Muuttoapua ja reggaetonia.

Puhdistuskuuri, toinen päivä.

Olossa eikä painossa kummempaa eroa. Oon tänään ollut kyllä selkeästi pirteämpi verrattuna edelliseen viikkoon, mutta se johtunee ihan siitä, että tekemistä on riittänyt eikä ole ollut aikaa jäädä märehtimään. Litku menee jo helpommin alas, ei oo kovinkaan paha homma kun sitä ei tarvitse juoda kerralla. Vettäkin on tullut juotua normaalia enemmän, melkein kaksi litraa jo tälle päivälle. Se on saavutus meikälle, koska yleensä vain yksinkertaisesti unohdan juoda. 

   Pikkasen oon huijannut ruokien suhteen, sillä oon syönyt kanaa. Sitäkään ei kyllä kielletty, mutta enemmän suositeltiin kalaa. Ja sitä aionkin syödä tulevina päivinä. Paljon, paljon vihanneksia. Eilen kiloklubin pallorivi näytti hienoa vihreä-vihreä-vihreä-keltainen -linjaa! Ja kasvisten osuudessa luki: "Kasvisten, vihannesten, hedelmien, marjojen ja sienten määrä ruokavaliossasi on nyt erinomainen eli 1476.8 grammaa. Kiloklubin vähimmäissuositus on 600 grammaa." Hah. Kuka sanoi, että puoli kiloa kasviksia päivässä on vaikeaa saada syödyksi? Okei, ehkä ei itselläkään joka päivä tuu vedetty yhtä ja puolta kiloa kasviksia päivässä, mutta kyllä yleensä tulee tuo 600 grammaa ainakin täyteen.

    Eilen aloittaessani kuurin miltei revin hiuksia päästäni kun en meinannut yhtään keksiä mitä ihmettä söisin ja valmistaisin ruuaksi tulevalla viikolla, koska niin paljon on kielletyllä listalla tän puhdistuskuurin takia. Liha ja etenkin maitotuotteet kuuluu niin olennaisena osana mun ruokavalioon, että kun yhtäkkiä pitäisi elää miltei pelkästään kasviksilla, niin mulla menee ainakin sormi suuhun. Suositelkaa jotain hyviä ja suhteellisen yksinkertaisia kasvisruokareseptejä minulle!

Päivä 1: Väsyttää.

Päivä 2: Treeni-Niina ja rusketusraidat.

Päivän vietin auttaen enoni perhettä muutossa. En oikeastaan päässyt juurikaan kantamaan mitään (HÖH, olis ollu hyvää hyötyliikuntaa) vaan enimmäkseen vahdin ja viihdytin ihanaa, 3-vuotiasta kummityttöäni. Onneksi illalla lähdin ystäväni kanssa testaamaan paikallista salsakoulua reggaeton -tunnin muodossa. Hiki tuli ja oli mukavaa. Vähän tietysti harmitti, ettei pienessä salissa kuullut ohjaajan ääntä musiikin yli ja tunti oli enimmäkseen liikkeiden kertaamista ja opettelemista. Tanssillinen puoli jäi mielestäni vähän turhan vähäiseksi, mutta se on kai ihan ymmärrettävää kun alkeistunti olikin.

Ajattelin muuten ihan kaikkien kiusaksi jokaisena päivänä tämän kuurin ajan napata itsestäni kuvan ja liittää sen mukaan näihin päivityksiin. Ihan huvikseni vain! Ja naamakuvia tietty, oonhan läski.

Puhdistuskuuri.

Mun olo on jo hetken ollut todella kehno. Väsymys, turpeus ja tukala olo ovat seuranneet mua päivästä toiseen. Oon lukenut erilaisista mehupaastoista ja muista puhdistautumiskuureista, mutta en ole oikein uskaltanut perehtyä niihin sen kummemmin. Mutta tiedättekö mitä tein pari päivää sitten? Kävelin apteekkiin ja ostin itselleni MethodDrain Detox Express -kuurin. Täällä MethodDrain Detoxista kerrotaan näin: 

