maanantai 28. marraskuuta 2011

Speaking of better days.

Oon aina yrittänyt ajatella, että huonot päivät eivät jatku ikuisesti, vaan jossain vaiheessa on pakko tulla parempia päiviä. Yleensä odotus kannattaa ja tänäänkin sain todeta olevani oikeassa. Tänään oli hyvä päivä.

(kuva: weheartit.com)

Teatteripajalla tuli jälleen liikuttua paljon ja oli muutenkin hulvatonta, kuten aina. Illalla sain pidettyä päiväuneni kohtuullisina (vain puolen tunnin mittaisina, ennenkuulumatonta!) ja niiden jälkeen onnistuin repimään itseni vielä jammailemaan Killerille. Ennen tuntia oikein hihkuin ääneen ja sellaista intoa en ole kokenut pitkään aikaan. Kokonaisuudessaan oli ihan hyvä päivä ja ruokailutkin on onnistunut ihan mallikkaasti. Kaksi lämmintä ateriaa, aamupala ja pieni välipala ennen tanssituntia. Eikä herkkuja, ei edes sitä yhtä palaa tummaa suklaata. Jes!

Mainitsin eilen, että tilasin uudet urheilurintsikat. Toivon todella, että ne ovat hyvät, sillä nykyiseni ovat aivan onnettomat. Nykyiset ovat sellaiset edestä vetoketjulla suljettavat ja yllättäen niillä on tapana aukeilla aina liikuntasuorituksen aikana... Tänäänkin BodyJamin aikana sain nolona kopeloida tissejäni ja yrittää paidan läpi vetää puoliksi auennutta vetoketjua takaisin ylös. Ei ollenkaan hyvä, ei. Siksipä toivon, että nuo Björn Borgin urheilurintsikat olisivat hyvät. Onko kellään kokemuksia noista Björn Borgin Sport Topeista?

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Liikkumisen tärkeydestä.

Tän auttamattomasti väsyneen olon takia liikunnat jäivät tällä viikolla vain kolmeen ja puoleen tuntiin. Onhan sekin jo paljon parempi kuin ei mitään, mutta en silti voi olla vaatimatta itseltäni vielä enemmän. Lähdimme perjantaina M:n kanssa minilomalle Vuokatin kylpylähotelli Katinkultaan, koska sain äidiltä aikoinaan synttärilahjaksi Holiday Clubin -lahjakortin. Alunperin valitsimme juuri tämän viikonlopun, koska huomasin, että rakastamamme PMMP esiintyy Katinkullassa juuri silloin. Myöhemmin, varauksen jo tehtyäni, huomasin myös, että miniloma sijoittuu sopivasti kihlauksemme vuosipäivän aatonaatonaatolle. Kuinkas sattuikaan! PMMP:tä saadaan oikeastaan kiittää meidän yhteenajautumisesta ja nyt heidän keikka osui melkein vuosipäivällemme. Pelkkää sattumaa?
        No, keikka oli loistava ja loma ihana, vaikka aikaa ja rahaa olisi saanut olla enemmän. Syy, miksi ylipäätään jaoin tämän kanssanne, oli se, että perjantaina keikkaan valmistautuessani päädyin tuskailemaan kiristäviä vaatteita ja peilistä katsovaa turvonnutta olomuotoa. Silloin tajusin vihdoin omien valintojeni seuraukset ja päätin, että tähän on tultava muutos. Ihan liikaa vetoan syksyn pimeyteen ja keksin tekosyitä, vaikka valinta on vain ja ainoastaan minun käsissäni. Siksi päätinkin tänään lähteä pitkästä aikaa zumbatunnille ja myönnettävähän se on - liikunta auttaa. Olo on heti paljon parempi ja energisempi. Äitikin sanoi puhelimessa, että kuulostan paljon virkeämmältä nyt kuin alkuviikosta. Kunpa vain tämän muistaisi aina silloin, kun väsyttää ja sohva houkuttelee enemmän.



