torstai 30. elokuuta 2012

Olen ollut voitokas. Mies toi eilen Kingiksen kaupasta molemmille, mutta vastoin tapojani, jätin sen syömättä. Ajattelin, että säästän sen johonkin erityiseen herkkuhetkeen. Ja pakasteessa se on edelleen (ellei ole päätynyt parempiin suihin...) Olen muutenkin onnistunut välttelemään herkkuja viime viikkoina. Viimeisen puolentoista viikon aikana olen (muistaakseni) syönyt vain yhden digestive-keksin, puolitoista palaa tummaa suklaata ja yhden konvehdin, nämä kaikki kahvin yhteydessä (mutta erikseen, ei saman kahvin yhteydssä). Kahviin en ole laittanut sokeria, enkä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Kaurapuuron päälle taisin vähän ripotella eräs aamu, mutta siinä se. Olen aika ylpeä itsestäni. Enkä ole edes kovin paljoa joutunut kamppailemaan herkkuhimoja vastaan. Ei vaan yksinkertaisesti tee mieli. Ja se tuntuu hyvältä! Missään erityisessä herkkulakossa en ole, mutta pienenä tavoitteena on pysyä aisoissa ainakin syyskuun puoleen väliin, jolloin lähdemme kaveriporukalla juhlimaan synttäreitäni Tukholman risteilylle. Siitä tulee varmaan sellainen epäterveellisyyden huipentuma, joten pieni "paasto" sitä ennen ei tule tehneeksi pahaa. Kunnon laihduttaja varmaan vetäisi risteilynkin tyylipuhtaasti läpi, mutta itsehän en kunnon laihduttaja ole (onhan se tullut huomattua!), vaan aion nauttia kokemuksesta täysin siemauksin. Mutta sen jälkeen alkaa taas entistä tiukempi rutistus, näin olemme ystäväni kanssa jo etukäteen sopineet.

Taivas tippui tänään niskaan pyöräillessäni kotiin kävelylenkin jälkeen.

Alkuviikko on muutenkin mennyt ihan liikunnallisissa merkeissä. Saldona tähän mennessä on kaksi tanssituntia, 1h 10 minuuttia pyöräilyä ja yhteensä 1h 40 minuuttia kävelyä. Huomenna suunnitelmissa on mennä aamulla BodyPumpiin ja pyöräillä sen jälkeen keskustaan ja takaisin.  Kesän liikuntahaastekin tuli läpäistyä toissapäivänä. Ja oon aika yllättynyt Heiaheian tilastoja katsellessani, että tälle kuulle liikuntatunteja on kertynyt jo 27 tähän mennessä! Oonkohan vähän turhaan masennellut vähäiseksi jäänyttä liikkumista, kun yhtäkkiä oonkin ampumassa monen kuukauden ohi tuntimäärässä. Säännöllistä liikuntaharrastusta on tullut pidettyä yllä nyt 16 kuukautta, eli vuoden ja kolmasosan, ja liikutut tunnit ovat heitelleet 14 tunnista 33 tuntiin kuukaudessa. Heiaheia on kyllä niin loistava sivusto tällaiselle, joka saa kicksejä asioiden listaamisesta ja tilastoista, haha.

Ja kiitos taas, edelliseen kommentoineille. Onnekseni tämä toistaiseksi-nimeämätön vaiva ei estä normaalia elämää. Ja tänään itse asiassa tuli verikokeiden tuloksetkin - veriarvoni ovat kuulemma erinomaiset eikä niissä näkynyt mitään tulehdukseen viittaavaa.Vielä ei tosin voi tuulettaa, sillä vasta jatkotutkimuksissa selviää paremmin mikä minua vaivaa vai oliko tämä vain jokin hetkellinen häiriö. Pysäyttävä kokemus, joka tapauksessa. Tämä on saanut minut ymmärtämään ja lupaamaan itselleni, etten jatkossa ota kehoani tai elämää itsestäänselvyytenä. Ei terveys ole mikään nuorten etuoikeus, mitä vain voi sattua. Tästä lähtien pyrin antamaan keholleni sitä mitä se tarvitsee. Ja nyt se tarvitsee unta. Hyvää yötä!

maanantai 27. elokuuta 2012

The temple in ruins.

Nurkan takana odotti 60 euron parkkisakko. Ja jotain muuta, ei niin iloista.

On ollut aika raskaita päiviä. Keholla ei ole kaikki kunnossa ja tänään olenkin rampannut lääkärillä ja verikokeissa. Lisäksi muutaman päivän sisällä pitäisi tulla lähete jatkotutkimuksiin. Oon aika hajalla tästä kaikesta, vaikka fyysisesti olo on (vielä toistaiseksi) ihan hyvä. Tää mun oireilu vain ei ole kovin tervettä. Oon ehtinyt mielessäni kehitellä jo ties minkälaisia kauhuskenarioita paksusuolen syövästä ja muista ihanista, valitettavan mahdollisista vaihtoehdoista. Toivotaan, ettei tämä kuitenkaan ole mitään vakavaa, vaikka ns. helpoimmat ja vaarattomimmat vaihtoehdot on valitettavasti suljettu pois.

Että semmosta! Itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Luultavasti ylireagoin ja hysteerisenä ylianalysoin tilannetta. Mutta selvää on, että keho on jollain tapaa rikki, enkä minä voi muuta kuin odottaa epätietoisena. Ehkä liian monta vuotta liikkumatta ja huonolla ruokavaliolla eläminen on tosiaan jättänytkin jälkensä muuhunkin kuin ulkonäköön.