"Kuona-aineet ja erilaiset ympäristömyrkyt kuormittavat elimistöä ja voivat häiritä sen toimintaa. Myrkkyjä ja kuona-aineita kertyy jokaisen kehoon etenkin ravinnon ja hengitysilman mukana, mutta lisäksi monen elimistöä kuormittavat alkoholi, tupakka ja lääkkeet. Aineenvaihdunta synnyttää aina myös kuona-aineita, ja esimerkiksi stressi lisää niiden määrää. Elimistö pyrkii säätelymekanismeillaan säilyttämään tasapainon mahdollisimman pitkään, mutta ylikuormitetun kehon toiminta menee lopulta raiteiltaan. Merkkejä kuona-aineiden kertymisestä saattavat olla muun muassa väsymys, päänsärky, hidastunut ruoansulatus, eloton ja väritön iho, ihon epäpuhtaudet ja mahdollisesti kuivuus tai rasvaisuus, tukkoinen ja raskas olo, heikentynyt vastustuskyky, turvotus ja selluliitti. Detox-kuurin tarkoituksena on puhdistaa elimistö näistä elimistöä kuormittavista aineista ja vaikuttaa sitä kautta hyvinvointiin. Puhdas ja terve keho voi hyvin ja esimerkiksi rasvakertymiä pystytään poistamaan helpommin puhdistuskuurin jälkeen.

Detox-kuurista on usein sanottu osuvasti, että se on paasto ilman paastoa. Sillä saadaan samoja hyötyjä kuin paastosta, mutta huomattavasti hellemmällä tavalla. Detox-kuurilla ei tarvitse kärsiä nälästä ja sen aiheuttamasta pinnan kiristymisestä. Kun keho saa riittävästi puhdistustyöhön ja tasapainoiseen toimintaansa tarvitsemiaan ravinteita, sen ei tarvitse siirtyä ”säästöliekille” eikä aineenvaihdunta hidastu sen takia." 

Tummensin oireet, joita minultakin löytyy. Olin lukenut tästä jo aiemmin ja harkinnutkin kuurin aloittamista, mutta oikeastaan vasta nyt sain aikaiseksi. Viime viikko oli hirveä, en oo hetkeen voinut niin huonosti tai ollut niin väsynyt, joten tää kuuri tuli toivottavasti ihan oikeaan saumaan. Nyt vain jännityksellä odottelemaan oonko kuurin jälkeen yhtään pirteämpi tai puhtaampi.

Valitsin Express-paketin sen nopeuden takia. Tämä nimensäkin mukainen pikakuuri kestää 7 päivää, kun normaalisti se kestäisi 20 päivää. Detox-kuurin jälkeen on kehitelty nautittavaksi myös MethodDrain Slim, joka helpottaa laihtumista ja painonhallintaa, mutta siihen en vielä toistaiseksi lähde. Haluan ensin kokeilla onko Detox-kuurista mitään hyötyä minulle. Express -kuurin ostin Seppälän Prisman apteekista ja se maksoi 16 euroa eli oli hieman edullisempi mitä odotin. Jokaiselle päivälle on varattu yksi 15 ml nesteputeli, jonka sisältö sekoitetaan lasilliseen tai 0,5l pulloon vettä. Tämä coctail sitten nautiskellaan päivän mittaan. Kuurin aikana suositellaan syömään terveellisesti eli paljon kasviksia, hedelmiä, pähkinöitä ja kalaa. Kahvi, alkoholi, maitotuotteet, liha, sokeri, suola, valkoiset jauhot, tupakka, kovat rasvat ja pitkälle prosessoidut ruuat ovat vältettävien aineiden listalla. Lihaa ja maitotuotteita jään kaipaamaan, mutta onneksi viikko on lyhyt aika. 

Tänään on kuurin ensimmäinen päivä. Ajattelin raportoida viikon mittaan kuurin sujumisesta, onko olo yhtään parempi, jne. Tällä hetkellä en osaa kertoa muusta, kuin tästä nesteestä. Makuna on granaattiomena ja passionhedelmä, mutta ensivaikutelma mausta oli, hmm, ei-niin-positiivinen. Ei tuo maistu ollenkaan pahalta, mutta oon toki parempia makuelämyksiä elämässäni kokenut. Neste muistuttaa aikalailla yrttiteetä, yllättäen.

Jos tulee jotain kysyttävää niin kerron mielelläni sen mitä tiedän.

My Fitness Pal vs. Kiloklubi

Nonniin. Ilokseni voin kaiketi todeta, että paino on heilahtanut alaspäin, pitkästä aikaa! Ei tosin muuta kuin vaivaisen kilon, mutta kilon kuitenkin. Tahti on ollut pöyristyttävä, kokonaiset kaksi kiloa kesän aikana! Just joo. Arvaatte varmaan miten toukokuun viiden kilon pudotuksen jälkeen oon kiristellyt hampaita ja repinyt tukkaa kun vauhti on hidastunut näinkin dramaattisesti. Varsinkin kun oon aina pysynyt kohtuudessa, eikä suurempia ylilyöntejä ole tapahtunut. Eikä voi sanoa, etten olisi liikkunutkaan. Perhana. Mutta maltti on kaiketi valttia... Ei pidä hoputtaa itseään tai kehoaan liikaa. Keho menee mitä ilmeisimmin omalla tahdillaan. Vaikka rehellisesti puhuen, saisi kyllä välillä kuunnella minunkin toiveitani...