Pohdiskelin tässä masentuneisuutta ja omaa, ajoittaista väsymystäni. Olen huomannut, että mitä kauemmin jään makaamaan kotiin, mitä pidempään annan alakulon kiusata itseäni, sitä vaikeampi sieltä on päästä pois. Kunhan saan itseni liikkeelle, vaikka edes kauppaan, niin oloni on jo huomattavasti parempi. Neljän seinän sisällä mähöttäminen ei ole ikinä tehnyt minulle hyvää, huonot ajatukset alkavat vain kiertää kehää ja muuttuvat pahemmiksi. Ongelmista tulee niin valtavia, ettei saa henkeä. Siksi omalla kohdallani onkin erityisen tärkeää, etten anna itseni luisua tyhjyyteen useiksi päiviksi, vaan vaikka sitten pakotan itseni ulos, näkemään ja tajuamaan, että ulkona on muutakin kuin minä ja omat ongelmani. Minkälainen suhtautuminen teillä on masennukseen, lukijani? Oletteko te olleet masentuneita koskaan? Auttoiko teitä silloin sairaslomat vai tekivätkö ne asiat vain pahemmiksi? Itse koen, että kun aikanaan itselläni oli vaikea jakso, eristäytyminen oli sekä syy ja seuraus masennukselleni. Mikään ei kiinnostanut, en jaksanut tehdä mitään, mutta kuitenkin se tekeminen olisi saattanut auttaa minut nopeammin ulos siitä tilasta. Siitä tuli noidankehä. Mitä vähemmän tein, sitä huonommin jaksoin. Haluaisin pohtia tätä asiaa enemmänkin, mutta tämä voi olla osalle niin arka aihe enkä missään nimessä halua loukata ketään tai sanoa, miten kenenkin pitäisi toimia. Ja haluan painottaa, etten koe tämän syysväsymyksen olevan mitään muuta kuin väsymystä. Olen saattanut vuosia sitten olla masentunut kyllä, mutta tämä ei ole mitään verrattuna siihen.

(kuvat: weheartit.com)

PS. Kirottu Nata, kun menit kertomaan uusista Björn Borg -tuotteistasi! Merkin nettikauppaa selaillessani päädyin itsekin tilaamaan uudet urheilurintsikat ja nyt vain jännityksellä odottamaan mahtuvatko ne päälle. :D Kannattaa muuten tsekata tämä mainitsemani Natan postaus, sillä kommentoimalla on mahdollista osallistua Björn Borg -tuotepaketin arvontaan, huhhuu.

torstai 24. marraskuuta 2011

Winter lives in my bones, it's all I've ever known.

Viime talvi oli kummallinen. Se tuli ja katosi - lähes kivuttomasti. Oon niitä ihmisiä, joille kaamosmasennusalakulo on totisinta totta. Viime talvesta kuitenkin selvisin hämmentävän hyvin, en muista montaakaan kertaa kironneeni pakkasia tai auton jäisiä ikkunoita - vaikka okei, nyt kun muistelen, niin luultavasti kirosinkin niitä pari kertaa. Mutta viime talvi ei ajanut minua täysin alakulon hyisiin pyörteisiin. Voin sanoa jopa nauttineeni talvesta. Tänä vuonna kaikki tuntuu olevan toisin. Syksy on jostain syystä ollut todella painostavaa aikaa. Oon saattanut tuhlata kokonaisia päiviä vain nukkuen ja tehden ei-mitään. Toivon, että talven myötä pahin alakulo väistyisi ja jaksaisin taas elää. Hetkittäin tuntuu vaikealta keskittyä tähän elämäntapamuutokseen kun tuskin saa noustua ylös sängystä joinakin päivinä. 

Pahoittelen siis jo etukäteen. Kuten jo aiemmin valittelin, niin kaikki energia tuntuu menevän siihen, että selviää päivistä läpi. Tunnen olevani pettymys niin itselleni kuin kaikille muillekin. Kadehdin niitä ihmisiä, jotka jaksavat päivästä toiseen panostaa itseensä, käydä lenkillä, liikkua, syödä oikein ja terveellisesti. Uskon, että minäkin löydän sen innon taas jonain päivänä, mutta siihen asti yritän ja ponnistelen mukana sen minkä kykenen. Saatan olla hiljaa muutamia päiviä tai jopa viikkojakin, mutta toivon, ettette katoa kuitenkaan. Kyllä minä palaan vielä, vahvempana.


