Kertausta.

Olin päässyt kaksplus-foorumin keskusteluihin. Joku oli etsinyt oikeasti ylipainoisten laihdutusblogeja ja joku, kuulemma tuttuni, oli linkittänyt the more you give, the less you have to carry -blogin ketjuun ja kertonut minun olevan 160 senttinen ja aloittaneen 120 kilosta. Tuntuu hassulta lukea jotain tuollaista, sillä totuushan on, että olen 6 senttiä pidempi ja aloituspainokin oli 10 kiloa kevyempi. Vaikka tokkopa tässä konkurssissa muutama sentti tai kilo sinne tänne merkkaa mitään. Mutta ajattelin vain tehdä asian selväksi, jos joku kyseiseltä foorumilta tänne eksyy. 

Ja ei tämä oikeastaan ole enää mikään kummoinen laihdutusblogi. Toisinaan soutelen niin syvissä vesissä, että itseäkin hirvittää ja laihdutusasioita tunnun sivuavan enää hyvin vähäisesti. Laihdutusprojekti on muuttunut uudeksi elämäksi ja terveemmiksi elämäntavoiksi, joskin jotkin asiat kaipaavat vielä pientä hiomista - jonka vuoksi paino ei luultavasti suostu liikahtamaankaan alaspäin. Edelleen tavoittelen ihannepainoani, mutta tällä hetkellä ongelmani on ehkä tavoitteiden puuttuminen ja jokin epämääräinen päämäärättömyys. Kuten sanoin, projekti on muuttunut elämäntavaksi, ja olenkin suunnattoman iloinen siitä ja kaikista muutoksista, joita elämässäni ja kehossani on tapahtunut näiden puolentoista vuoden aikana. Kunto on kohonnut mielettömästi, keho on muuttunut jäntevämmäksi ja senttejä on kadonnut kymmenittäin. Omat ajatuksetkin ovat kokeneet suursiivouksen ja huomaan nykyään olevani paremmin yhteydessä itseeni kuin aiemmin. Olen kokonaisvaltaisesti onnellisempi kuin koskaan ennen.

Jos haet laihdutusblogia, jossa hehkutetaan joka viikkoisista pudotuksista, olet ehkä väärässä paikassa. Toivotan joka tapauksessa kaikki uudet lukijat lämpimästi tervetulleiksi. Ehkä minäkin onnistun heittämään sen laihdutusmoden päälle hetkenä minä hyvänsä, mutta nyt viime aikoina olen tyytynyt vain ylläpitämään tätä hyvää oloa lisäävää elämäntapaa.  Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa.

Olemisen sietämätön keveys.

 Tällaiset herkut olivat tarjolla tänään aamupalapöydässä.

Kahden melko hektisen viikon jälkeen oli ihanaa viettää rauhallisempi viikonloppu. Tuntui niin hyvältä nukkua pitkään ja herätä omasta sängystä. Eilen käytiin tutustumassa lähiseutuun ja tekemässä lyhyt kävelyretki Hitonhaudalle, jonka jälkeen tehtiin ruokaa, leivottiin, saunottiin ja myöhemmin illalla nähtiin ystäviä kahvin ja omenapiirakan merkeissä. Tekemisen täyteisen eilisen vastapainoksi päätettiin tänään löysäillä oikein kunnolla, katsoa elokuvia, syödä kaksi kertaa aamupalaa ja nukkua päiväunet. Ihan mukavaa vaihtelua kaikelle sille hälinälle, josta pari edellistä viikkoa on koostunut. Tosin rajansa kaikella tällä löysäilylläkin tuntuu olevan, sillä jo nyt vähän kyllästyttää pelkkä oleilu, niskat menevät jumiin huonoista asennoista ja mieli alkaa muuttua turhautuneeksi. Onneksi iltaan on tiedossa helpotusta, sillä olen sopinut ystäväni kanssa treffit BodyPump-tunnille. 