Mietin aluksi kirjoitanko tästä ollenkaan, mutta muuten olisi tullut turhan pitkä blogihiljaisuus, kun en tällä hetkellä pysty ajattelemaan juuri mitään muuta. Joten samapa kai tuo. Haluan olla avoin ja tiedättepähän ainakin, mistä mahdollinen hiljaisuus johtuu, jos sellainen tulee. Toivotaan, ettei tilanne kehity kuitenkaan kovin vakavaksi, mutta... Sitä ei koskaan tiedä. Olen kuitenkin päättänyt, että kävi miten kävi, yritän pysyä positiivisena. Viha ja katkeruus kuihduttaa vain entistä enemmän sisintä.

Mutta tosiaan, hyviäkin asioita on mahtunut tähän päivään! Kävin uudella, tulevalla työpaikallani tänään. Tai no, harjoitteluun olen sinne menossa, mutta en voisi olla innostuneempi asiasta! Syksystä tulee ainakin siltä osin loistava, tiedän jo nyt viihtyväni niin hyvin kyseisessä paikassa. Toivon myös, että tämän paikan myötä löydän oman alani. Olen pitkään hapuillut ja etsinyt suuntaa, mutta varovaisesti toivon, että tämä on nyt se. We'll see.

Toinen kiva asia tänään oli Sh'bam-tunti, jota menin kokeilemaan ystäväni kanssa. Ekalla kerralla olikin paljon ihmisiä tanssimassa, mikä omalta osaltaan vaikeutti ohjaajan seuraamista tai ylipäätään tanssimista, kun oli niin ahdasta (edessä oleva tyttö meinasi kokoajan peruuttaa päälleni). Ja alaselkä vähän oireili, kuten pelkäsinkin. Mutta silti oli ihanaa! Ja olen iloinen, että tämä ystäväni on nyt ottanut vuosikortin Killerille, joten voimme yhdessä käydä tunneilla ja salilla. Onpahan joku potkimassa perseelle, jos tekee mieli jäädä kotiin röhnöttämään, haha.

Tanssitunnin jälkeen surautin itselleni iltapalaksi vielä mansikka-banaani-smoothien, johon tuli siis jäisiä mansikoita, yksi banaani, hieman maitoa ja jogurttia. Päätin lisäksi kokeilla maustaa smoothieta kanelilla ja kardemummalla, ja voin kertoa, että hyvää tuli! Suosittelen.

Mutta nyt unta palloon. Ihanaa viikkoa lukijoille!

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Sweet times straight ahead.

Kiitos kaikille edelliseen pariin tekstiin kommentoineille sympatiasta ja vinkeistä. Olen jo päässyt yli molemmista kriiseistä ja kommenteistanne oli valtavasti apua. Olen myös saanut tukea ystäviltäni, joiden kanssa olen painonjunnaus-aihetta jauhanut jo melkein kyllästymiseen asti. Olen kuitenkin kiitollinen kaikesta tuesta, jota olen saanut ja tulen saamaan. Kiitos.

Paljon olen oivaltanut muutaman päivän aikana, mutta minusta tuntuu, että olen edelleen jonkinlaisessa murroskohdassa. Ihan vielä en ole lähtenyt lentoon, mutta muutama lennokas askel vielä, niin kohta olen jo ilmassa. Tunne on kummallinen, mutta minusta vain tuntuu, että jotain hyvää on matkalla. Se vain antaa odotuttaa itseään vielä hetken. 

Otan pieniä askelia kohti parempaa. Olen tämän viikon ollut herkuttelematta, mikä on jo pieni saavutus. Olen tietoisesti yrittänyt syödä paremmin, vaikka säännöllisyys ja ruokahalu ovatkin olleet vähän hakusessa toisinaan. Olen koettanut juoda enemmän vettä, siinä joinain päivinä myös onnistuen. Olen liikkunutkin, mutta en ihan tarpeeksi. Koetan kuitenkin olla armollinen itselleni, koska keho ei ole ihan kunnossa tällä hetkellä. Se seikka pelottaa hieman, mutta toivottavasti ensi viikolla selviää enemmän. Epätietoisuus on pahinta.

Ensimmäisena lupaan, etten lupaa mitään. En tee korkealentoisia suunnitelmia, jotka tulevat ihan varmasti, ihan oikeasti-oikeasti onnistumaan. Niin varmaan. Tavoitteita asetan, mutta niistä sitten myöhemmin. Nyt vain otan askeleen kerrallaan parempaan suuntaan, opettelen taas millaista se on, mennä jotakin kohti. Koko alkuvuoden olen vain seilannut päämäärättömästi, ehkä se on ollut ongelmani. Päätös on jo kuitenkin tehty - minä onnistun. Nyt saa riittää tämä jahkailu, jotain on tapahduttava. 

Tänään oli kolmanneksi viimeinen työpäivä nykyisessä työpaikassa. Näytin tältä töiden jälkeen - vähän väsyneeltä, mutta yhtä hölmöltä kuin aina ennenkin:



Vähiin käy, ennen kuin loppuu. Ja kuulkaa, en voisi olla onnellisempi. Koska nurkan takana tosiaan odottaa jotain parempaa.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Sticks and stones may break my bones...

