Blogin syntymäpäivät!

Hurraa! Blogi täyttää tänään yhden vuoden. Sen kunniaksi raahasin itseni Killerin tanssitunnille pitkästä aikaa ja söin päälle pari palaa Pirkan Dark Mint täytesuklaata. Ihaninta. Ensinnäkin, edellisestä tanssitunnista on ihan liian pitkä aika, enkä tuon Fusion Funk -tunnin jälkeen todellakaan ymmärrä miksi. Ihana ohjaajamme on edelleen aivan älyttömän ihana. Ja tanssiminen (!!!) on kaikista ihaninta. Aion koukuttua uudestaan.

Kuinka moni teistä on ollut mukana miltei alusta lähtien? Tasan vuosi sitten, ihan juuri näillä hetkillä julkaisin ensimmäisen kirjoitukseni. Siitä se sitten lähti!

Tältä näytin silloin...

...ja tältä näytän nyt.

Vuosi, vau. Se on todella pitkä aika minulle, ottaen huomioon aiemman bloggaustaustani. Olen pitänyt lukemattomia blogeja, jotka ovat muutaman viikon aktiivisen päivittämisen jälkeen vain unohtuneet. Mutta nyt onkin sellainen aihe, johon en varmaan koskaan kyllästy. Itseasiassa, olen jopa salaa pohtinut hankkivani siitä ammatin! Sitten joskus, jossain vaiheessa.

Vuoden kunniaksi olen hieman juoninut ja päättänyt ilahduttaa lukijoitani ARVONNALLA! Mutta siitä lisää lähipäivinä. Pysykää linjoilla!

Onnellisuuksia.

Kevät on lipunut jotenkin huomaamatta ohitseni. Se tuntuu kummalliselta. Kun ajattelen taaksepäin, kevät tuntuu kovin sumuiselta ajanjaksolta. En muista sellaisia tyypillisiä asioita keväästä - lumen sulamista, loskakelejä, aurinkoisia päiviä, jolloin lumi sulaa kohisten ja fiilistelyä siitä, että kohta on kesä. Yhtäkkiä vain tajuan, että on kesä. Eräänä päivänä vain havahduin siihen, kuinka puissa on jo silmut, villasukat ja lapaset sai heittää talvivarastoon, kuinka ulkona tuli läkähdyttävän kuuma takki päällä.

En muista, että olisin ollut mitenkään hirvittävän alakuloinen, mutta stressaantunut kyllä. Ehkä se vei kaiken huomion ja energian tuollaisten asioiden huomioimiselta. Jokainen vuodenaika tekee minut onnelliseksi, tavallaan. Kevät ja kesä tosin enemmän kuin toiset. Siksi tuntuu kummalliselta, että en missään vaiheessa ehtinyt fiilistellä itse kevättä, vaan se humahti ohitseni lähes varkain. Ja nyt on kesä.

Aika tuntuu kuluvan kamalan nopeaa. Ihan kuin se olisi nyt parin viimeisen kuukauden aikana kiihdyttänyt vain tahtiaan. Kohta varmaan huomaan olevani nelikymppinen ja ihmettelen, mihin vuodet katosivat. Toivottavasti niin ei kuitenkaan käy. Tai ainakaan niin, että tuntuisi vuosien valuneen hukkaan jotenkin. En halua katua mitään. Haluan, että muistan olleeni onnellinen, tehneeni itseni onnelliseksi.

Keväinen stressi on alkanut hälventyä. Aurinko tekee hyvää. Yllätän itseni hymyilemästä usein, kun kävelen kadulla tai nautin viilentävästä tuulenvireestä pyörräillessä. Hymyilen tuntemattomille ja joskus saan jopa hymyjä takaisin. Minusta tuntuu, että olen jonkinlaisessa kasvuvaiheessa. Tuntuu, että joka päivä oivallan jotain tärkeää elämästä ja itsestäni. Saan voimaa siitä tunteesta, että olen itse voimakas, rohkea ja vahva. Siitä, että haluan olla hyvä, lempeä ja ystävällinen, avoin ja positiivinen. Kuulostaako hassulta? Ehkä se on hassua, ehkä olen hölmö, kun satun hetkittäin jopa pitämään itsestäni näin. 