Mietin hetki sitten sitä miten elämäni jossain vaiheessa koostui vain tällaisista päivistä. Nukkumisesta, löhöilystä ja tietokoneen ruudun tuijottamisesta. Ei ihme, että mielialakin oli silloin pelkästään turta tai apea. Toisaalta hieman minua ihmetyttää myös se, että miten en nykyään muka osaa rauhoittua edes yhdeksi päiväksi? Miksi tunnen oloni niin levottomaksi, jos yhtenä päivänä ei ole mitään järkevää tekemistä? Miksi en osaa laittaa aivoja offline-tilaan yhden päivän ajaksi? Olen kyllä viimeisen puolentoista vuoden ajan huomannut, että parhaiten lepää silloin, kun kevyesti tekee jotain, täyttää päivänsä edes jollain pienellä. Itselleni tällaiset löhöilypäivät ovat ehkä joskus olleet tarpeellisia, mutta nykyään niistä saa vain jumiutuneet niskat. Paremmin tunnuin lepäävän eilen, kun oli oikeasti jotakin tekemistä. Mutta kyllä tämä pelkkä oleminenkin tekee vain hyvää. Niskajumit luultavasti aukenevat BodyPumpissa ja viikonloppu on kuitenkin antanut kaipaamaani lepoa. Nyt jaksaa taas ihan uudella energialla ottaa vastaan tuleva viikko.

PS. Viikon (ja syyskuun) liikunnat nähtävissä täällä. Olen aika ylpeä, sillä liikuntahaastepäiviä olen kerryttänyt ennätykselliset 26! Vau. Mahtava tunne, kun on löytänyt liikunnan ilon elämäänsä jälleen.

Different shades of daylight.

 Mä tiedän nuoren naisen joka sängyn pohjalla
Lenus kahta päivää vajaat kuusi kuukautta
Tuijotteli seiniin ja kahlas netissä
Vajos outoon uneen vaikka oli hereillä

Psykoosista selvittyään käski itseään
Maailma on avoin etkä tahdo hämärään
Nyt peseydyt ja pukeudut ja kaupungille meet
Herkistynyt mieli huomas sävyt muuttuneet

Löysin Samuli Putron, ihan yllättäen. Nuoruudessa kuuntelin Zen Cafeta paljonkin, mutta jotenkin herran sooloura jäi huomiotta. Kunnes kuulin tämän eräänä päivänä. Nämä sanat. Melkein aloin itkeä, koska tunnistin itseni näistä lyriikoista ehkä vähän liiankin hyvin. Nuo sanat voisivat hyvin kertoa minusta kolme vuotta sitten. Tätä kappaletta ja erityisesti tätä kohtaa kuunnellessani mun mieli täyttyy kiitollisuudesta kaikkea sitä kohtaan mikä on nyt. Sitä henkistä matkaa, joka on käyty tänne päästäkseen. Jopa siitä huonosta ajasta olen kiitollinen, sillä se opetti minulle kaikesta huolimatta paljon. Sen ainakin tiedän mihin tilanteeseen en aio enää palata.

