Projekti 1 vuotta: Oodi liikunnalle (ja itselleni)

Kipeänä on aikaa ajatella, vaikka toisinaan ajatus ei tahdo kulkeakaan. Kuten mainitsin aiemmin, projektini täyttää vuoden pian, toukokuun 3. päivä. Vaikka olenkin muutaman päivän etuajassa, haluaisin vuoden kunniaksi vähän pohtia ja muistella kulunutta vuotta, matkaani ylipäätään.

Kaikki alkoi railakkaan vapun jälkeen. Oli tullut juopoteltua ja syötyä huonosti, ja mieheni ominaiseen tapaansa kyllästyi olotilaansa (itse olin jo liian turtunut) ja päätti lähteä juoksulenkille. Samalla hän kannusti minuakin pitämään itselleni tanssitunnin, sellainen kun oli minulla ollut joskus tapana. Edellisestä kerrasta oli kuitenkin todella pitkä aika, enkä sinä keväänä ollut juuri liikkunut pakollisia matkoja enempää. No, otin miehen neuvosta vaarin, pidin itselleni tanssitunnin - ja tadaa, olin myyty. Muistin jälleen miten ihanalta tuntuu tehdä töitä kehollaan, liikuttaa sitä, antaa lihaksille hyvä syy kipeytyä. Miten ihanalta sellainen uupumus tuntui ja miten paljon samalla sainkaan energiaa siitä. 

Olin pitkään tiedostanut, että minulla oli vakava sokeririippuvuus. Ei kulunut päivääkään, ettenkö olisi haalinut kaupasta jotain herkullista naposteltavaa välipalaksi tai muuten vain lohdutukseksi. Minun oli yksinkertaisesti pakko saada edes vähän jotain hyvää, makeaa tai suolaista - mutta yleensä en tyytynyt edes vähään. Pahinta tässä oli se, etten edes nauttinut näistä herkuista. En uskaltanut myöntää miehellenikään herkuttelujani, joten ahmin salaa, silloin kun olin yksin. Tämä johti sitten tietysti siihen, että kokonainen keksipaketti oli pakko vetää kerralla, koska eihän mitään todisteita voinut jättää. Kyllä, tervettä.

Samaisena iltana, tanssitunnin jälkeen, lueskelin huvikseni iltalehteä. Huomasin artikkelin nuoresta brittiläisestä tytöstä, joka oli onnistunut laihduttamaan 45 kiloa pelkästään puhelimeen saatavan ilmaisen kalorilaskurin avulla. Se artikkeli oli yksi osatekijä sille, miksi tämä projekti lähti niin vauhdikkaasti käyntiin. Hankin puhelimeeni vastaavan kalorilaskurin ja liityin myös tätä tukevalle sivustolle, MyFitnessPaliin. Sen avulla hahmotin todella kuinka liikaa olin aiemmin syönyt. Olin ihan hullaantunut, kaikki tapahtui vähän liiankin helposti. Vähensin herkkujen määrää päivittäin ja jo muutaman päivän jälkeen minun ei enää tehnyt edes mieli mitään sokerista. Se tuntui uskomattomalta, sillä muistan ajatelleeni juuri edellisellä viikolla kuinka mahdottomalta tuntuisikaan ajatus yhdestäkään päivästä ilman herkkuja! Ja sitten siinä oltiin. Se oli ihana kierre, joka ruokki itseään. Herkuttelin kyllä toisinaan, mutta osasin pitää kohtuuden mukana. Liikunnasta sain energiaa ja ensimmäiset neljä kuukautta suorastaan leijuin pelkässä endorfiinihuuruissa. Silloin sainkin tiputettua ne kuuluisat kymmenen kiloa.

Ja siihen se sitten tyssäsi. Syksyllä alkoi (painonpudotuksellisesti) vaikea kausi, eikä muutoksia ole juuri tapahtunut, ainakaan parempaan suuntaan. Tämän hetkistä painoani en edes tiedä, sillä en ole käynyt vaa'alla muutamaan viikkoon. Silti mitat ovat pysyneet kutakuinkin samoina kuin mihin ne parhaimmillaan jäivät, en siksi jaksa stressata. Ja nykyään pääpaino on siirtynyt laihduttamisesta liikkumiseen ja sen tuomaan hyvään oloon. Edelleen tiedostan, että myös terveellinen ruokavalio on osa sitä, mutta se tuntuu tuottavan tällä hetkellä eniten vaikeuksia. Siksi paino ei kai laskekaan, mutta tärkeintä on, että edes yritän.