En ole viime aikoina saanut kovin usein kuulla huomauttelua painostani tai ulkomuodostani. Pluskoon vaatekaupassa työskennellessäni asiakkaat usein toteavat miten mukavaa on, että myyjätkin ovat vähän pyöreämpiä. Näistä kommenteista en ole viitsinyt suivaantua, koska niinhän se on, eikä kommentteja suinkaan ole tarkoitettu loukkaamaan. Tänään kuitenkin eräs asiakas aiheutti pienen myrskyn pääni sisällä ja no, valitettavasti pilasi iltani. Tämä miesasiakas oli katselemassa farkkuja vaimolleen ja minä esittelin erilaisia malleja hänelle. Yksiä 42 koon farkkuja siinä katsottiin ja pohdittiin mahtaisivatkohan farkut mahtua vaimolle, hänellä kun kuulemma oli vähän turhankin paljon vatsaa ja Jennifen Lopezin takamus. Mies kertoi, että olipa vaimo vielä lyhytjalkainen, mutta aikalailla saman pituinen kuin minä. Siinä mies sitten silmäili minua päästä varpaisiin ja jotenkin pystyin arvaamaan mitä suusta oli tulossa seuraavaksi: "Mutta no... Sinä olet kuitenkin häntä pulleampi." En osaa edes kuvitella miten tyrmistyneeltä mahdoin näyttää. Kun sain koottua itseni, väläytin hänelle hurmaavimman hymyni ja totesin, että juu, en minä vielä ihan 42 koon farkkuihin sopisi

Asiakaspalvelutyö. Se, että joudut lammasmaisen tyynesti nielemään (melkein) kaikki tahdittomat ja typerät kommentit. Mies kiirehti kyllä korjaamaan, että eihän se kyllä pahe ole, mutta vahinko oli jo päässyt tapahtumaan. Eikä kauppojakaan syntynyt. Kävipä asiakas vain vähän solvaisemassa minua eikä edes lopulta ostanut mitään! 

No joo. Eihän tuo tosiaan pahimmasta päästä todellakaan ole eikä luultavasti hänen tarkoituksena ollut henkilökohtaisesti loukata, mutta kyllä se vain jo valmiiksi huonona päivänä osui ja upposi. Oliko ihan tarpeellista sanoa sitä ääneen? Että minä luultavasti olen pulleampi kuin hänen vaimonsa? Oho? Piti päästä kuitenkin sanomaan?

    Mikäpä se siinä. Toivotaan, että  huomenna on kaikin tavoin parempi päivä.

tiistai 21. elokuuta 2012

Melkein vuosi ei-mitään

Oon pohdiskellut tätä painonpudotusprojektiani. Tuntuu vähän naurettavalta, että kohta jo vuoden paino on junnannut eikä muutosta ole tapahtunut kuin ehkä huonoon suuntaan. Elopainoa on kertynyt alimmasta painosta muutama kilo lisää, mutta sentit eivät ole kuitenkaan juuri muuttuneet.

Kumpa osaisinkin analysoida missa on vika. Tai ehkä osaankin, mutta sitten taas en kuitenkaan. Myönnän, että etenkin tämän vuoden puolella olen syönyt vähän miten sattuu. Motivaatio laski kuin lehmän häntä kun viime syksynä painon putoaminen lakkasi kuin seinään, vaikka tein kaiken niinkuin piti. Söin terveellisesti ja liikuin ihan mielettömän paljon. Silti, silti, monen viikon ja kuukauden junnaaminen toi turhautumisen, jonka jälkeen aloin lipsua, kunnes asenne muuttui miltei täysin välinpitämättömäksi. Sen jälkeen onkin ollut vaikea löytää oikealle polulle. Ihan hukkaan opit eivät kuitenkaan ole menneet, sillä nykyään (ainakin useimmiten) hallitsen kohtuuden ja rakastan liikkumista. En enää ikinä voisi palata entisiin elämäntapoihin, mutta hyviä eivät ole nämäkään. Tällä hetkellä roikun jossain siinä hyvän ja huonon välissä. Paino jojoilee aina muutaman kilon sinne tai tänne, mutta mitään oikeita muutoksia ei tapahdu. Ja rehellisesti sanottuna, en tiedä mistä aloittaa, koska viime syksynä tein kaiken niin tyylipuhtaasti kuin kykenin, ja silti paino vain pahimmassa tapauksessa nousi.

Siksipä tuntuukin nyt niin vaikealta ryhtyä hommiin, kun ei tiedä mistä lähteä purkamaan tätä vyyhtiä, kun aiemmin se, minkä luuli toimivan, ei toiminutkaan. Terveellinen ruokavalio ja runsas liikunta. Kaiken järjen mukaan painon olisi pitänyt pudota huimaa vauhtia.

Olisi ihanaa päästä juttelemaan jollekin asiantuntijalle, joka kertoisi mitä minun pitää tehdä, mikä meni pieleen. Söinkö liian vähän vai lopulta kuitenkin liikaa? Enkö liikkunutkaan tarpeeksi? Keväinen tapaaminen ravitsemusterapeutin kanssa ei valitettavasti johtanut mihinkään enkä saanut tapaamisesta oikein mitään irti. Taputuksen olalle ja "Kyllä se siitä!" Kun ei se siitä. Minä tarvitsisin apua. Ja intoa. Ja motivaatiota. Tarvitsen jonkun näyttämään minulle suunnan, selkeän reitin mitä kulkea.