Apatia on kulkenut tiukasti mukana edelleen. Syytän hellettä, ettei ole juurikaan ylimääräistä energiaa, hyvä jos saan tehtyä välttämättömimpiä askareitakaan. Eilisen treeninä toimi apinan raivolla toimitettu kämpän (tai läävän) siivous. Noudatin ystäväni vinkkiä ja toin lisäpotkua siivoamiseen laittamalla treenimusiikkia soimaan ja siivoamalla hitusen ponnekkaammin kuin yleensä. Tällä helteellä hiki kyllä irtosi! Eikä menneet hukkaan ne kolme tuntia.

    Oon pitänyt hieman taukoa tanssimisesta, lähinnä penikkakivun takia ja koska näyttää olevan sen aika muutenkin. Välillä rakkaimpaankin harrastukseen iskee sellainen tympääntyminen, että parasta antaa hetken olla. Kiinnostus liikkumiseen on tällä viikolla muutenkin ollut melko heikoilla kantimilla, mutta oon yrittänyt ruokavaliolla kompensoida liikunnan puutetta. En siis ole sortunut ahmimaan tai lohtusyömään, vaikka huonoja päiviä onkin.

Oon vähän hämmentynyt. Viikko sitten liityin kiloklubin jäseneksi, ihan kokeilumielessä. Aluksi (ja edelleenkin) sivusto vaikuttaa hieman sekavalta ja kaipaisin siihen jotain toimintoja mitä MFP:ssä on, esimerkiksi sovellusta puhelimeen (se tosin ei ole tärkein), mahdollisuutta lisätä listaan uusia ruoka-aineita, joita ei löydy, laajemmat tilastot ja niin edelleen. Kiloklubissa on tietysti hienoa se, että se on suomenkielinen, syömäni ruoat suurimmaksi osaksi todella löytyvät listoilta, sekä ne ärsyttävät pallot, jotka kertovat miten tulisi syödä tai liikkua. Mutta mua ihmetyttää. MyFitnessPal ohjeistaa mua syömään 1260 kaloria päivässä, kun kiloklubin mukaan mun pitäisi syödä yli 1700 kaloria (en oo oikein sisäistänyt tuota taulukkoa). Kumpaa tässä nyt uskoisi sitten? Ehkä parempi pysyä jossain siinä välillä. Oon joka tapauksessa päättänyt pitäytyä molemmilla sivustoilla mukana. Kiloklubin avulla itse päätarkoitus eli kalorien laskeminen on sinänsä helpompaa, mutta MyFitnessPalissa on ihan mieletön yhteisö, jota en vielä haluaisi täysin hyljätä. En oo kiloklubin foorumeille vielä uskaltautunut, mutta ehkäpä pian senkin teen.

  Ihanaa viikonloppua lukijoilleni!

Huonoja päiviä ja omenamuffineja.

Tää viikko on alkanut hirvittävän huonosti. Oon vain vellonut epämääräisissä negatiivisissa tunnelmissa, eikä liikkumiseenkaan ole ollut hirvittävästi ylimääräistä intoa. Maanantaina sain kuitenkin jumppailtua 20 minuuttia ja käytyä 45 minuutin kävelyllä, tänään tanssin 35 minuuttia, mutta sekään ei sujunut niin vauhdikkaasti kuin aiemmin. Olin tänään huomattavasti lepsumpi, johtuen inhottavasta kivusta sääressä. Penikkataudin poikaista kenties? Joka tapauksessa, kaikki tuntuu tällä viikolla tervan nielemiseltä. Eilinen oli pahin, en saanut itseäni koko päivänä ylös sohvalta, vaikka tiesin, että pienikin ulkoilu saattaisi auttaa aukaisemaan päänsisäisiä solmuja.

Nyt on vain meneillään totaalinen tympääntyminen kaikkeen. En tiedä mitä tehdä.