Tänään oli jälleen pitkä päivä. Lähdin aamulla kahdeksan jälkeen liikkeelle ja palasin kotiin vasta puoli kymmeneltä illalla. Kuitenkin pyöräilin kotiin hymyssä suin, vesisateesta ja kylmästä viimasta huolimatta. Päivä oli aivan mielettömän ihana ja jonkinlainen kokonaisvaltainen onni täytti kehon. Minä elän. Olen viime päivinä miettinyt paljon itseäni ja omaa käyttäytymistäni, sitä miten toisinaan vertaan itseäni muihin ja tunnen itseni ehkä huonommaksi sen takia. Kadehdin paljon sellaisia ihmisiä, jotka osaavat mutkattomasti tutustua muihin, jotka tuntuvat aina sopeutuvan jokaiseen tilanteeseen, joilla aina riittää juttua. Minä koen itseni usein uusissa tilanteissa tai oudossa seurassa hieman varautuneeksi, hiljaiseksi ja vähän vakavaksikin, ehkä jopa sulkeutuneeksi. En osaa tutustua ihmisiin tuosta noin vain ja small talk tuottaa ihan hirveästi vaikeuksia toisinaan. Onneksi se on kuitenkin vain osa minua. Minussa, kuten varmasti kaikissa muissakin, on erilaisia sävyjä. Ihminen, jota kadehdin, ei välttämättä olekaan aina se kaikista sosiaalisin. Ihminen, joka vaikuttaa minusta hiljaiselta, ei saata lakata puhumasta ystäviensä seurassa. On tilanteita, joissa olen kuvailemani kaltanen, hiljainen ja vetäytyvä. Mutta se ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä minusta löytyy muitakin puolia. Vaikka niinä huonoina aikoina se saattoi olla vallitseva piirre, sen ei tarvitse olla sellainen kuitenkaan nyt. Eikä se olekaan. Olen ilokseni huomannut, että niistä masentuneista kuukausista olen muuttunut ja kehittynyt ihmisenä. Se tuntuu lohduttavalta. Minä saan toisinaan olla apea ja hymytön, mutta minun ei tarvitse olla sellainen aina, se ei määrittele minua eikä minun tarvitse alistua siihen. Voin kehittyä ja kehittää itseäni, voin alkaa pitää sitä iloisempaa puolta minussa hallitsevana, jolloin se lopulta voi muuttua sellaiseksi. Kukaan ei ole mustavalkoinen - meissä kaikissa on erilaisia sävyjä. Ja niitä sävyjä voi värittää kirkkaammiksi, halutessaan.

Tein jonkinlaisen rauhan itseni kanssa tänään. Kaikilla on huonoja päiviä, mutta se on ihan okei. Ei aina tarvitse jaksaa. Kun hyväksyy ne huonotkin päivät, mutta ei anna niiden estää muutosta tai määrittää kokonaan sitä kuka on, silloin ollaan oikealla tiellä.

En vaihtais sekuntiakaan.

Tämä kuva tiivistää aika hyvin viikonlopun:

...yeah.

Kävin Oulussa juhlimassa ystävieni avioitumista. Tuli syötyä, tuli juotua. Oli hauskaa, ihanaa ja hyvää seuraa. Mutta onneksi railakkuudet jäävät hetkeksi taakse ja nyt voin taas täysillä keskittyä hyvillä mielin terveellisempien elämäntapojen vaalimiseen. Odotan jo innolla tulevaa viikonloppua kun vain voin olla ja käydä vaikka salilla, jos siltä tuntuu!

Elämä on hetkittäin vähän turhankin kiireistä, joten joudun jälleen pahoittelemaan melko hiljaista blogiani. Tänään olen tehnyt reilun kaksitoistatuntisen päivän, sillä aloitin tänään ne mainitsemani opinnot. Seuraavat kaksi päivää tulevat olemaan samanlaiset - aamulla herätys seitsemältä, töihin, töistä melkein suoraan opintoihin, joista pääsen vasta yhdeksältä. Olo on aika uupunut tällä hetkellä, en ole tottunut tällaisiin kaksitoistatuntisiin päiviin. Mutta en valita, näitä on onneksi vain kolmen päivän ryppäissä parin viikon välein. Kyllä nämä kestää. Ja aktiivisempi elämäntyyli tuntuu vain hyvältä niin monen tylsän ja yksinäisen vuoden jälkeen. Nautin jokaisesta hetkestä täysin rinnoin. Blogiharrastus vain vähän kärsii, kun ei illan päätteeksi aivot enää toimi niin hyvin, että saisi mitään järkevää tekstiä synnytetyksi. Pahoittelut, jälleen. Tuntuu, että voisin pyydellä anteeksi loputtomiin...

Mutta ei mulla muuta, ku:

Help, I'm alive

My heart keeps beating like a hammer

Palaillaan taas, kunhan pahin kiire hellittää. Stay tuned!

Takas, rakas.

Risteily on takana päin ja hyvä niin. En halua edes muistella mitä kaikkea tuli syötyä tai juotua - vaaka  hurrasi sarkastisesti astuessani tänään sen päälle. Oh well, eipä masennuta. Olen tänään elänyt jo paljon järkevämmin ja terveellisemmin ja tällä tiellä aion jatkaa - ja mikä parasta, se tuntuu niin pirun hyvältä. Paljon paremmalta kuin mikään örveltäminen jollain paatilla. 