Vituttaa, jos rehellisiä ollaan.

17 kilometriä Seitsemistä.

Palasimme minilomareissultamme eilen. Suuntasimme perjantaina auton nokan kohti Ikaalisia (miten tää taipuu?), jossa majoittauduimme ekaksi yöksi Toivolansaareen, vuokraamaamme pieneen mökkiin. Iltasella käveltiin ympäri kaupunkia (joka on muuten tosi kaunis!) ja valmistauduttiin henkisesti seuraavan päivän koitokseen. Miehellenihän 17 kilometrin patikointi ei ole matka eikä mikään, mutta itselleni se oli jotain uutta ja siksi jännitinkin sitä hieman. Lauantaina herättiin aikaisin ja lähdettiin ajamaan kohti Seitsemisen kansallispuistoa. Olin etukäteen katsonut meille sopivan rengasreitin, 17 kilometrin mittaisen Pitkäjärvenkierroksen. Sitä lähdettiin sitten kiertämään ja täytyy sanoa, että ensimmäiset 8 kilometriä olivat raskaimmat. Tai ekat kilometrit menivät ihan mukavasti, joskin hitaasti, kun intouduin kuvailemaan vähän liikaa... Maasto oli vaihtelevaa, mutta aika helppokulkuista kuitenkin. Joskus kuuden tai seitsemän kilometrin jälkeen meinasi alkaa uuvuttaa ja vähän kiukuttaakin, mutta se johtui luultavasti siitä, ettei oltu älytty pitää tarpeeksi juomataukoja. Suklaalevykin oli kulkenut matkassa monta kilometriä, ennen kuin ymmärsimme hakea siitä vähän lisäenergiaa. Mutta eron kyllä huomasi - aiemmin kun olisi tehnyt mieli heittäytyä lapsellisesti istumaan polun viereen ja kieltäytyä kulkemasta mihinkään, suklaa pyyhkäisi välittömästi pois hölmön kiukkumielen ja antoi taas vähän lisäenergiaa jatkaa matkaa. Noin kahdeksan kilometrin jälkeen saavuimme ensimmäiselle tulitaukopaikalle, jossa vietimmekin tunnin verran vain istuskellen, syöden eväsleipiä ja makkaraa, sekä ihaillen maisemia. Tauko teki hyvää ja loput yhdeksän kilometriä tuntuivat hupenevan kuin itsestään. Askel oli kevyt, mieli kirkas ja suunta selkeä. Nauratti miten nopeasti kilometrit vain hupenivat, etenkin kun ennen taukoa olin ollut vaipua epätoivoon ajatellessani, etteivät ne pääty koskaan. Kuitenkin alkupisteeseen selviydyttiin lopulta voittajana, vaikkakin jalat kipeinä. Lenkkarini olivat hanganneet molempiin kantapäihin pienet rakot täsmälleen samoihin kohtiin. Lisäksi viimeisen kilometrin aikana onnistuin potkaisemaan varpaani varmaan viiteen eri juurakkoon... Au. 
    Patikoinnista selvittiin 5 tunnissa 20 minuutissa, josta 4h 20min oli mennyt liikkuessa. Kaloreita oli sykemittarin mukaan palanut ruhtinaalliset 2558! Mieletöntä. Fiilis oli kyllä ihan uskomaton. Pari vuotta sitten tuskin olisin selvinnyt moisesta urakasta, ainakaan ilman itkupotkuraivareita. Vaikka nytkin kiukutti ehkä lyhyen sekunnin ajan, sain hillittyä itseni. Olen ylpeä itsestäni ja niin on kuulemma miehenikin.

Kyrösjärvi yöllä.

Toinen yö vietettiin vuokraamassamme loma-asunnossa, joka oli ihan Ikaalisten kylpylän juurella. Käytiin eräässä kylpylän ravintolassa syömässä illalla, mutta valitettavasti annoksen hinta-laatu-suhde ei oikein kohdannut... No, onneksi asunnolla odotti kuohuviinipullo, jonka korkkasimme juhliaksemme onnistunutta päivää. Juhlat eivät tosin kestäneet kauaa, sillä parin nautitun lasillisen ja rankan päivän jälkeen olimme molemmat niin väsyneitä, että olimme valmiit nukkumaan jo ennen kymmentä, haha. 

Kertakaikkisen hieno reissu, ei voi muuta sanoa. Nyt on käsitys itsestä muuttunut taas hieman - tietää mihin pystyy. Ja että pystyy paljon muuhunkin, halutessaan. Kaikki on mahdollista.

perjantai 17. elokuuta 2012

Päivän asu.