Onneksi en tympääntyneisyydessäni ratkennut ahmimaan. Itseasiassa olen melkein unohtanut syödä, antanut nälän kurnia vatsassa liian pitkään. Sekään ei ole hyvä. Mutta ettei menisi ihan negailuksi koko merkintä, niin voisin kertoa, että tänään kuitenkin tein muffineja! Veljeni vahti pientä kissaamme viikonloppuna, joten ajattelin leipoa hänelle jotain palkkioksi. Tein muffineita sellaisella ohjeella, että on itselläkin varaa ainakin yhden maistaa. Ohjeen idean löysin täältä, mutta muokkailin sitä hieman omanlaisekseni joidenkin aineiden puuttuessa kaapista. Niin ja mustikat tietysti korvasin omenalla.

Omenamuffinit / 18 kpl.

1 omena kuutioituna

3 dl sämpyläjauhoa

2 dl kaurahiutaleita ja kauraleseitä (Elovena plus)

3 rkl hunajaa

0.5 dl hedelmäsokeria

0.75 dl rypsiöljyä

2 kananmunaa

4 dl maustamatonta jogurttia (itse käytin 2 prk bulgarian jogurttia)

2 tl leivinjauhetta

1 tl soodaa

2 tl kanelia

0.5 tl suolaa

Ohje on yksinkertainen:

Kuori ja pilko omena pieniksi kuutioiksi. Sekoita öljy, jogurtti, kananmunat, hunaja ja hedelmäsokeri keskenään. Sekoita erillisessä astiassa kuivat aineet ja sen jälkeen sekoita ne jogurttiseokseen joukkoon. Lisää omenat ja kääntele taikinaa kevyesti, kunnes kaikki on sekaisin. Kaada taikina muffinivuokiin ja paista 175 asteisessa uunissa 20-30 minuuttia. Muffinit ovat valmiita kun pintaa painaessa se pompsahtaa heti takaisin muotoonsa, näin kerrottiin alkuperäisessä ohjeessa.

Yhdessä muffinissa on kiloklubin mukaan 131 kcal. Ei siis kovinkaan paha, kun vertaa normimuffineihin, joissa saattaa helpostikin olla 300-600 kaloria. Yhden ehdinkin jo syömään ja herkulliselta maistui. Suosittelen!

(Ja pahoittelut kuvattomuudesta!)

Herkullisia ajatuksia.

Usein kaupassa käydessäni hidastelen tahallaan pulla-, keksi- tai karkkihyllyn kohdalla. Tunnen voitonriemua, kun näiden herkkujen himo ei hallitsekaan minua, vaan minä hallitsen sitä. Katson näitä herkkuja ja ajattelen mielessäni: "Te ette saa minua, vieläkään!" En ole tämän kahden ja puolen kuukauden aikana kertaakaan kiikuttanut kotiin kaupasta karkkia, pullaa tai keksejä. Enkä myöskään ole ostanut sipsejä. Täytyy myöntää, että en ole aina kieltäytynytkään, jos kyläillessä joku näitä herkkuja on tarjonnut, mutta onneksi niitä kertoja on hyvin, hyvin harvassa. Ja silloinkaan kyse ei ole kuin muutamasta karkista.

Yksi asia on kuitenkin minulle vaikeaa, nimittäin kahvilakulttuuri. Rakastan kahviloita ja minusta on ihana käydä kahvilla ystävieni kanssa. Okei, en itse edes juo kahvia, mutta juon kyllä teetä. Usein kahviloiden tiskit ovat täynnä toinen toistaan houkuttelevampia pullia ja leivonnaisia. Näissä tilanteissa oon repsahtanut vähän turhan usein. Itsekuri yrittää huudella takaraivosta ohjeita, joita joskus kuuntelen ja joskus en. No, onneksi en ramppaa kahviloissa kovinkaan usein, joten tuskinpa yksi leivos kerran parissa viikossa haittaa mitään. Tärkeintä on, että en näitä herkkuja kotiin kanna, niin olen ajatellut.

Kaksi ja puoli kuukautta tuntuu hurjalta ajalta olla lähes kokonaan ilman karkkia ja sipsiä. Tumma suklaa on ainoa "karkki", johon olen antanut itselleni luvan, mutta yllätyksekseni en ole sitäkään kuluttanut niin paljoa kuin olisin saanut. Kun ennen olisin syönyt levyllisen tummaa suklaata heti saman illan aikana, niin nyt minulla on säilynyt yksi levy varmaan jo yli kuukauden ja jäljellä on vielä kosolti. Mielestäni mulla on syytäkin olla hieman ylpeä itsestäni. Tää on hieno saavutus! Kun keväinen Niina kantoi kaksin käsin karkkia ja pullaa lähes päivittäin kotiin, tää nykyinen kävelee vaan tyynesti karkkihyllyjen ohi. Kun keväisen Niinan oli joka viikonloppu saatava sipsipussi, oli juhlittavaa eli ei, tää nykyinen Niina valitsee viikonlopun herkuikseen mielummin vaikkapa pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. Eikä tää nykyinen Niina enää edes juo alkoholia niin usein.