(kuva: weheartit.com)

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Ask me anything.

Lukijani, minulla on pyyntö teille.

Olen tullut sokeaksi blogilleni, enkä aina oikein tiedä mitä kirjoittaa. Usein minusta tuntuu, että päivitykseni menevät lähinnä vain jaaritteluksi. Haluaisin tehdä Kysymyksiä & Vastauksia -postauksen, ja toivoisinkin, että kysyisitte minulta mitä tahansa, liittyi se painonpudotukseeni tai ei. Yritän sitten vastata mahdollisimman kattavasti kysymyksiin. Lisäksi, jos teillä on toiveita tai palautetta blogini suhteen, niin otan ne ilolla vastaan.

(kuva: weheartit.com)

Kiitos jo etukäteen! Aikaa kysyä ja esittää toiveita on sunnuntaihin 20.11. klo 21 saakka.

Sähälyä.

Selkä voi jo paremmin, kiitos kysymästä. Kipu katosi yllättävän nopeasti eilisen aikana, vaikkakin rankempaa liikkumista se ei edelleenkään kestä, näemmä. Tänään pystyin jo kävelemään selkä suorassa ja vääntelehtimään normaaliin tyyliini ilman suurempia kipuja, joten kun lähdettiin teatteripajan kanssa tutustumaan monitoimitaloon eli pelaamaan sählyä, tein ehkä virhearvion kun lähdin kentälle mukaan. Ensinnäkin, inhoan sählyä. Olin saanut luvan, tai oikeastaan kehoituksen, pysyä kentän laidalla selkäni takia, mutta sitä en jostain syystä kuunnellut. Jos jostain koulussa harrastetusta liikunnasta on jäänyt antipatioita, niin se on sähly. Ja hiihto. Sählyä ei voi pelata puoli-tosissaan, kevyin mielin. Aina se menee jumalattomaksi karjumiseksi, huitomiseksi ja vähintään kerran joku saa pallosta naamaan tai mailasta jalkaan. Varsinkin yläasteella pojat pelasivat aina niin aggressiivisesti, että jos siinä alle jäi, niin mitään ei ollut enää tehtävissä, ambulanssin saattoi soittaa jo valmiiksi odottamaan seuraavaa uhria.
        Tai ehkä antipatiani sählyä kohtaan johtuvat vain siitä, että olen yksinkertaisesti surkea siinä. Vaikka kieltämättä eniten minua ehkä vituttaa se tosikkomaisuus, joka itsessäni (ja muutamissa muissa yksilöissä) ilmenee aina sählyä pelatessa. Aina löytyy se, joka hävitessään haluaisi katkoa mailansa, tai se, joka vetää herneen nenään, jos joku huonompi yksilö vetää pallon ohi maalista. Yleensä nämä ovat sama henkilö. Sähly ei ole mielestäni millään muotoa kivaa, vaan raivokasta, kilpailuhenkistä ja ihan liian totista. Eikä sitä oikeastaan edes voi pelata millään muulla tavalla.

No, joka tapauksessa löysin itseni sieltä kentältä, kaikista suurista antipatioistani huolimatta. Totiseksihan se meni eikä selkä tykännyt kovin hyvää. Puolen tunnin jälkeen siirryin suosiolla sinne kentän laidalle, etten olisi pian taas samassa jamassa kuin pari päivää sitten. Pitänee edelleen siis lykätä sinne Killerille menemistä, harmi. Menee ihan harakoille tämäkin viikko!

tiistai 15. marraskuuta 2011

Rikkinäinen selkä ja kaksi senttiä.