 Monilla on varmaan sellaisia luottovaatteita, jotka toimii (tai ainakin menettelee) huonoinakin päivinä. Itsekin olen onneksi tämmöisen löytänyt, nimittäin kuvassakin näkyvä sininen, pilkullinen hame, jota migreenihameeksikin on nimitetty. Omat huonot vaatepäiväni se pelastaa lähes aina, vaikka poikkeuksiakin on. Ostin hameen ystävältäni eurolla ja siitä lähtien se on ollut yksi lemppareistani. Siihen kun yhdistää sukkikset (tässä tapauksessa kirkkaansiniset!), tennarit ja jonkun yksinkertaisen paidan, niin jo on heti mukavampi olla. Hame on siitä hyvä, että se asettuu vyötärölleni sopivasti korostaen sitä, kuitenkin samalla peittäen vatsan ja valtaisan pyllyn, jotka ovat yksiä ongelmakohdistani.
     Hattua käytän aika harvoin, vaikka kyseiseen kokonaisuuteen se sopiikin mielestäni aika hyvin. Kuvassakin näkyvä yksilö taitaa tosin olla tiensä päässä - mutta hyvin se on tarkoitustaan palvellut. Ostin sen Tukholman H&M:stä kesähatuksi. Parit kerrat sen päälle on istuttu ja astuttu, joten muoto on alkanut hieman kärsiä kaikesta siitä kolhimisesta. Ehkä on pian aika päästää se menemään.

Minkälaisia luottovaatteita teillä on? Ja kiinnostaako teitä tämmöinen pukeutumisaihe ylipäätään? Ei huolta, että blogistani mitään muotiblogia tulisi, katsokaa nyt tuota peiliposeerausta. Oon näköjään yrittänyt näyttää mahdollisimman paljon jyrsijältä, haha. Aihe kuitenkin kiinnostaa itseäni ja mukava olisi toisinaan jakaa "päivän asuja" tai kuvaa uusista housuista. Oon pistänyt tilaukseen monet treenihousut (ja vähän kaikkea muutakin...), joista toivottavasti löytyy ne oikeat. Puhuin uusista treenipökistä jo reilu kuukausi sitten, mutten vieläkään ole tyydyttäviä vaihtoehtoja löytänyt. Phuuh.

torstai 16. elokuuta 2012

I ä i syys









































Kulutin juuri tunnin selaillen weheartit.comista inspiroivia kuvia. Tällä hetkellä minua inspiroi eniten syksy. Ajatukseni ovat jo syksyssä - ja uudessa alussa. Uskon, että elämässä alkaa aivan uusi luku, menestyksekäs luku. Sellainen, jossa päähenkilö voittaa vaikeudet pystyssä päin ja menee läpi vaikka harmaan kiven. Sellainen, jossa onni koostuu pienistä asioista. Sellainen, joka saa taas uskomaan elämään ja sen kantavaan voimaan. En muista milloin olisin viimeksi odottanut näin paljon syksyä. Uskon tosiaan, että tämä syksy tulee olemaan hyvin merkittävä - minulla on vain sellainen tunne. Ehkä se voi olla vain kuvitelmaa, ehkä tulen putoamaan kovaa ja korkealta. Tällä hetkellä olo on kuitenkin lähes voittamaton. Leijailen jossain korkealla ja tekisi mieli vain huutaa koko maailmalle, kuinka onnellinen olen.

Asiat loksahtelevat paikoilleen. Syksy tuo jotain uutta ja jännittävää sellaisen tilalle, joka on aiheuttanut paljon ylimääräisiä paineita ja huonoa oloa. Tuntuu vapauttavalta, kun oikeasti voi jättää sellaisen asian taakseen aivan tyystin. Tuntuu hyvältä ymmärtää, ettei huonoihin tilanteisiin tarvitse jäädä. Asioille voi yleensä tehdä jotain, onneksi myös tässä tilanteessa. Jotain parempaa voi hyvinkin odottaa nurkan takana. 

Voi elämä. Olen tällä hetkellä aika onnellinen ja toiveikas tulevan suhteen.

Oon ollut pari päivää toipilaana vatsamyrskyn takia. Kuumetta ja mahakipua ja sen sellaista, yksityiskohtiin liiemmin paneutumatta. Onneksi olo alkaa pikkuhiljaa helpottaa, ehdin jo nimittäin pelästyä, että tuleva minilomamme jää väliin. Mieheni kielsi minua puhumasta määränpäästämme, mutta sen verran voin paljastaa, että lauantaina on tiedossa 17 kilometrin päivävaellus (jos sitä vaellukseksi voi sanoa) kauniissa maisemissa. Aijjettä, en malta odottaa! Luultavasti paljastan kohteen myöhemmin ja ajattelin ottaa myös kameran mukaan. Katsotaan jos saisin kuvia blogiinkin asti jossain vaiheessa.

Viime aikaiset postaukset ovat menneet lähinnä fiilistelyyn. Pahoittelut, jos se jotakuta häiritsee. Ehkä lähipäivinä saan kirjoitettua jotain oikeaakin asiaa. Loppuun haluaisin vielä muistuttaa lähestyvästä blogimiitistä! Se on Tampereella sunnuntaina 2.9. ja sinne ovat tervetulleita ihan kaikki kiinnostuneet. Lisätietoa ihanan Quantinan blogissa ja facebook-ryhmässä.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Ehkä jännin.