Toisinaan meinaa lannistuminen iskeä ja silloin on muistutettava itseään omista saavutuksistaan. Ehkei sentit katoa niin nopeasti kuin haluaisi tai kilot karise niin vauhdikkaasti kuin toivoisi, mutta siltikin on paljon asioita, joista olla ylpeä ja iloinen. Tiedän, että ruokavaliossani on vielä paljon, paljon parannettavaa, mutta miten paljon olenkaan saavuttanut jo nyt. Enkä olisi tietenkään päässyt tähän yksin. Puolisoni ja läheisteni tuki on ollut korvaamatonta. Heidän avullaan sain tämän muutoksen alulle. Ja teidän kannustuksenne takia olen jaksanut jatkaa, lukijani. Siksipä haluaisin kiittää teitä kaikkia. Olette uskomattomia. Omilla saavutuksillanne motivoitte minuakin tavoittelemaan omia haaveitani! 

I was born to be a dancer!

Muistan ajan, jolloin vain salaa kadehdin ihmisiä, jotka jaksoivat lähteä lenkille useammin kuin kerran viikossa tai muuten vain liikkuivat paljon. Itsellähän saattoi mennä kuukausi ellei toinenkin ilman minkäänlaista liikuntasuoritusta. Liikkumiseni rajoittui välttämättömyyksiin. Kävelin koulupysäkille ja illalla takaisin. Koulussa aika toki kului suurimmaksi osaksi seisten, mutta silti. Koulun jälkeen ei puhettakaan, että liikahtaisin sohvalta tai jättäisin päiväuneni väliin. Ei, miten voisin? Inhosin kyllä itseäni, mielialani oli alakuloinen ja väsynyt. Saatoin minä joskus yrittää, kävin ehkä muutaman kilometrin kävelyllä tai poikkesin salille koulun jälkeen. Ja kävin minä syksyllä viikoittain aerobicissa ja zumbassa kansalaisopiston tunneilla. Sitten sekin lopahti ja tuli kevät enkä minä oikeastaan tehnyt mitään. Kunnes tuli toukokuu.

Nyt voin melkein sanoa olevani yksi niistä ihmisistä, joita kadehdin aiemmin. Liikunnasta on tullut niin tärkeä osa elämää, etten halua enää olla ilman. Tiedän kyllä, miten helppoa on vaipua takaisin liikkumattomuuteen, mutta tällä kertaa en aio antaa käydä niin. Huomaan selvän eron itsessäni kun niin tapahtuu. Kun liikun säännöllisesti ja paljon, olen paljon energisempi, voimakkaampi ja iloisempi. Ilman liikuntaa muutun tämän iloisemman itseni haamuksi. Mikään ei tunnu miltään, värit haalenee. Väsyttää, vituttaa ja masentaa jatkuvasti. Miksi ihmeessä haluaisin palata siihen takaisin?

Tänään heräsin jo puoli seitsemältä kun parempi puoliskoni lähti töihin, enkä taaskaan saanut unta, vaikka olin aikonut nukkua pitkään. Hetken koneella istuskeltuani, päätin viettää hetken ystäväni vastusnauhan parissa. Puolisen tuntia siinä vierähti, jumppaillessa. Suihkun kautta kävelin kaupungille viemään kirpparille lisää tavaraa ja hieman siistimaan vuokraamamme pöytää. Kävelystä kaupungille ja takaisin kertyi reilu nelisen kilometriä. Kotonakaan en malttanut pysyä paikallani vaan tanssahtelin 35 minuuttia. Vaikka pidän kävelystä ja jumppailustakin, minun on pakko saada välillä riehua kunnolla, hikoilla itseni läkähdyksiin. Vasta silloin tunnen oikeasti tehneeni jotain.

     Tänään oon siis liikkunut suunnilleen tunnin ja 45 minuutin verran. Päivä on muutenkin ollut ihan erinomainen. Kirpparilla varmistui, että oon tienannut jo tähän mennessä ihan mukavasti. Kävelykadulla törmäsin Amnestyn feissariin ja tämä sai minut ylipuhuttua lahjoittajaksi. Pistäydyin Punnitse & Säästä -putiikissa ostamassa muutaman levyn raakasuklaata, jota Pampula blogissaan suositteli. Mun olo on maailmaa syleilevä! Suklaalevyistä molemmista maistoin palaset, mutta loput säästän johonkin muuhun tilanteeseen. Pahan päivän varalle, kenties.

