. 

I guess we thought that's just what humans do
Letting darkness grow
As if we need its palette and we need its colour
But now I've seen it through
And now I know the truth

That anything could happen
Anything could happen
Anything could happen


En halua vaipua epätoivoon, vaan pitää positiivisen elämänasenteen huonoinakin aikoina. Maailma on edelleen avoin, täynnä mahdollisuuksia. Vaikka yksi asia vietiin pois, se ei tarkoita sitä, että tulevaisuuteni olisi täysin tuhoontuomittu. En ehkä tiedä mitä teen keväällä, mutta tiedän mihin suuntaan haluaisin lähteä. Ehkä lähden siis sinne.

Äitini on ihana ja lähettää minulle aina toisinaan Elämä pelissä-valmennuksen sähköposteja. Tällä kertaa sain konkreettisia neuvoja arjen vastoinkäymisten hallintaan. Haluan jakaa sähköpostissa olleen harjoituksen teidänkin kanssa (kopioitu suoraan sähköpostista):

Harjoitus
  1. Kiinnitä huomiosi eteesi tuleviin vastoinkäymisiin, niin pieniin kömmähdyksiin kuin suuriin takaiskuihin.
  2. Joka kerta kun kohtaat minkä tahansa vastoinkäymisen, tee mielessäsi kuvitelma, että siitä seuraa jotakin hyvää.
  3. Kuvittele, että kohtaamallasi vastoinkäymisellä on (ilmeisten kielteisten seuraamusten lisäksi) kolme myönteistä seuraamusta, ja keksi mielikuvituksesi avulla, mitkä nuo kolme myönteistä seuraamusta voisivat olla.
  4. Keskustele tilaisuuden tullen tästä tehtävästä ja sen ideasta jonkun sinulle läheisen ihmisen kanssa.

Näillä mennään. Kokeilkaa tekin. Lisäksi ystäväni neuvoi minua keskittymään tekemään sellaisia asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Niinpä siirrän murehtimisen syrjään ja keskityn täysillä hyvän olon rakentamiseen. Heti huomenna pinkaisen salille tai jumppaan. Tänään vain parantelen tätä krapulaa ja yritän löytää sisäisen voimani jälleen.

Äiti ja kaikki muut huolestuneet: Kyllä tää tästä.


keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Pohojone.

Terveisiä Kuusamosta! Ollaan täällä työreissulla ja tähän mennessä ollaan kiipeilty köysiradalla, pelattu korista, saunottu, syöty ja vietetty päivä Rukalla. Huomenna tehdään pieni patikkaretki Oulangan kansallispuistossa. Sieltä kurvaan kotikonnuille Sallaan loppuviikoksi.

Aattelin vaan ilmoittaa, että hengissä ollaan! Päivittelen lisää kun pääsen koneen äärelle, eikä tarvi näppäillä tällä puhelimella. Ihanaa loppuviikkoa kaikille!