Leivoin tänään piirakkaa raparpereista, jotka M toi viime viikonloppuna tuliaisina reissultaan. Piirakasta tuli hyvää, nautimme sitä vanilijajäätelön kera parvekkeella auringon lämmittäessä. Onneen ei kai tarvita muuta.

Suurin syy stressin hälvenemiseen on asioiden yllättävä järjestyminen. Koko kevään olen stressannut raha- ja työasioita. Koko kevään olen paiskinut töitä saadakseni töitä ja sitten, pitkän hiljaisen ja huonon kauden jälkeen yhtäkkiä, ihan kahden viikon sisällä, minulle tarjotaan töitä yhdestä paikasta ja kutsutaan toiseen haastatteluun. Teen nyt siis kahta duunia, joista molemmat on osa-aikaisia. Toisessa paikassa aloitin eilen ja tuossa päätoimisessa työssä olen ollut nyt muutaman viikon. Siksi olenkin ollut niin hiljainen, kun illat ovat menneet lähinnä töissä tai opiskellessa uusia asioita kyseisiin töihin liittyen. Vaikka kiirettä pitää hetkittäin, niin tuntuu silti ihan mielettömän hyvältä. Työttömänä oleminen ei ollut mitään herkkua, vaikka jotkut tuntuvat kuvittelevan työttömien ajattelevan niin. Hölmöä.

Taidan ottaa mallia Leelosta ja heittäytyä sohvalle torkkumaan. Vapaapäiviä tiedossa. Oi.

Uusia alkuja

Yön pimeinä tunteina ahdistus pääsi yllättämään minut. Se alkoi lumivyöryn lailla kasvaa, lähtien ihan pienestä möykystä, kasvattaen mittaansa kokoajan. Pian huomasin pyöriväni sängyssä saamatta unta, ajatuksieni riivaamana, levottomana ja ahdistuneena.

Olen viikon aikana monesti yrittänyt tulla kirjoittamaan tänne, mutta jostain syystä en ole saanut ulos mitään. Näin ahdistuneena tekisi mieli avautua yhdestä jos toisesta asiasta, mutta ne eivät kuulu tänne. Olen kuitenkin huomannut kirjoittamisen auttavan, joten päätin tulla jakamaan muutamia ajatuksia.

Ollakseni rehellinen, viime aikoina ei ole mennyt kovinkaan hyvin projektini suhteen. Minua on oikeastaan hävettänyt, sillä miten minusta on yhtäkkiä tullut tällainen, jatkuva epäonnistuja? Miten pienienkin haasteiden saavuttaminen tuntuu niin mahdottomalta? No, herkkulakko ei ole pitänyt halutulla tavalla, eikä tuloksia ole  sitten odotetusti syntynytkään. Vielä olisi mahdollisuus lyhyeen, mutta ankaraan spurttiin, mutta mielessäni olen luovuttanut jo. Ei kahdessa viikossa ihmeitä tapahdu ja siihen mekkoon mahtuakseni tarvitaan varmaan vähän enemmänkin kuin muutaman sentin kaventuminen. 

Tässä on yksi niistä syistä, joiden vuoksi tunnen itseni niin ahdistuneeksi. Toinen syy oli erään kaverini facebookiin lisäämä kuva, jossa minäkin esiinnyn. Hirvittävää, hirvittävää. Näiden ajatusten jälkeen oli helppoa vaipua epätoivoon, jota kuitenkin yritän nyt torjua hieman positiivisemmilla ajatuksilla.

Toukokuun alussa järjestetyssä blogimiitissä keskusteltiin paljon blogeista ja laihduttamisesta, saavutuksista ja jokaisen omasta matkasta. Osa oli päässyt tavoitteisiinsa jo joku aika sitten, toiset olivat vielä matkalla. Vahvoja mielipiteitä esitettiin ja mieleeni jäi eräs keskustelu siitä, kuinka on olemassa laihduttajia, jotka aina vain laihduttavat, saamatta kuitenkaan mitään konkreettisia tuloksia, jatkuvasti vain "sortuen" ja "aloittaen alusta" - kuinka puuduttavaa ja jopa ärsyttävää sellaisen lukeminen onkaan joidenkin mielestä. Tunnistin itseni juuri tällaiseksi jojoilijaksi. Siihenhän tämä on mennyt, ja sekös minua harmittaa. Uskottelen itselleni yrittäväni, mutta en minä ole oikeastaan yrittänyt hetkeen. Siksi tuntuukin vaikealta kirjoittaa tänne, kun ei ole mitään konkreettista antaa. En haluaisi tulla vain kertomaan, kuinka taas epäonnistuin. Ja taas. Ja taas. Ja taas. 