Minusta on ihanaa, että ihan asuntomme lähistöllä on upeita lenkkipolkuja. Kun ylittää vain yhden tien, niin johan alkaa hienot ja vaihtelevat maastot. Tultiin hetki sitten miehen kanssa "pieneltä kävelyltä", joka venyi puolitoista tuntiseksi. Käveltiin aluksi tuttuja reittejä, mutta jossain vaiheessa poikettiin reitiltä sivupoluille ja samoiltiin ympäriinsä kapeilla metsäpoluilla. On ihan mahtavaa miten paljon erilaisia reittejä tuolla on, ei koskaan tarvitse ravata aina vain sitä samaa.
      Oon ehdottomasti luonnonlapsi, mielummin lenkkeilen (ja ylipäätään oleskelen) luonnonhelmassa kuin keskustassa betonirakennusten keskellä. Tietenkin kaikelle on aikansa, mutta kyllä mä maalaistyttö tuun olemaan aina. Ollaankin suunniteltu miehen kanssa tulevalle viikonlopulle pientä lomareissua johonkin suuntaan. Vielä ei ole varmaa, että minne suunnataan, mutta tarkoituksena olisi tehdä pienimuotoinen, päivän kestävä vaellus. Katsotaan mihin päädytään! Odotan reissua innolla joka tapauksessa.

Olo on tällä hetkellä hieman stressaantunut ja jännittynyt, sillä huomenna on tiedossa jotain, mitä olen odottanut kauhulla jo monta viikkoa, ja jotain muuta, mikä luultavasti määrittelee minun syksyni kulun. Kaksi eri asiaa, jota jännittää. Toivon, että tämä jälkimmäinen asia onnistuu ja näin ollen ehkä lievittää tämän toisen asian aiheuttamaa stressiä. Huh-huh, onpas varsin salaperäistä. No, kunhan asiat selviävät, niin kerron enemmän. Huomenna pääsee oikein urakalla harjoittelemaan tietoista, positiivista ajattelua, kun täytyy luultavasti kokoajan olla tsemppaamassa itseään. Siksi laitan loppuun muutamia inspiroivia lauseita muistutukseksi:


There. Ehkä näillä pärjään. (Nämä löytyivät weheartit.comista)

lauantai 11. elokuuta 2012

Hyvää.

Teininä kadehdin siroja ja laihoja tyttöjä, hoikkia ballerinoja. Halusin olla kuten he, laiha ja pieni, vaikka oma vartaloni on aina ollut kaukana sellaisesta. Silloin oli vaikeaa hyväksyä, etten hyvällä tahdollakaan koskaan olisi voinut muuttua sellaiseksi, en, vaikka kuinka laihduttaisin.
       Enää en tahdo olla hento linnunpoikanen. Nykyään unelmavartaloni on vartalo, joka minulla on mahdollista saada. Tunnen oman kehoni puutteet ja viat, mutta minä rakastan niitä silti. Lyhyet jalkani pysyvät lyhyinä ja paksuina, mutta minä voin treenata ne jänteviksi. Käsistäni ei koskaan tule yhtä hoikkia kuin malleilla, mutta se ei haittaa. Enää en sellaisia narukäsiä haluaisikaan. Haluan näyttää terveeltä ja vahvalta, urheilulliselta.

Urheilullinen on adjektiivi, josta pidän. Sellainen voin olla, vaikken olisikaan tavoitemitoissani. Ja sellainen nykyään koen olevanikin. Minusta on ihanaa, miten tämän elämäntapamuutoksen myötä olen saanut elämääni niin paljon hyviä asioita. Olen tutustunut moniin ihaniin ihmisiin, löytänyt itsestäni yhä uusia puolia, saanut uusia haaveita. Olen kaikkinensa paljon onnellisempi ja tasapainoisempi ihmisenä. Olen löytänyt elämälleni merkityksen. Uskon itseeni ja pidän itsestäni paljon enemmän nyt. Siksi tämä tuntuukin niin ihmeelliseltä ja hyvältä edelleen. 

Minun piti kirjoittaa unelmavartaloista ja tanssimisesta, mutta ajatus lähti harhailemaan ja kirjoittaminen tuntuu vaikealta tällä hetkellä. Täytyisi olla jo nukkumassakin, kun on herättävä aikaisin töihin. Ehkä kirjoitan näistä asioista myöhemmin, paremmalla ajalla. Haluan vain sanoa, että minulla on hyvä olo. Elämä on hyvää, kun siitä tekee sellaisen.

Loppuun vielä muutama ihanuus:


Haha.


Ja tässä yksi lempparimusiikkivideoistani. 
Kappale on loistavuutta ja tätä katsellessa alkaa aina tehdä mieli tanssia.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Facebookiin.


Kun Leelo nukkuu, minä valvon. Join tänään kaksi kuppia kahvia. Ylhäällä ollaan edelleen. Totuttelu käy näköjään hitaasti, mutta olen valmis ottamaan sen riskin. En tiedä miksi olen niin mielissäni tästä uudesta harrastuksesta, mutta olenpahan kuitenkin. Oon viime päivät surffaillut jossain hyvän olon aalloilla. Asioilla on tapana järjestyä, kun luottaa siihen. Niin se vain menee. Mulla on hyvä, luottavainen ja toiveikas olo, ja oon varma, että syksystä tulee loistava. Ei ehkä saisi luopua kesästä vielä, mutta tässä mä istun vesisadetta kuunnellen, äidin kutomat säärystimet jalassa ja syksyä ajatellen täydellinen ponchohuppari päällä. Ihana olo.