Minusta on ihanaa, miten työpaikkamme arkeen kuuluu liikunta ja hyvä olo. Tänä aamuna tarjolla oli kaurapuuroa ja shindo-venyttelyä. Voiko päivää aloittaa paremmin? Huomenna on tiedossa lisää liikuntaa ja aiemmin mainitsemiani liikeimproja. Eikä siinä vielä kaikki! Lupauduin järjestämään torstain tapahtumailtapäivään tanssityöpajan. Katsotaan mitä saan aikaan.

(weheartit.com)

Pienoisen ahdistuksen jälkeen elämä tuntuu taas hyvältä. Liikunta on paras mielialalääke, niin se vain on. Nyt vain jälleen hiomaan ruokavaliota kuntoon. Miksi se osaa hetkittäin olla niin vaikeaa? Asetan tämän viikon tavoitteeksi juoda runsaasti vettä ja syödä enemmän kasviksia joka päivä. Ja olla herkuttelematta liikaa, ainakaan arkena. Viikonloppuna otan suunnaksi Oulun ja ystävieni hääkekkerit, joiden tarjoilut luultavasti tulevat jälleen tuomaan pienoisia haasteita tämän projektin tielle. Lupaan olla överehtimättä, vaan nautin. 

Take the highs with the lows, dear.

Minun on myönnettävä, että viime päivien (...krhm, viikkojen...) aikana olo on ollut lähinnä tällainen, oikeastaan kaiken suhteen. Vähäisellä liikunnalla näyttäisi olevan suora yhteys mielialan laskuun ja ruokavalion välittömään kehnoutumiseen. Flunssakaan ei tietysti auttanut asiaa, mutta nämä kaikkihan ovat vain oikeasti tekosyitä. Mun mielialat heittelee pelottavan usein ja jos en leiju jossain sfääreissä, niin sitten kynnän pohjamutia. Tai ehkä tuo oli liioiteltua, mutta tuntuu, että toisinaan sitä peräänkuuluttamaani positiivisuutta saa hakemalla hakea. Tälläkin viikolla olen täysin laiminlyönyt itseäni, harrastuksia ja ystäviäni, koska sänky veti puoleensa enemmän.

Hetken ehdin jo miettiä, että onko tämä nyt tässä sitten. Tähänkö kaikki tyssää? Selkeä merkki keholta tuli kuitenkin tänään, sillä aamulla meinasin erään liikeimproharjoituksen aikana pillahtaa itkuun pelkästä mielihyvästä ja liikutuksesta. Harjoitus oli hyvin yksinkertainen (tätä voi muuten myös kokeilla kotona) - jokainen tutkiskelee miten oma keho liikkuu rauhallisen musiikin soidessa taustalla. Ensin aloitetaan makoilemalla lattialla ja liikuttelemalla sormia, sitten ranteita ja lopulta koko käsiä. Pikku hiljaa siirrytään muihin raajoihin ja noustaan ylös, edelleen kokeillen millä kaikilla tavoilla kehoa voi liikuttaa. Jokin liikahti sisälläni juuri tuon harjoituksen aikana ja muistin taas mitä varten kehoni on tehty - liikkumaan niin monin tavoin. Työpäivä menikin ihanasti, tehden vastaavia liikeimproja nuorten kanssa, liikkuen, heittäytyen ja hikoillen.

Päivästä inspiroituneena potkin itseni myös pumppiin, mikä oli ehdottoman hyvä päätös. Huomenna voi olla paikat kipeät, sillä tällä kertaa uskaltauduin laittamaan painojakin vähän enemmän. Tekniikassa tosin kaipaisin ehkä hieman enemmän avustusta, sillä jalkoja käydessä läpi alkoi pakottaa alaselkää. Koetin tarkistaa asentoani, mutta ei siinäkään mitään vikaa ollut nähdäkseni. Tää alaselkä on kyllä ikuinen murheenkryyni, se kun tuntuu jumiutuvan ja kipeytyvän ihan liian helposti, tein mää mitä tahansa.