Asiaa tuskaillessani, tajusin, että entä sitten. Tämä on minun blogini. Olen itse jo aivan tarpeeksi pettynyt itseeni, miettiäkseni kuinka pettyneitä muut ovat minuun myös. Totta kai minulla on velvollisuuteni lukijoitani kohtaan, mutta lähtökohtaisesti pidän blogiani itseäni varten, paikkana, johon purkaa ajatuksia. Olen imarreltu, että vuoden aikana lukijakunta on kasvanut näinkin suureksi ja olen kiitollinen kaikesta tuesta ja kannustuksesta, jota olen teiltä kanssasisarilta saanut. 

Asiaa pohtiessani olenkin päätynyt eräänlaiseen ratkaisuun. Koska laihduttaminen tuntuu olevan niin kovin vaikeaa, julistan blogini ennen kaikkea hyvinvointiblogiksi. Laihduttaminen tulkoon vasta kakkosena tai kolmosena. Pidän itselläni edelleen tavoitteita ja haasteita, mutta pääpaino siirtyköön nyt vain hyvinvointiin ja kehon ja mielen tasapainoon, terveellisemmän elämän tavoitteluun. En halua, että minut määritellään vain luvuissa tai konkreettisissa saavutuksissani, sillä ne suurimmat muutokset ovat tapahtuneet ehkä ennemminkin pääni sisällä. Näin haluan jatkaa. Luultavasti tulen edelleen tuskastelemaan painonpudotuksen hitautta täälläkin, mutta nyt kun en kirjoita enää laihdutusblogia, saatan hieman hellittää vannetta pääni ympärillä. Ja toivottavasti lakkaan vertailemasta itseäni muihin tai miettimästä muiden odotuksia. Tämä on minun matkani ja siinä ilmeisesti kestää vähän kauemmin kuin joillakin muilla. Uskon kuitenkin, että kehittämällä itseään, kehoaan ja mieltään, pyrkimällä terveellisyyteen ja opiskelemalla asiat loksahtavat lopulta kohdilleen ja painokin ehkä tippuu hiljalleen. Haluan tehdä tämän oikein, pienten muutosten kautta. En edelleenkään lakkaa yrittämästä, mutta toivon mukaan lakkaan stressaamasta ja miettimästä liikaa muiden mielipiteitä. 

Että sellaista tällä kertaa. Toivottavasti tää päätös nyt helpottaa myös viime aikoina vaivannutta writer's blockia. Uskon, että omakin motivaatio kasvaa taas hieman, kun sai nää ajatukset pois harteilta. Näin on hyvä. Ehkä uusi alku ja puhdas pöytä on juuri se, mitä tällä hetkellä tarvitsen.

Sunnuntai.

Lääkärin määräyksestä oon lepäillyt tämän viikon. Tänään on kuitenkin ollut niin kaunis sää, että päätimme lähteä miehen kanssa kevyelle kävelylle. Huomasi kyllä, että keho on ollut flunssan kourissa, kun tuntui, että hitaanlainen kävelykin tuntui omituisen raskaalta. Kauheat vieroitusoireet on kyllä ollut. Eräänäkin aamuna kun sairasloman jälkeen ajelin vihdoin töihin, meinasin alkaa itkeä kun ohitin tytön, joka oli selkeästi lähdössä lenkille. Kävi niin kateeksi. Tuli hirvittävä halu itselläkin aloittaa aamu lenkillä tai ihanalla hikirääkillä. Tuntuu, että on mennyt todella pitkä, ihan liian pitkä aika vaan satunnaisilla liikunnoilla. Huomisesta lähtien alan taas kuntouttamaan kehoani liikunnalla. Haluan takaisin siihen rytmiin, joka minulla oli alkuvuoden. Huhtikuun alusta lähtien liikunta-asiat ovat olleet vähän rempallaan, (teko)syinä milloin työelämävalmennuksen alkaminen, milloin flunssa ja milloin mikäkin. Haluan taas tuntea sen voimaannuttavan ja pysäyttämättömän tunteen, jonka liikkuminen minulle antaa. Huomenna.