Mun selkä alkoi eilen kiukkuilemaan. Välittömästi bodyjam-tunnin jälkeen vasenta puolta alaselästä alkoi vihlomaan ikävästi ja iltaa myöten jomotus vain paheni. Ajattelin selän olevan jumissa ja sitä se varmaan onkin, mutta pahinta oli, kun ajattelin lattialla makoilun helpottavan oloa ja lopulta todettuani sen hyödyttömäksi, yritin nousta taas ylös. Välittömästi alaselässä kävi sellainen vihlaisu, joka vei multa jalat alta ja löysin itseni jälleen lattialta vaikeroimasta. En kyennyt tai uskaltanut nousta ylös ainakaan puoleen tuntiin, sillä alaselkä tuntui olevan kuin tulessa. Lopulta sain hilattua ruhoni ylös ja suoristettua itseni, mutta jomotus vain jatkui ja kävely oli melkoisen nihkeää. Sain kuitenkin nukuttua suhteellisen hyvin yön yli ja aamulla selkä oli jo hitusen parempi. Sitä jomottaa kyllä edelleen, mutta käveleminen ei ole enää ylitsepääsemättömän hankalaa.

Lääkärintodistuksen takia piti päästä käymään terveyskeskuksessa, joten sinnehän sitä sitten lähdettiin. Ainoa vaan, että meinasin unohtaa kysyä koko todistusta, kun lääkäri alkoi kyselemään elintavoistani. Kerroin hänelle tästä elämäntapamuutoksesta ja hän tuntui olevan kiinnostuneempi siitä, kuin selästäni. Kyllä hän lopulta selänkin tarkisti ja ilmeisesti siinä on vain joku venähdys, ei kummempaa onneksi. Täytyy ottaa pari päviää iisisti, joten tämän päivän zumbailut jää nyt kyllä välistä, phyh. Kyllä tää alkaa selkeästi jo menemään parempaan päin, joten toivotaan, että huomenna pääsisi taas Killerille.

   Terveyskeskuskäynti oli sinänsä melko turha muuten, lääkäri käski vain vetää buranaa särkyyn. Jostain syystä hän kuitenkin myös katsoi tarpeelliseksi mitata pituuteni ja painoni, ja jotain yllättäväähän sieltä paljastui! Oon jo vuosia luullut olevani 164 senttiä lyhyt, mutta tänään selvisi, että oonkin 166 senttinen! Ohhoh. Painoindeksi tippui tämän myötä 0,9:llä. En tiedä miten skeptisesti minun pitäisi suhtautua tuohon, koska tuntuu, että joka paikassa mitta näyttää eriä, mutta... En pistä pahitteeksi kahta lisäsenttiä. Paino oli vaatteet päällä edelleen aikalailla tasan 100 kg, mikä ei sinänsä tullut yllätyksenä. Toisaalta odotin kyllä pahempaa, varsinkin viime viikkoisen laiskottelun jälkeen. No, hyvä näin.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Failboat fails again part II

Luuseri ilmoittautuu! Viime viikko oli epäonnistunein ikinä. Liikunnat jäi maanantain kahteen tuntiin. Täytyy kyllä puolustuksekseni sanoa, että teatteripajalla tuli päivisin riehuttua sen verran, ettei ihmekään jos veto oli poissa iltaisin. No, kaikki olisi vielä ihan hyväksyttävissä, ellei ruokapuoli olisi mennyt niin persiilleen myös. Minä luovutin, annoin mieliteoilleni ja etenkin tunteilleni periksi. Söin turhautumistani, söin tylsyyttäni. Pahin repsahdus oli ehkä se, kun eräänä iltana leivoin kaurakeksejä ja söin heti puolet koko satsista, yhdestä pellillisestä. Sillä hetkellä mulla ei ollut mitään itsekurin rippeitäkään jäljellä.

Oon potenut viime viikosta hirvittävää syyllisyyttä, vaikka oonkin yrittänyt lohduttaa itseäni sillä, että maailma ei toki pysähdy, vaikka minä välillä pysähtyisin. Ei maailma kaadu siihen, jos yhtenä viikkona liikkuu vähän vähemmän tai syö huonommin, kunhan siitä ei tule tapa. Omien tavoitteitteni kannalta tämä ei toki ole hyvä juttu, mutta perhana, onhan tässä jumitettu jo niin kauan, ettei yksi viikko tunnu missään. 

