Different shades of daylight.

 Mä tiedän nuoren naisen joka sängyn pohjalla
Lenus kahta päivää vajaat kuusi kuukautta
Tuijotteli seiniin ja kahlas netissä
Vajos outoon uneen vaikka oli hereillä

Psykoosista selvittyään käski itseään
Maailma on avoin etkä tahdo hämärään
Nyt peseydyt ja pukeudut ja kaupungille meet
Herkistynyt mieli huomas sävyt muuttuneet

Löysin Samuli Putron, ihan yllättäen. Nuoruudessa kuuntelin Zen Cafeta paljonkin, mutta jotenkin herran sooloura jäi huomiotta. Kunnes kuulin tämän eräänä päivänä. Nämä sanat. Melkein aloin itkeä, koska tunnistin itseni näistä lyriikoista ehkä vähän liiankin hyvin. Nuo sanat voisivat hyvin kertoa minusta kolme vuotta sitten. Tätä kappaletta ja erityisesti tätä kohtaa kuunnellessani mun mieli täyttyy kiitollisuudesta kaikkea sitä kohtaan mikä on nyt. Sitä henkistä matkaa, joka on käyty tänne päästäkseen. Jopa siitä huonosta ajasta olen kiitollinen, sillä se opetti minulle kaikesta huolimatta paljon. Sen ainakin tiedän mihin tilanteeseen en aio enää palata.

Tänään oli jälleen pitkä päivä. Lähdin aamulla kahdeksan jälkeen liikkeelle ja palasin kotiin vasta puoli kymmeneltä illalla. Kuitenkin pyöräilin kotiin hymyssä suin, vesisateesta ja kylmästä viimasta huolimatta. Päivä oli aivan mielettömän ihana ja jonkinlainen kokonaisvaltainen onni täytti kehon. Minä elän. Olen viime päivinä miettinyt paljon itseäni ja omaa käyttäytymistäni, sitä miten toisinaan vertaan itseäni muihin ja tunnen itseni ehkä huonommaksi sen takia. Kadehdin paljon sellaisia ihmisiä, jotka osaavat mutkattomasti tutustua muihin, jotka tuntuvat aina sopeutuvan jokaiseen tilanteeseen, joilla aina riittää juttua. Minä koen itseni usein uusissa tilanteissa tai oudossa seurassa hieman varautuneeksi, hiljaiseksi ja vähän vakavaksikin, ehkä jopa sulkeutuneeksi. En osaa tutustua ihmisiin tuosta noin vain ja small talk tuottaa ihan hirveästi vaikeuksia toisinaan. Onneksi se on kuitenkin vain osa minua. Minussa, kuten varmasti kaikissa muissakin, on erilaisia sävyjä. Ihminen, jota kadehdin, ei välttämättä olekaan aina se kaikista sosiaalisin. Ihminen, joka vaikuttaa minusta hiljaiselta, ei saata lakata puhumasta ystäviensä seurassa. On tilanteita, joissa olen kuvailemani kaltanen, hiljainen ja vetäytyvä. Mutta se ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä minusta löytyy muitakin puolia. Vaikka niinä huonoina aikoina se saattoi olla vallitseva piirre, sen ei tarvitse olla sellainen kuitenkaan nyt. Eikä se olekaan. Olen ilokseni huomannut, että niistä masentuneista kuukausista olen muuttunut ja kehittynyt ihmisenä. Se tuntuu lohduttavalta. Minä saan toisinaan olla apea ja hymytön, mutta minun ei tarvitse olla sellainen aina, se ei määrittele minua eikä minun tarvitse alistua siihen. Voin kehittyä ja kehittää itseäni, voin alkaa pitää sitä iloisempaa puolta minussa hallitsevana, jolloin se lopulta voi muuttua sellaiseksi. Kukaan ei ole mustavalkoinen - meissä kaikissa on erilaisia sävyjä. Ja niitä sävyjä voi värittää kirkkaammiksi, halutessaan.

Tein jonkinlaisen rauhan itseni kanssa tänään. Kaikilla on huonoja päiviä, mutta se on ihan okei. Ei aina tarvitse jaksaa. Kun hyväksyy ne huonotkin päivät, mutta ei anna niiden estää muutosta tai määrittää kokonaan sitä kuka on, silloin ollaan oikealla tiellä.