Tein myös jotain mitä oon pohtinut hetken mielessäni. Perustin blogilleni facebook-sivun! Käykäähän tykkäämässä, jos tykkäätte. Vähän kyllä jännittää tää ratkaisu, koska en tietenkään toivo, että kovin moni tuttu eksyisi lukemaan tätä blogia ja huomaisi, että mää painan jestas sentään yli sata kiloa! (YLLÄRI!) Toisaalta, entäs sitten jos eksyykin. Ei tää blogi pyöri pelkästään sen luvun ympärillä, vaan tähän liittyy kaikkea muutakin. Ja ennen kaikkea - jos jollakin on niin pieni elämä, että saa mielihyvää minun ylipainostani, niin olkoon hyvä vain. Päätin siis olla rohkea, seisoa projektini takana täysin ja julkisesti. Koetan päivitellä sivulle kaikkea mahdollista, päivittäisistä kuulumisista kuviin ja hyödyllisiin linkkeihin.

Löytyykö muiden blogeja facebookista?

tiistai 7. elokuuta 2012

Älähän häthäile, istuthan mäthääle ja juodahan sumphit.

Eilen vedin kahviöverit, enkä saanut unta ennen aamukolmea. Siksipä yöllä kulutin aikaa vastaillen saamiini haasteisiin. Koska sain yksitoista kysymystä -haasteen Bobby Jeanilta, Kiiperiltä, Katrilta ja Neiti Tekosyyltä, päätin tehdä erillisen sivun vastauksia varten. 11 random faktaa ja vastaukset kysymyksiin löytyvät siis täältä, käykäähän tsekkailemassa jos kiinnostaa.

kuva: weheartit.com

Tosiaan, kahvi. En ole juonut kahvia moneen vuoteen, koska luultavasti olen jollain tavalla yliherkkä sille. Ehkä se on tottumiskysymys, sillä esimerkiksi samanlaisia oireita en pullollisesta cocacolaa saa, vaikka siinä on määrällisesti enemmän kofeiinia kuin kahvissa (kts. Eviran sivuilta löytyvä kaavio). Menen jo pienestä määrästä kahvia ihan sekaisin, enkä välttämättä saa juuri nukutuksi seuraavana yönä. En tiedä miksi siis eilen piti mennä juomaan aamupäivällä kaksi kupillista kahvia ja myöhemmin illalla seitsemän aikaan vielä latte eräässä kahvilassa. Kovasti oli kahvia haluttanut jo monta päivää, joten päätin vapaapäivänä kertarysäyksellä opetella ja totutella kahviin. No, seuraukset olivat odotetut. Vielä kahden aikaan yöllä pyörin hereillä varsin hyperaktiivisena. Tunsin kofeiinin suorastaan kohisevan suonissani. 

En tiedä miksi juuri nyt olen päättänyt opetella juomaan kahvia. Aiemmin olen pärjännyt vallan mainiosti ilmankin enkä ole kaivannut kahvia elämääni. Turhaa riippuvuutta, olen aina ajatellut. Ja noiden epämukavien sivuoireiden (mm. sydämen tykytyksen, keskittymisvaikeuksien ja väsymyksen) takia en ole halunnut alkaa opettelemaankaan, kahvi kun ei mielestäni mitenkään erityisen hyvältä edes maistu(nut). Viime viikolla kuitenkin join sattumalta hyvin pienen kupillisen maitokahvia ja se yllätti minut aivan täysin. Sehän oli oikeastaan hyvää! Olen yleensä lotrannut kahvini sekaan paljon sokeria, mutta nyt en voisi enää kuvitellakaan. 

En edelleenkään kaipaa mitään turhia riippuvuuksia elämääni, mutta nyt kun kahvi kuitenkin näyttää saaneen paikan elämässäni, pyrin pitämään käytön kohtuullisena. Eilen huomasin yllättäen, että itselläni kahvi piti nälkää loitolla. Tajusin vasta illalla, etten ollut päivän aikana syönyt juuri mitään aamupalan jälkeen, mutta eipä ollut kyllä ollut nälkäkään. Onko kukaan huomannut samanlaista vaikutusta? Ja kuinka paljon lukijoista löytyy kahvinjuojia, vai nautitteko mielummin teetä? Mustana maidolla kylmänä kuumana? Sokerilla vai ilman?

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Ylpiä.

Pitkään aikaan ei ole ollut sen kummempia onnistumisia. En muista milloin viimeksi olisin tuntenut ylpeyttä itseni tai minkäälaisen onnistumisen takia. Monet asiat (ja ihmisetkin) ovat vain vahvistaneet sitä epäonnistunutta oloa, jossa olen koko kesän vellonut. Olen tuntenut itseni huonoksi ja arvottomaksi, olen soimannut itseäni, olen yrittänyt ja kompuroinut, kaatunut ja yrittänyt uudelleen. Olen menettänyt uskoni itseeni ja siksi tämä elämäntapamuutos onkin ollut niin vaikeaa. Onnistumisista on niin helppo saada voimaa, pettymykset taas vievät syvemmälle - jos niiden antaa viedä. 

Haluaisin uskoa, että tie menestykseen on menestyksekäs ajattelu, itsensä tsemppaaminen. Sitä saa mitä tilaa ja jos jatkuvasti tilaa negatiivisella ja pessimistisellä ajattelullaan harmeja, niitä tulee saamaan. Viime kesä oli menestyksekäs varmaankin juuri siksi, että luotin itseeni, olin ylpeä jokaisesta pienestäkin askeleesta. Siksi aion yrittää korvata "en mä kuitenkaan onnistu"-ajatukset positiivisemmilla ajatuksilla tästä eteenpäin. En aio antaa tilaa heikentäville ajatuksille, tai ihmisille.