En tiedä johtuiko kaikki laiskuudesta vai oliko se oikeasti kehon tapa kertoa tarvitsemastaan tauosta. Se viikko on kuitenkin nyt ohi ja asioille ei voi enää mitään. Tärkeintä on, ettei luovuta kokonaan ja sitä en aio tehdä. Tänään jo sain itseni liikkeelle ja kävin BodyJam -tunnilla. Ruokailut on sujuneet ihan mukavasti, enkä koe, että herkuista erossa pysyminen olisi mitenkään vaativaa, ainakaan silloin kun olen kotona. Haastavimpia ovat tilanteet kun olen muualla: Kylässä, kahvilassa tai ravintolassa, joissa on jotain herkullisia leivonnaisia tai jälkiruokia tarjolla. Silloin mun mieli on heikkoa heikompi ja itsekuri ottaa hatkat. No mutta, onneksi tällaisia kertoja on suhteellisen harvoin.

Uuteen nousuun! Tai laskuun, mielummin.

PS. Tein muutama päivä sitten tylsyyttäni uuden blogin tämän nykyisen rinnalle. Tuo uusi toimii eräänlaisena ylijäämä-ajatusten kaatopaikkana. Käykää tsekkaamassa, jos kiinnostaa! Blogi sisältää siis kaikkea muuta kuin laihduttamista ja elämäntapamuutosta. Vaikka ehkä sitäkin, joskus.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011


Failboat fails again.

Muhun on iskenyt pieni uskonpuute ja epätoivo. Oon yrittänyt kovasti olla tuijottamatta liikaa lukuja, vaan nauttia tästä kokonaisvaltaisesta hyvän olon tunteesta, jonka tää elämäntapamuutos ja liikunta tuo. Oon ajatellut, että on turhaa stressata kuinka nopeasti se paino tippuu, kunhan itsellä on hyvä olla omassa kehossa ja tässä muutoksen pyörteessä. Kuitenkaan en voi olla harmistumatta siitä, että elokuun lopun satasen jälkeen mun paino ei oo liikahtanutkaan, muuta kuin ylöspäin. Se on sahannut siinä muutaman kilon välillä, aina laskien ja välillä nousten. Mun paino saattaa päivittäinkin helposti heilahdella sen pari kiloa! Sen takia en jaksa jokaisesta noususta saada sydänkohtausta, sillä ilmeisesti tällä tavalla mun keho toimii.
      Mutta mua suututtaa. Ehkä mun pitäisi olla vihainen itselleni, etten ole ollut täydellinen, vaan oon ollut armollisempi itseäni kohtaan ja oon sallinut joitakin lipsumisia. Kokonaisvaltaisesti asiat on kuitenkin kunnossa, syön kohtuudella, en mässäile, en ahmi ja ne lipsumisetkaan eivät ole mitään ihan järjettömiä. Jos syön päivässä yhden palan tummaa suklaata ja mahdollisesti yhden hiton pullan viikossa, niin onko siinä tarpeeksi syytä mun painon kohoamiseen? Viime viikolla liikuin 6,5 tuntia ja onnistuin näin kuluttamaan ainakin 3677 kaloria sykemittarin lukujen ja kiloklubin keskiarvojen mukaan. Tiedostan, että ruokavalioni suhteen on vielä parannettavaa ja ilmeisesti myös nuo pienet sortumiset on karsittava pois, mutta tuntuu silti epäreilulta, että vaikka asiat on nyt miljoona kertaa paremmin kuin ennen elämäntapamuutosta, liikun nykyään paljon enemmän ja se sellainen porsastelu ruoan kanssa on loppunut lähes kokonaan, niin silti paino ei vaan putoa ja tuloksia ei synny. Se tuntuu kohtuuttomalta! Onko mun oikeasti alettava olemaan niin natsi itseäni kohtaan, että jokaisesta huonosta valinnasta mun on rankaistava itseäni? Onko mun oikeasti kehitettävä tästä itselleni ongelma, mikäli haluan tuloksia? Kyllä minä haluan nauttia elämästä myös. Toki ymmärrän, ettei tää runsas liikkuminenkaan hukkaan mene, vaan keho kehittyy, mutta silti kaipaisin jotain konkreettista - kuten lukuja. Nyt on jo marraskuu eikä yli kahteen kuukauteen ole tapahtunut mitään muutosta painon suhteen. Se pistää kyllä harmittamaan.
      Ja ymmärtäisin tän jumittamisen tai painonnousun jos oikeasti vetäisin övereitä noiden herkkujen suhteen, jos joisin joka päivä limukkaa tai söisin sipsipussin viikonloppuna ja kaikkea muuta päälle. Asia ei kuitenkaan ole niin. Mutta ilmeisesti teen jotain väärin, joten kai sitä on alettava tarkkailemaan syömisiään entistä tarkemmin jatkossa.