     Fiilis on jokatapauksessa ihan loistava pumppaamisen jälkeen. Eikä ruokailutkaan menneet lainkaan niin huonosti tänään, en syönyt ainuttakaan herkkua! Eikä edes tehnyt mieli. Se on jo pienen tuuletuksen arvoinen, sillä sokerikoukku on ollut hyvin todellinen viime päivinä. Vaan eipä passaa tuulettaa kauaa, sillä rappio odottaa viikonloppuna. Keho, hyvitän kaiken sinulle sen jälkeen.

Tällä hetkellä olen vain niin onnellinen, että tämä päivä meni hyvin. Päivä kerrallaan, koetan hokea itselleni. Little by little. Viikonloppuna nautin rappiosta ja ensi viikolla hautaan sen niin syvälle, että tuntuu siltä kuin sitä ei koskaan olisi ollut olemassakaan.

PS. Sain tänään tietää, että mut on hyväksytty opiskelemaan draamakasvatusta avoimeen yliopistoon! Oon niin mielissäni. Mikään kummoinen saavutus se ei tosin ollut, sillä 37 hakijoista sisään otettiin kaikki. Haha. Mut hei, kuinka siistiä kuitenkin! Kerrankin ala, joka oikeasti kiinnostaa.

Tuhlaajatytön paluu

Koska kirjoittaminen tuntuu vaikealta, tyydyn vain tekemään listaa. Olen viimeisen viikon aikana:

- sairastanut ja toipunut, ainakin osittain

- harrastanut vain hyötyliikuntaa, lähinnä kävelyä ja pyöräilyä

- juhlinut viikonloppuna epävirallisesti syntymäpäiviäni...

- ...jotka ovat tänään, täytin 23

- värjännyt hiukseni punaisen kuparisiksi

- syönyt todella huonosti

- leiponut suklaakakun ja pinaatti-feta-piirakkaa

 

- hengaillut kissani Leelon kanssa

- kärsinyt eksistentiaalisesta ahdistuksesta

- ...mutta karkottanut sen pois The Secret-elokuvalla

- ...jonka katsoin toistamiseen tänään töissä

- menettänyt kaksi lukijaa (ymmärrettävästi!)

- huvittanut itseäni hassuilla kissavideoilla

Olen pahoillani, että ensin saatte hiljaisuutta ja sitten listaa. Koetan parantaa tapani. Olen vain viime päivinä ollut niin flegmaattisella tuulella, etten ole saanut itseäni tekemään muuta kuin katsomaan hassuja kissavideoita ja syömään. Huonosti. Suklaakakkua ja sipsiä ja sen sellaista, myös ne läksiäislahjaksi saamani Fazerin suklaapatukat. Eikä millään ole ollut mitään rajaa, tunnustan. Nämä syntymäpäivät tekevät minut aina niin... ailahtelevaiseksi. Onneksi se on ohi pian. Vaikka ei edes ole - tulevana viikonloppuna risteilylle juhlimaan virallisesti. Voi pojat. Have mercy on my soul - or should I say body.

Mene pois, flunssa.

Uusi alku lähti mahtavasti käyntiin flunssalla. Eihän tämä ole vasta kuin ties mones kerta tänä vuonna? Ja juuri kun viime viikolla päivittelin kovaan ääneen, miten kaikki tuntuvat olevan kipeinä, että miten kummassa olen itse onnistunut välttämään sen. En muistanut koputtaa puuta, joten tässä ollaan. Toki se oli myös omaa typeryyttä, sillä en ollut älynnyt varustautua sunnuntain miittiin järkevästi, vaan olin ehkä liian vähillä vaatteilla liikenteessä.