(kuvat: weheartit.com)

Pampulan blogista varastin myös toisen hyvän idean. Hän kertoi jokunen päivä sitten ostaneensa hyvän tuoksuista suihkusaippuaa, jota saa käyttää ainoastaan treenaamisen jälkeen, vähän niinkuin palkintona. Tästä intoutuneena hain itsekin muutama päivä sitten Body Shopista mangon tuoksuista suihkusaippuaa, joka tulee olemaan oma palkintoni jokaisen treenin jälkeen.

Läski tilittää.

Käytiin eilen kahvilla ystäväni kanssa. Kun olimme kävelemässä takaisin, meitä vastaan juoksi todella laiha, lähes anorektisen laiha tyttö. Ohittaessaan meidät hän katsoi minua katse täynnä inhoa. Melkein pystyin kuulemaan hänen ajatuksensa. Katseesta näki kuinka syvästi hän tunsi sääliä, inhoa ja ehkä vihaakin minua kohtaan, koska olen niin surullinen ihmisriekale, että olen tässä kunnossa, että olen näin lihava.

Hämmästyin hänen vihamielisyydestään, vaikka siinä tilanteessa lähinnä kohautin olkia. Mitä sitten jos joku ajattelee minusta pahasti? Enhän itsekään haluaisi olla hänen kaltaisensa, koskaan. Kuitenkin kohtaaminen on jäänyt pyörimään mieleen. Toisaalta en jaksaisi välittää, mutta toisaalta minua ärsyttää.

Uskon, että nämä langanlaihat tytöt saavat yhtä paljon negatiivista palautetta kuin lihavatkin. Uskon, että yhtä lailla hekin saavat paheksuvia katseita osakseen. Kuitenkin joukosta löytyy paljon myös niitä, jotka ihailevat tämmöistä luisevuutta, toisin kuin läskeillä, juuri kukaan ei ole taputtelemassa olalle, että vähäx oot ihana ku oot noin muhkee. Toki poikkeuksiakin löytyy. En silti ymmärrä miksi niitä mielipiteitään täytyy ilmaista niin vihamielisesti? Vaikka tyttö ei sanonutkaan mitään ääneen, niin pystyin silti aistimaan hänen vihaisista eleistään ja katseestaan mitä mieltä hän oli minusta. Itse pyrin pitämään mielipiteeni itselläni, vaikka jonkun ulkonäkö ei miellyttäisikään. Ei ole minun asiani sitä hänelle ilmaista, ja mitä se ylipäätään minulle kuuluu miltä joku näyttää? Itsehän näytän tältä. Ei mulla oo muutenkaan varaa hirveästi sanoa. Ja vaikka olisi, niin en sanoisi sittenkään.

Kun laihdun ja kun pääsen tavoitteisiini, en halua muuttua ylimieliseksi. Ulkonäkö kertoo paljon ihmisestä, mutta ei kaikkea. Vaikka joskus onnistuisinkin laihduttamaan nämä 40 ylimääräistä kiloa, se ei silti oikeuta minua kohtelemaan muita ihmisiä kuin paskaa. Enkä halua, että elämäni jää pyörimään vaa'an ympärille ikuisesti tai että alan määritellä muitakin ihmisiä sen mukaan mitä he painavat. Maailmassa on jo muutenkin tarpeeksi pahaa mieltä, miksi haluaisin aiheuttaa sitä itse lisää heittelemällä halveksuvia katseita tuntemattomille vastaantulijoille?

give it time, dear.

Oon ollut kriisin pyörteissä jo hetken. Roadtrip kaikessa ihanuudessaan jätti epävarman olon oman itseni suhteen. En syönyt matkalla huonosti, mutta lipsuin kuitenkin. En varsinaisesti antanut lupaa itselleni siihen, mutta en yrittänyt estelläkään. Mitä tapahtuu? Enkö olekaan tarpeeksi vahva sanomaan ei houkutuksille? Miksi tuntuu, että sanon yhä useammin kyllä huonoille valinnoille? Vai oonko vain liian ankara itselleni? Mun järki sanoo, ettei tässä ole mitään hätää kun en kuitenkaan niin huonosti syönyt, mutta jokin pieni neuroottinen ääni huutaa takaraivossa, että pitäisi pysyä täysin erossa kaikesta, kieltää kaikki. Oon niin uupunut näiden kahden äänen taistelusta, että en tiedä mitä tehdä.