Tympeää oloa ei yhtään helpota orastava flunssa. En tänään teatteripajan jälkeen jaksanut liikahtaakaan kotoa, vaan nukahdin sohvalle - ja nukuin kolme tuntia. Tää tuloksettomuus alkaa lannistaa mua ja hetkittäin mun tekisi mieli vain luovuttaa. Jos olo on huomenna yhtään parempi, niin koetan päästä Killerille kuitenkin. Tänään mun olo on epäonnistunut, mutta ehkä huomenna mieliala on jo parempi.



sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Laiskottelua, liikkumista ja treenikenkiä.

Tämä päivä on kulunut laiskotellessa, mainitsemastani krapulasta toetessa ja Gleen ekaa tuotantokautta katsellessa. Glee saa minut virittäytymään onnellisesti tunnelmaan, sillä viime viikolla varmistui mitä teen seuraavat kuusi viikkoa: Teatteria. Oon niin innoissani tästä, että voisin itkeä. Toivon todella, että seuraavista kuudesta viikosta tulee todella antoisat.

Lauantai on ensimmäinen päivä tällä viikolla, jolloin en oo tehnyt yhtään mitään liikunnallista. En oo käynyt edes ulkona, vaan oon rehellisesti mähöttänyt sisällä enemmän ja vähemmän apaattisissa tunnelmissa. Välillä on mukava pitää päiviä, jolloin ei tee mitään, mutta on myönnettävä, että mua kyllästyttää jo nyt! Parhaimpia on päivät, jolloin on sen verran tekemistä, että pystyy pitämään itsensä liikkeellä, mutta ei liian kiireisenä. Omalla kohdalla olen huomannut sen, että jos minulla ei ole tekemistä, niin pian ajaudun vellomaan huonoissa ajatuksissa ja päivä on väistämättä pilalla. Niin kävi tänäänkin, eikä juopottelusta aiheutunut turvotus auta yhtään asiaa.

Mutta tällä viikolla on tosiaan tullut liikuttua ihan mukavasti:

Maanantai: BodyJam 1h, BodyBalance 1h
Tiistai: 1,5h kävelyä
Keskiviikko: StreetJazz 1h, BodyBalance 1h
Torstai: 30min kävelyä
Perjantai: 30min kävelyä

...ja huomenna eli tänään eli sunnuntaina menen mahdollisesti Zumbaamaan. Oon ihan tyytyväinen tulokseen, vaikka Zumba jäisikin välistä, mutta eihän lisätreeni koskaan pahitteeksi olisi.