Vaikka luvuissa mitattavia saavutuksia ei olekaan kertynyt ihan hirveästi, niin olen silti saanut tästä projektista paljon. Kaikista eniten iloitsen liikunnasta ja siitä, miten tärkeä osa elämää siitä on tullut minulle. Tämä projekti on muuttanut minua paljon. 

     Minulla on ollut joskus (ajalla ennen projektia) henkisesti vaikeita ajanjaksoja, jolloin voisin sanoa olleeni jopa masentunut. Päiviä, kun en ole jaksanut astua ulos asunnostani, päiviä, jolloin kaupassa käyntikin on tuntunut liian suurelta haasteelta. Noina päivinä mietin, tuleeko minusta koskaan ns. normaalia ja tasapainoista ihmistä, joka kykenee tuntemaan iloa ja ennen kaikkea elämään - ilman, että kaatuu jokaisesta vastoinkäymisestä. Olen viime päivinä tajunnut, että etenkin tämän vuoden aikana olen löytänyt oman vahvuuteni. Ja liikunnalla on ollut suuri osa sen löytämisessä. Nyt voin sanoa olevani kohtalaisen tasapainoinen, aivan tavallinen ihminen, joka saattaa tuntea itsensä väsyneeksi ja stressaantuneeksikin joskus - mutta ilman, että se olisi jatkuvaa ja jokapäiväistä, liian musertavaa. Olen löytänyt kanavan, johon purkaa niitä ahdistavimpia tunteita; liikkumisen. En tietenkään voi olettaa tämänkään jatkuvan ikuisesti, sillä kaikki ei ole omissa käsissä ja joskus elämä saattaa heittää aivan jotain yllättävää tielle. Olen kuitenkin onnellinen nyt, ja se on tärkeintä. Liikunnan avulla pystyn käsittelemään sellaisia asioita, jotka ennen olisivat saaneet minut jäämään makoilemaan neljän seinän sisälle viikoksi. Toivon todella, että tulevien vaikeuksienkin yli pystyn säilyttämään tämän peruspositiivisuuteni ja optimistisuuteni, jota olen opetellut vuoden aikana. Ja että missään vaiheessa en luovu liikunnasta, pelastajastani.

Muistan kuinka joskus teininä oivalsin jotain olennaista kehostani, tai ihmisen kehosta yleensä. Ei meitä ole luotu vain istumaan tietokoneilla, kävelemään jäykkänä paikasta toiseen, istumaan, nousemaan, makoilemaan - käyttämään vain murto-osaa niistä lihaksista, joita meillä on! Kaikilla näillä, pienilläkin, lihaksilla on oma tarkoituksensa, ja minä tajusin silloin, että minä haluan löytää ne. Silloin rakastuin toden teolla tanssimiseen, siinä pääsee aika monipuolisesti käyttämään kehoaan. Se on se minun lajini, jota tuskin koskaan lakkaan rakastamasta. Se ei ole pelkästään urheilua, vaan se on myös ilmaisukeino. Mikään ei ole ihanampaa, kuin antaa musiikin viedä, tuntea kehon liikkuvan vaistonvaraisesti, aistien rytmejä, melodiaa. Se ei ole sellaista, että minä tietoisesti päätän, että nyt minä teen näin, heilutan kättäni noin - keho sen päättää. Ja se on kaunista. Meille on annettu kaunis keho, jolla me pystyisimme tekemään niin paljon! Miksi me käytämme sitä niin rajallisesti?

Huh. Melkoinen tunteenpurkaus, tämä tekstini. Melkein liikutun kyyneliin, sillä niin ylpeä olen itsestäni. Olen vuoden aikana kehittynyt ihmisenä, ehkä vielä enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Vaikeinakaan aikoina en luovuttanut täysin missään vaiheessa, vaan jatkoin sinnikkäästi, vaikkakin haparoiden. Jatkoin silti. Ja suuri kiitos siitä kuuluu teille lukijani. Ilman teidän kannustavia kommenttejanne ja tukeanne, tuskin olisin tässä.

      Mutta ennen kaikkea, haluan kiittää itseäni.

Kiitos minä, että annoit minulle mahdollisuuden.