Perjantaina oli viimeinen työpäivä edellisessä työssä ja maanantaina aloitin jo uudessa paikassa. Ja voi pojat, miten onnellinen olenkaan. Kaksi päivää sinnittelin töissä puolikuntoisena, mutta se ei itseä ainakaan haitannut, sillä paikka on yksinkertaisesti niin mahtava, ettei sieltä tosiaan halua olla pois. Tänä aamuna flunssa kuitenkin vei voiton ja päätin tehdä muille ja itselleni palveluksen jäämällä kotiin. Minusta ei olisi ollut mitään hyötyä kenellekään tässä kunnossa. Ja jos joskus haluan olla taas terve, niin parempi levätä, vaikka nolottaa kyllä näin aikaisessa vaiheessa jäädä edes muutamaksi päiväksi sairaslomalle. Mutta minkäs teet.

On kyllä aika tympääntynyt olo, koska a) en halua olla pois töistä, ööh, enää koskaan tuon loistavan paikan takia, b) viime viikolla pääsin jälleen liikkumisen makuun, mutta hyvä putki tyssäsi heti alkuunsa, c) omat keinoni flunssan paranteluun eivät ole kovinkaan terveelliset, joten on tullut syötyä todella huonosti. Olen vetänyt aika paljon turkinpippureita ja muutaman jäätelön kurkkukipuun (helpottaa oikeasti oloa, tai ainakin niin uskottelen itselleni...) Lisäksi en maanantaina väsyneenä jaksanut alkaa pullikoida vastaan, kun mies halusi käydä Kotipizzassa syömässä. Itse otin pepperoni-aura-kotzonen runsaalla valkosipulilla. ja sitä kyllä annoksesta löytyi, huh.

Tässä vain muutamia esimerkkejä. Ollaan myös syöty leffaa katsoessa sipsejä (helpottaa oloa, ööh... ei mitenkään?) mutta ollaan oltu fiksuja, ja ostettu vain pieni pussi, jolloin övereitä sen osalta ei tullut vedettyä. Mutta kuitenkin, luulisi, että kipeänä auttaisi enemmän terveellinen ruoka, ei tuollainen höttö. Mutta jäätelöä nyt vain ei korvaa mikään kurkkukivun lievittämisessä!

Oon mää myös kokeillut hitusen terveellisempiäkin parannuskeinoja ja uskoisin, että niillä on ollut suuri vaikutus oloon, oon nimittäin tehnyt itselleni inkivääri-hunaja-sitruuna-juomaa. Oon pilkkonut 3-5 noin sentin paksuista palaa tuoretta inkivääriä ison teemukin pohjalle ja kaatanut päälle kiehuvaa vettä, antanut muhia siellä hetken ja sitten lisännyt paljon hunajaa ja puristanut hieman sitruunaa juoman sekaan. Toimivaa, mutta myös mielettömän hyvää kaiken lisäksi. Oon sairastanut niin paljon viimeisen vuoden aikana, että mulla alkaa tursuta korvista kaikki hunajateet ja muut, vaan tätäpä inkiväärijuomaa voisi juoda terveenäkin (ja takuulla juonkin). Täytyypä jatkossa varata aina kaappiin inkivääriä, sitruunaa ja hunajaa. Laitoin juuri pienen satsin juomaa tulemaan jääkaappiin, ajattelin kokeilla sitä myös kylmänä. Kuulemma hyvää niinkin!

Mitä ilman ette selviä flunssistanne läpi, oli se terveellistä tai ei? Itselläni usein tuppaa flunssaisena menemään syömiset sellaiseen lohdutus-modeen, "kerta on niin kurja olo, niin ei se haittaa, jos yhden pullan tässä syön". Niin, ei kai se haittaisi, jos se jäisi vain siihen yhteen pullaan...

Flunssa, get the hell out. 

Miitti.

Blogimiitti Tampereella oli huikea. Iive, Quantina, Brego ja Aku ovat jo kirjoitelleet ihanasti päivästä, joten tyydyn itse vain nyökyttelemään hyväksyvästi ja postaamaan muutaman kuvan. 

Akun ja Bregon juostessa puolimaratonia Varalassa, me kiertelimme Pyynikin ympäristössä Iiven ja Quantinan kanssa. Kiipesimme myös Pyynikin näkötorniin ihailemaan maisemia.