Ostin muuten aiemmin syksyllä uudet treenikengät Top-Sportin alesta. Valitettavasti nämä kengät eivät ole jostain syystä sopineet jaloilleni, vaan aina kun olen niitä yrittänyt käyttää, niin jokin oikean jalkapohjan lihaksista on kipeytynyt niin, ettei kengät jalassa ole oikein voinut jatkaa. En oo tainnut kertaakaan selvitä niistä ryhmäliikuntatunneista läpi ilman, että olisin joutunut riisumaan nämä kengät pois. Oon alkanut haaveilla joistakin minulle sopivimmista, mahdollisimman kevyistä kengistä, jotka ehkä muistuttavat enemmän jotain tossuja, kuin varsinaisia kenkiä. Kevyet ovat toki nuo Reebokin popotkin, mutta jostain syystä ne eivät toimi minun jaloilleni. Luulenkin, että vika ei ole ollenkaan kengissä, vaan minun jalkoissani. Tykkään muutenkin tanssia lähes avojaloin, koska en pidä hiostavista ja painavista kengistä. Osaisiko joku lukijoistani suositella minulle joitakin kenkiä, jotka ovat suunnilleen kuvailemani kaltaiset? Todella kevyet, lähes tossu-/sukkamaiset?

Ja olisiko joku kiinnostunut ostamaan nuo Reebok-kenkäni pois? Ne ovat kokoa 40,5 ja käyttökerrat on laskettavissa kahden käden sormilla. Alunperin ne ovat maksaneet n. 65 euroa Top-Sportissa ja itse ostin ne -70% alennuksesta. Itse niistä pyytäisin 12 euroa + postituskulut (ja jos Jyväskylän seudulla liikutaan, niin nouto/keskustan alueelle tuominen onnistuu myös.). Täältä löytyy kuvaa ja jotain tietoa kengistä. Kysy jos kiinnostuit! 

lauantai 5. marraskuuta 2011

Alkoholista ja krapulasta.

(kuvat: weheartit.com)

Elämään kuuluu myös juhliminen, toisinaan. Etenkin näin nuorena kaiken maailman juhlia ja menoja olisi halutessaan vaikka jokaiselle päivälle. Sehän ei tietenkään tämmöisen elämäntapaprojektin, eikä terveyden kannalta ylipäätäänkään ole kovin fiksua, mutta joskus täytyy antaa itsellensä lupa nauttia hyvästä seurasta muutaman lasillisen kera. Vaikka myönnettäköön, että silloin kun itse lähden radalle, niin useimmiten juominen ei jää vain "muutamaan lasilliseen". Täytyy myös todeta, että olen selkeästi tulossa vanhaksi - enää ei (onneksi) jaksa tai haluta juhlia samalla tavalla kun 18-vuotta täyttäessään. Tässä vaiheessa alkaa jo harmittaa, että miksi sen alkoholin on aina oltava niin suuri osa niitä illanviettoja? Eikö elämästä ja hyvästä seurasta pysty nauttimaan ilman?
      No, jeesustelu sikseen. Olin itse juhlimassa stävieni kanssa eilen ja nyt haluaisin pohtia vähän mikä tässä kaikessa menee pieleen (projektini kannalta) ja miten asioita voisi parantaa. Juhliminen on todella kinkkistä siinä mielessä, että pienessäkin määrässä alkoholissa on ihan uskomaton kaloreita ja seuraavana päivänä krapulan aiheuttamat mieliteot voivat olla ylitsepääsemättömiä. Heikkona hetkenä mielikin murtuu herkemmin ja on helpompi uskotella itselleen, että "No eihän tämä yksi pizza mitään haittaa... tai sipsipussi, tai 3 litraa limukkaa. Ja vähän karkkia päälle, hehhe." Itseasiassa, kyllä se haittaa. Pizzassa pelkästään on jo suunnilleen 1000 kcal, 200 gramman juustosnacks-pussi sisältää n. 1100 kcal, tavallinen coca cola -pullo 1,5l (ei light) sisältää 630 kcal ja 200g karkkia tekee keskimäärin n. 700 kcal tai enemmänkin. (Kalorimäärät ja niiden keskiarvot selvitin googlettamalla tai suoraan valmistajan sivuilta.) Tämmöinen combo saattoi olla ihan normaalia aiempina krapulapäivinäni. Syömisellä tai oikeastaan ahmimisella ei ollut mitään tolkkua. Söin voidakseni paremmin - vaikka lopulta minulla oli vain entistä huonompi olo. Kaiken kaikkiaan kaloreita on tässä 3430 edestä. Ja näiden lisäksi saatoin napsia helposti kaikkea muuta "pientä" päivän aikana. Aivan käsittämätöntä.