Oon muuten jo jonkin aikaa mietiskellyt päiväni kuvina -merkinnän tekemistä. Sen lisäksi, että Jenni taannoin haastoi minut tekemään sellaisen, sain kuulla tulevana tiistaina (15.5.) vietettävän maailman yhteistä valokuvauspäivää. Siihen voi osallistua kuka vaan, ammattilainen tai amatööri, juoksija, siivooja, tyttö tai poika, kuka vain, jolta jonkinlainen kamera löytyy. Ideana on kuvata tiistaina mitä ikinä haluatkaan, vaikka päiväsi kokonaisuudessaan aamusta iltaan. Itse ajattelin tehdä niin ja myöhemmin postailla kuvat tännekin. Jos kiinnostuit, niin lisätietoa löytyy täältä. Osallistukaa ihmeessä, jos yhtään viihdytte kamera kädessä!

Leelo agrees.

Yksitoista

Koska minulla ei ole muutakaan tekemistä, nappasin tämän haasteen Nelliltä. Ideana on vastata haastajan esittämiin 11 kysymykseen ja keksiä yksitoista uutta kysymystä, jonka jälkeen pitää haastaa taas 11 uutta ihmistä mukaan.

1. Keneen fiktiiviseen hahmoon samaistut?
- No, ekana tulee mieleen, että jollain tavalla Tahrattoman mielen Clementineen JA Joeliin. Toisinaan koen olevani yhtä tyhjä ja "tylsä" kuin Joel, toisaalta taas yhtä impulsiivinen ja elämänjanoinen kuin Clem.

2. Jos yrität katsoa elämääsi 20 vuoden päähän, mitä näet?
- Näen elämän M:n kanssa. Kaksi tai kolme lasta, itsemme näköiseksi rempattu talo maalla. Piharakennuksessa pieni verstas, jossa voin veistellä puusta kaikkea, mitä tahansa. Hyvä työ, josta nautin, liittyen ehkä liikkumiseen ja terveyteen ylipäätään. Sen verran rahaa, että pärjää. Onnea. Toivon, että elämäni näyttää suunnilleen tältä sitten.

3. Lempikirjasi lapsena?
- Apua, paha kysymys. En osaa mitään tiettyä kirjaa sanoa, mutta lapsena (ja teininä) suorastaan ahmin Tuija Lehtisen kirjoja.

4. Mistä asioista olet inspiroitunut viime aikoina?
- Kauniista asioista ja kuvista, hyvyydestä ja mahdollisuuksista. Muista ihmisistä, heidän onnistumisistaan. Siitä ajatuksesta, että minä voin vaikuttaa elämääni, että positiivisuus lisää positiivisuutta, että hyviä ajatuksia kannattaa viljellä ja hyvien tekojen takia ei oikeasti tarvitse nähdä paljoa vaivaa, ei vaadi paljoa olla ystävällinen tai hymyillä tuntemattomalle.

5. Milloin viimeksi teit jotain täysin spontaania?
- Itseasiassa juuri hetki sitten. Otin selvää mahdollisuuksista vapaaehtoistyöhön Jyväskylässä ja laitoin tiedustelua Aikuisystävätoiminnasta. En oikeastaan tiedä miksi, mutta yhtäkkiä tuli valtava tarve osallistua vapaaehtoistyöhön, tavalla tai toisella. Haluaisin toimia ystävänä sellaista tarvitsevalle, lapselle tai nuorelle.

6. Millainen olisi unelmakotisi?
- Persoonallinen, kauniisti rempattu vanha talo. Se sijaitsisi maalla, järven rannalla, pihapuusta roikkuisi riipputuoli ja vanhasta navetasta olisi tehty verstas. Talossa olisi tilaa ja yksi huoneista olisi pyhitetty ateljeekseni. Seinillä olisi muistoja matkoista ja seikkailuista, elämästä.