Ja illemmalla, tyttöjen saavuttua maaliin ja käytyä suihkussa, suuntasimme kohti keskustaa syömään New York-ravintolaan. Ruoka oli todella hyvää ja ainoa kuva, jonka älysin ottaa, oli hyvin tuhottu jälkkäri - suklaakakkua jäätelöllä ja suklaakastikkeella. Se kruunasi kyllä koko päivän. 

Täytyy kiittää suuresti tyttöjä ihanasta seurasta ja päivästä. Oli jännittävä kokemus olla ensimmäistä kertaa maratontapahtumassa, vaikkakin vain katsojana. Jännittynyt tunnelma oli käsinkosketeltavissa. Olen samaan aikaan ylpeä ja kateellinen Bregon ja Akun hienoista suorituksista. Kuten olen sanonut, en ole itse kummoinen juoksija, mutta eihän sitä tiedä... Jos joskus itsekin.

Ihana päivä. Onnistuin tosin vilustuttamaan itseni, kun olin huonosti varustautunut ja Tampereen sää oli niin ailahteleva. Kylmä, kuuma, vettä sataa, aurinko paistaa... Täällä sitä sitten ollaan taas, vällyjen alla toipumassa. Onneksi voi kuitenkin muistella sunnuntaita hyvillä mielin. Seuravaa miitti voitaisikin sitten järjestää vaikka Helsingin päässä, ketään kiinnostuneita ottamaan pallon vastaan?

Zen.

En lakkaa ihmettelemästä mielen voimaa. Eilen illalla oli tosi huono olo, sekä fyysisesti, että henkisesti. Pyörin itkuisena sängyn pohjalla ja olin niin kovin täynnä itsesääliä. Keho tuntui kamalan tukkoiselta yhtäkkisestä, kohtalaisen kuluttavasta liikuntamäärästä ja mieli vaan oli todella apaattinen, vihasin itseäni ja kaikkia muita. Hetken siinä olossa vellottuani, nousin kuin automaattiohjauksella ylös, menin olkkarin matolle istumaan ja laitoin rauhallista musiikkia soimaan, aloin hiljakseen venytellä. Se on kuin jonkinlaista meditointia itselleni. Mieli puhdistuu ajatuksista ja ei ole mitään muuta kuin se musiikki, se hetki. Tällä kertaa kävin myös hieman keskustelua itseni kanssa, mistä huono olo, viha ja ne kaikki negatiiviset tunteet kumpuavat? Tarvitsinko minä niitä? En. Siinä hengitellessä ja venytellessä hoin eräänlaista mantraa. Let the bad things go, take the Beautiful in. Saattaa kuulostaa joidenkin korviin todella naurettavalta, mutta se tosiaan toimii. Ajattelin kaikkia niitä elämänohjeita, joita olen lukenut tai itsekin kirjoittanut. Kävin yksi kerrallaan läpi pahaa mieltä aiheuttavat asiat ja annoin niille luvan mennä. Samaan aikaan hengitin positiivista energiaa sisään, annoin sen täyttää mieleni. Kun puolen tunnin jälkeen avasin silmät, olin kuin uusi ihminen. Keho ei tuntunut enää lainkaan niin kipeältä tai tukkoiselta, ja mielessä vallitsi rauha, tasapaino. 

Olen tainnut tulla eräänlaiseen uskoon. Haukkukaa vaikka hihhuliksi, mutta tästä minä todella saan voimaa - omasta mielestäni. Tuntuu ihan uskomattomalta miten monta hetkeä olen kuluttanut vihaan ja katkeruuteen tai itsesäälissä vellomiseen, kun olisin hetken pysähtymisellä ja pienellä ajattelutyöllä voinut kääntää koko konseptin ympäri. Voisin julistaa positiivisen ajattelun ihmeellisyyttä koko maailmalle, mutta se on löydettävä itse. Muutos ylipäätään on sellainen asia, että se on lähdettävä itsestä. Mutta suosittelen, kokeilkaa. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmät ja hengittäkää syvään. Jokaisella hengenvedolla ajatelkaa hengittävänne hyvää energiaa sisään ja pahan ulos. Päästäkää pahasta irti ja noin, se on kadonnut. Sen sijaan mielen täyttää

                   Zen.