(Luojan kiitos, syömiseni ei enää ole tuolla tolalla!)




Krapulapäiviä saattaa joskus tulla. Mutta aina ei ole pakko antautua kaikkien mielitekojensa vietäväksi. Miten itse siis neuvoisin ihmistä, joka pohtii alkoholin käyttöään vastaavan elämäntapaprojektin yhteydessä? No, ensimmäisenä tulee mieleen, että älä juo, yksinkertaisesti. Ei tule krapulaa eikä valtavia mielihaluja rasvaisen ruuan suhteen, puhumattakaan kaloreista, joita saa pelkästään alkoholista. Toisena voisi neuvoa, että no, jos pakko on juoda, niin ota edes kohtuudella. Ja jos juotua tuleekin enemmänkin, niin täytyy muistaa juoda myös paljon vettä krapulan välttämiseksi tai helpottamiseksi. Itselläni on ollut hieman kyseenalainen tapa ottaa särkylääke juuri ennen nukkumaanmenoa ja se on tuntunut helpottaneen joitakin aamuja. Seuraava kysymys on, että miten niistä krapulapäivistä voi selvitä kunnialla? Kroppa selkeästi tarvitsee jotain palautuakseen, mutta miten välttää huonot valinnat? Tässä hieman omia tapojani hoitaa krapulaa. (Nämä vinkit ovat siis omakohtaisia ja vaikka nämä saattavat toimia itselläni, niin se ei tarkoita, että nämä toimivat jollain muulla samalla tavalla. En siis ole opiskellut asiaa sen tarkemmin, olen vain käyttänyt tervettä järkeäni ja se on suotavaa myös teille, jotka luette juttujani. Tuntuu turhauttavalta painottaa tätä, mutta nämä eivät siis ole mitään totuuksia, haluan vain saada teidät ajattelemaan asiaa ja toivottavasti tekemään myös parempia valintoja.)

Miten siis olen itse tänään varustautunut krapulapäivään? Sokerisen limukan sijaan olen varannut light-limsaa. En yleensä juo kumpaakaan, koska kammoan aspartaamilla makeutettuja tuotteita ja no, tavallinen sokerilimsa on vain ehdoton no-no. Pelkkä vesi ei kuitenkaan riitä parantamaan minua krapulastani, vaan tarvitsen limsaa ja siinä olevia hiilihappoja. Siksi sallin itselleni mielummin tuota light-limsaa silloin. Tärkeää on kuitenkin juoda paljon, sillä alkoholi tunnetusti kuivattaa kehoa. Sipsien ja karkkien tilalle oon hankkinut pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. Eräs tuttuni neuvoi minua joskus, että heti herättyään kannattaa syödä suklaata (tummaa tässä tapauksessa) sillä se nostaa verensokeria nopeasti ja tekee olosta hieman siedettävämmän. Jos mitenkään olo antaa myöten, niin parhainta olisi jos tekisi itse ruokaa - säästää rahaa ja on takuulla terveellisempää kuin ravintoloiden rasvakänkyt. Oma suosikkini on itsetehdyt lihapullat runsaalla feta-salaatilla ja omena-tsatsikilla. Ja jos pizzaa kuitenkin tekee mieli, niin eikö itsetehtykin ole paljon parempi vaihtoehto? Voi ainakin itse tehdä parempia valintoja ja säädellä juuston määrää, vaihtaa valkoiset jauhot paremiin, yms. Usein itsetehty pizza on ruokaisampaakin, joten sitä ei tarvitse edes syödä niin paljon.
     Mitään muuta en tarvitse krapulapäiviini, näillä pärjätään mainiosti. Paitsi että, ostin täksi päiväksi myös hapankorppuja sipsien tilalle! Aivan loistavia, suosittelen. Tärkeintä on kuitenkin juoda paljon alkoholittomia nesteitä, syödä hyvin, levätä paljon ja olla rasittamatta itseään liikaa.

        Millaisia keinoja teillä lukijoilla on krapulanne päihittämiseksi?