Tänään sisälläni on ollut jännä olo. Niin kuin minulla olisi suuri, ihana salaisuus, jonka haluaisin kertoa jokaiselle vastaantulijalle. Tänään minä onnistuin, minä ylitin ja yllätin itseni. Tämä on niin kummallista, minusta ei ole tuntunut tältä pitkään aikaan! Tällaistako on olla ylpeä itsestään? Hymyilyttää, ja sitä on vaikea ymmärtää. Tänään minä hölkkäsin yli kilometrin. Matka tuntuu vieläkin jokseenkin järjettömältä. Aiemmin kun ajatus 100 metrin pyrähdyksestäkin tuntui mahdottomalta. Ja sitten minä vain tein sen, ykskaks. Lähes huomaamatta. Aloin vain hölkätä ja sitten minä hölkkäsin. Mietin siinä askeltaessani haasteita ja päätin kokeilla. Ei tuntunut pahalta, keuhkoihin ei sattunut. Ainoastaan jalkojen sääriluut ilmoittivat pienellä kivulla olemassaolostaan. Hölkkäni ei varmaan ollut tyylipuhdasta eikä mitenkään siroa, hidasta tömpsyttelyä lähinnä. Mutta siinä minä menin, puuskutin eteenpäin kuin höyryjuna. Jaksoin melkein kotiin saakka. Jaksoin pidemmälle, mitä alussa lupasin itselleni. 

Tämä oli hyvä aloitus uudelle alulle. Kehossa virtaa taas voima ja tahto. Töistä tullessani hain kaupasta banaaneja, kaalia, porkkanoita ja partaäijäjogurttia. Ja marjoja, aamupalasmoothieita varten. Ja niitä retiisejä! Edelleen ottaisin mielelläni vastaan retiisi-reseptejä tai vinkkejä. Haluan kokeilla jotain uutta eikä minulla ole oikeastaan hajuakaan, miten voisin retiisini syödä. 
     Olen syönyt aika huonosti koko kesän, mutta enää ei tee mieli. Huomaan, miten keho oikein janoaa puhdasta ja terveellistä ruokaa. Raastetun porkkanan, silputun kaalin ja fetan pyhä kolminaisuus (Salosen Sinappisella salaattikastikkeella höystettynä) maistui pitkästä aikaa ihan mielettömän ihanalta. Miten niinkin yksinkertainen ja kuivan kuuluinen ruoka voi olla niin hyvää? En ois ikinä uskonu, jos joku ois kaks vuotta sitten sanonu, että lemppariasia voi olla kaali, porkkana ja feta yhdistettynä. Ah.


Pieniä askeleita kohti sateenkaaren päätä.

1,2 kilometrin hölkkä



Palasin eilen minireissultani. Nautiskeltua tuli kyllä, ehkä vähän liikaakin. Oli hillapiirakkaa, mansikkakakkua, porkkanapiirakkaa, grillissä tehtyjä hampurilaisia, mansikoita, hirvenkäristystä... ja niin edelleen. Tämä "nautiskelu" näkyy ja tuntuu kehossa. Kävin kyllä useamman kerran uimassa ja pyöräilemässäkin, mutta silti olin vähän turhan optimistinen ottaessani lenkkaritkin mukaan. En käynyt lenkillä kertaakaan, koska hyttysiä oli riesaksi asti kotipihallakin. Joojoo, huono tekosyy. Enimmäkseen vain laiskotti.



Miniloma oli tietenkin ihan liian lyhyt, etenkin kun kuudesta vapaapäivästä joutui kuluttamaan 24 tuntia, yhden kokonaisen vuorokauden  matkustamiseen. Oikeasti matkustamiseen tuhraantui kaksi vapaapäivistä, mutta oli se sen arvoista kuitenkin. Kotona on ihana käydä, mutta paluu arkeen on aina yhtä nihkeä...

En kuitenkaan olisi voinut aloittaa arkeani paremmin. Herättyäni tänään ja pyörittyäni ensin turhautuneena pitkin asuntoa, päätin lähteä lenkille. Aivan lähellä on upeat lenkkeilymaastot ja korkeuseroja kyllä riittää. Tein tunnin lenkin, josta suurimman osan kävelin. Mutta tässä tulee hienoin osa: Otin hölkkäaskelia jo alkumatkasta, mutta lopussa vasta intouduinkin. Minä hölkkäsin 1,2 kilometrin putkeen, hitaasti ehkä, mutta minä todella hölkkäsin! Muistelin haastaneeni itseni alkuvuodesta hölkkäämään jossain vaiheessa vuoden aikana edes sen kilometrin putkeen, mutta kotona tarkistaessani asiaa huomasin, että olin alunperin haastanut itseni hölkkäämään vain puoli kilometriä. Ja tänään minä hölkkäsin sen matkan yli kaksinkertaisesti, tuosta noin vain! Siinäpä onnistumisen tunnetta! Toki useammille tuo matka on ihan säälittävän lyhyt, mutta itsehän en siis tosiaankaan ole ollut juoksijatyyppiä koskaan enkä ole hölkännyt noin pitkää matkaa vuosiin, joten olen äärettömän iloinen asiasta. Ja hassuinta oli, että ei tuntunut edes kamalan pahalta. Mukava huomata, että pystyy vielä yllättämään itsensä, kun yrittää.