   Ehkä on palattava perusasioiden äärelle. Aloitettava alusta, mietittävä miksi tätä teen ja mihin tähtään. En halua kieltää itseltäni kaikkea, mutta haluan pysyä kuitenkin tiukkana. Haluan, että pystyn sanomaan ei. Mutta haluan voida sanoa myös kyllä, toisinaan. Totaalikieltäytyminen ei ole ikinä johtanut mun osalla mihinkään koviin pysyvään. Ehkä mun on asetettava taas itselleni rajat, mitä saan ja milloin. Ja ehkä mun on lakattava tuijottamasta liikaa painoa. Se näyttää jumahtaneen nyt melko tiukasti sijoilleen, mutta kunhan jaksan jatkaa, niin eiköhän se lähde taas liikkeelle itsestään. Mutta tärkeämpää kuin pudonnut paino on tää hyvä olo, mikä tästä muutoksesta tulee ja voima, minkä liikkumisesta saan. Tiedän, että oon malttamaton, mutta mun on vain opeteltava eroon siitä. Ehkä suurin ongelma onkin tässä mun ajattelutavassa. Haluan olla täydellinen, tehdä kaiken täydellisesti. Siksi suomin itseäni pienistäkin lipsahduksista. Enkä mä halua, että tää menee siihen. En halua olla liian ankara itselleni, vaikka tiukkana on pysyttäväkin jos haluaa saavuttaa jotain.

Mun on keskityttävä nyt oikeisiin, positivisiin asioihin. Huonoja päiviä tulee, se on fakta. Ja vaikka kuinka haluaisin jo vuoden päästä olla tavoitepainossani, en siinä todennäköisesti ole. Se on vain hyväksyttävä, ettei keho toimi aina niinkuin itse haluaisi ja tää prosessi on todella pitkä. Tosi asia on myös se, että vuoden päästä näytän kuitenkin varmasti paremmalta, kunhan edes yritän. Niin kauan kuin en tee asioille mitään, mikään ei tule muuttumaankaan. Asiat saattaisivat mennä jopa pahempaan suuntaan.

Näen usein unia, joissa olen ainakin melkein sellainen kuin haluaisin olla. Mahdun haluamiini vaatteisiin ja peilistä katsoo kaunis, hoikka nainen. Aina kun herään näistä unista, mun tekee kipeää. Miten kovasti haluaisinkaan olla taas hoikka? Aivan kuin se parantaisi kaiken, tekisi elämästä täydellistä. Eihän se niin tietenkään ole, mutta en voi sanoa olevani onnellinen näinkään. Nuo unet tekevät muutoksesta hetkittäin vaikeaa. Toisaalta ne motivoivat tekemään töitä tämän eteen, mutta toisaalta ne taas lannistavat kaukaisuudellaan. Hetkittäin tuntuu, että lamaannun tämän kaiken alle. Tavoite on liian kaukana, melkein tavoittamattomissa. Pystynkö tähän? Miksi mitään ei sitten tapahdu, vaikka liikun enemmän kuin koskaan elämässäni ja syön paremmin kuin vuosiin?

Huh. On niin paljon ajateltavaa ja pohdittavaa. Jos jotain positiivista haluaa etsiä, niin tiedän, etten tule luovuttamaan, vaikka myrskyn keskellä oonkin tällä hetkellä. Liikkumisesta on tullut välttämättömyys, henkireikä. Huomaan muuttuvani melkoisen tympeäksi ihmiseksi, jos joudun olemaan parikin päivää ilman. Ja vaikka en toisinaan jaksa uskoa itseeni kovinkaan paljon, niin en vain voi palata takaisin vanhoihin tapoihin. En voi, en halua. Se ei ole vaihtoehto.

Ja jäämeren rannalta löytyy naurava turskan kallo.

Lapin reissusta palattu kiloa painavampana ja suhteellisen ehjin nahoin, jos ei huomioi kaikkia niitä tuhansia hyttysen puremia... Mutta matka oli hieno. Nukuttiin neljä yötä autossa, yksi yö vietettiin täällä kotonani ja yksi yö mökissä Kilpisjärvellä. Päätin jättää kaloreiden laskemisen matkan ajaksi ja muutenkin antaa itselleni hieman armoa. Oli ihan vapauttavaa viettää niin yksinkertaista elämää muutaman päivän. Päivisin ajeltiin pidemmälle pohjoiseen, pysähdyttiin katselemaan paikkoja, ehkä kiivettiin jonkun tunturin päälle. Illalla etsittiin paikka johon leiriytyä. Tehtiin nuotio, keitettiin pakissa vettä teetä varten, paistettiin pienellä paistinpannulla lettuja iltapalaksi. Valvottiin myöhään katsellen auringonlaskua ja lopulta kömmittiin Transitin takaosaan nukkumaan ohuen petauspatjan päälle. Aamulla tehtiin taas tulet ja juotiin aamukahvit (tai omassa tapauksessa aamuteet) ja ruisleipäisen aamupalan jälkeen jatkettiin taas matkaa. Toisinaan pysähdyttiin huoltoasemilla kahville ja pullalle, jotka nautittiin hyvällä omalla tunnolla. Yhden päivän vietimme Norjassa ihastellen jäämerellisiä maisemia, sinistä vettä, vihreitä laaksoja ja niiden reunoilla kohoavia vuoria. Joku joskus kehui Norjassa olevan hyviä leivonnaisia, mutta niitä ei päästy koskaan maistamaan. Ehkä ihan hyvä niin.

Eilen palattiin taas tänne lapsuuden maisemiini, Sallaan. Täällä ollaan vielä muutama päivä, kunnes palataan takaisin Keski-Suomeen sunnuntaina. Täällä on tarkoitus rentoutua ja hyvin on siinä onnistuttukin. Tämä ilta vietettiin järvellä veneillen, aurinkoisesta ilmasta nauttien ja kalastellen. Illan päätteeksi pulahdin vielä uimaan. 

Lomareissu on ollut kyllä onnistunut, vaikka laihduttaminen onkin ollut katkolla. Myönnän, että olisin voinut syödä muutaman pullan vähemmän huoltoasemilla. Myönnän, että vielä Sallaan tullessa meinasi jäädä syöpöttely päälle. Tänään kuitenkin otin itseäni niskasta kiinni ja aloin taas laskea kaloreita. Ylihän sitä meinattiin taas mennä, mutta onneksi päivän aktiivisuus tasoitti lukua hieman. Eiköhän tää tästä nyt, kunhan taas rutiiniin pääsen. Roadtrip kului suurimmaksi osaksi autossa istuen, vaikka muutaman mäen nyppylän päälle kiivettiinkin. Yritän kuitenkin täällä kotona ollessa ottaa vahingon takaisin, uida ja kuntopyöräillä minkä kerkeän. Ja kunhan Jyväskylän kotiin pääsen, niin sitten alkaa taas niin ankara tanssiminen, ettei tosikaan! Oon iloinen huomatessani, että liikunnasta on tullut tärkeä osa elämää. Koen jo vieroitusoireita jos pariin päivään en saa tehtyä mitään. Mieli muuttuu sumuiseksi ja ahdistuneeksi ja minä muutun kärttyisäksi. Siksi on ihan kaikkien kannalta parempi, että saan päivittäisen liikunta-annokseni...

Vaikka ihan tyytyväinen en voi itseeni tällä kertaa painonpudotuksen kannalta olla, voin silti olla ylpeä, koska selätin erään pelkoni eilen. Palatessamme takaisin Sallaan, pysähdyimme Kemijärvellä erään mäen juureen. Kiipesimme ylös ja löysimme mäen päältä näköalatornin, joka oli ihan hemmetin korkea, ainakin minun näkökulmastani. M oli jo kiikkumassa sinne kun itse vasta sain näköalatornin näköpiiriini. Korkeuksista M huuteli minua kiipeämään seurakseen, joten jalat tutisten ja itku kurkussa kiipesin todella hitaasti tikkaita aina vain kerroksen ylemmäs. Täytyy myöntää, että näköalat olivat sen arvoiset, mutta kyllä mua vain pelotti. Oon pienestä pitäen hieman pelännyt korkeita paikkoja ja tikkaita, joten kiipeäminen ei ollut mikään helppo juttu, laskeutumisesta puhumattakaan. Kun lopulta sain jalkani takaisin maankamaralle, meinasin oksentaa ja purskahtaa itkuun, niin hämmentynyt ja onnellinen olin siitä, että olin edelleen hengissä. Hah. Mutta nyt oon taas entistäkin kovempi jätkä!

Ajan kauas täältä, enkä enää mahdu kartalle.

Kirjoitit kirjeeseen "miten sulla kulta menee"
En vastannut, oli niin paljon jäämeren kiireitä 

Scandinavian Music Group - Naurava turskan kallo

(Kuva täältä)

Blogi hiljenee hetkeksi. Kuten aiemmin kerroin, lähdetään roadtripille paremman puoliskoni kanssa ja viivytään matkalla reilun viikon. Tarkoituksena on seikkailla lappia pitkin aina jäämerelle asti. Enää täytyy vain odotella, että M pääsee töistä ja sitten eiku menoksi.

Adjø!