7. Mitä kesäsuunnitelmia sinulla on?
- Ei oikeastaan kummempia. Alkukesästä käyn risteilyllä ystävieni kanssa. Toivon, että saan töitä. Jos en, niin lähden käymään kotona pohjoisessa. Aion viettää paljon aikaa ulkona, pyöräillä, nähdä ystäviä, tehdä retkiä puistoon ja valvoa öitä. Aion olla spontaani, onnellinen.

 

8. Lempipaikkasi kotikaupungissasi?
- Ei minulla oikeastaan ole lempipaikkaa täältä. Sellaista tiettyä, jonne jatkuvasti palaisin. Pidän Jyväskylässä monista paikoista, mielestäni täällä on kaunista.

9. Mitä olet oppinut viimeksi?
- Ei nyt oikein tule mieleen. Ehkä sen, miten valmistetaan couscousia? Ei ollut vaikeaa, ei. 

10. Mielestäsi paras tapa viettää vapaapäivä?
- Nukkua niin pitkään kuin nukuttaa, mutta mielellään herätä aikaisin. Lähteä heti herättyään lenkille tai kuntosalille tai ylipäätään aloittaa aamu liikunnalla. Käydä suihkussa ja syödä terveellinen ja ravitseva aamupala. Sitten nähdä ystäviä, tehdä jotain yhdessä. Olla aikaansaava, tehdä ruokaa, nauraa. Illalla rauhoittua kotona vaikkapa kirjaa lukien, musiikkia kuunnellen tai vaikka venytellen.

11. Onko sinulla mottoa, jonka mukaan yrität elää?
- Kill them with kindness. Asioilla on tapana järjestyä. Asenne ratkaisee. Eikä koskaan ole liian myöhäistä vaihtaa suuntaa. Ylipäätään haluan uskoa siihen, että positiivisella asenteella selviän mistä vain. Kun ajattelen positiivisesti, elän myös onnellise(mpa)na.

(kuvat: weheartit.com)

Ja minäpä haastan mukaan kaikki, joita tämmöisiin kiinnostaa vastata. Kysymykset tulevat tässä:

01 Mitkä asiat tekevät sinut onnelliseksi?
02 Jos sinun pitäisi luopua jostain asiasta elämässäsi ja saisit jotain sitä vastaan, 

mistä luopuisit ja mitä tahtoisit sen tilalle?
03 Mitä olet tehnyt tänään?
04 Onko sinulla mitään kummallisia tai muuten vain mielenkiintoisia tapoja?
05 Milloin viimeksi olet tehnyt jotain jonkun muun hyväksi? Mitä?
06 Salaiset paheesi?
07 Mitä haluaisit oppia?
08 Nimeä yksi asia, jonka haluaisit tehdä/kokea ennen kuolemaasi.
09 Mikä piristää sinua, jos olet surullinen?
10 Puhutko/käveletkö unissaan? Kerro jokin kokemus omasta (tai jonkun muun) 

uneksimisesta. Jos kokemusta ei löydy, kerro jostain unestasi!
11 Kerro jokin muisto lapsuudestasi.

Antaa hevosten murehtia, niillä on isompi pää.

Tänään on ollut uuvuttava päivä. Päällimmäinen ajatus päivästä on, että maailma on epäreilu. Tai ehkä ennemminkin, että jotkut ihmiset ovat. Vaikka parhaansa tekee, niin se ei riitä. Sitä ei edes huomioida. Nykyään on vain niin helppo hyväksikäyttää toisia, polkea muut jalkoihinsa omaa etua ajatellessaan.

Suututtaa. Mutta se siitä. Tähän päättyy päivän negailut, kiitos ja anteeksi. 

Iloisempiin aiheisiin. Lauantaina oli tosiaan blogimiitti, jonne saapui aivan ihania ihmisiä, bloggaajia ja lukijoita! Kehnosta säästä huolimatta tehtiin yhdessä lenkki, jonka jälkeen käytiin Sohwissa syömässä. Oli ihana tavata uusia ihmisiä, juttua ja naurua kyllä riitti. Oikeastaan yllätyin miten helppoa näiden ihmisten seurassa olikaan, aivan kuin olisi tuntenut kauemminkin. Kiitos teille ihanasta päivästä! Uutta miittiä on jo mietitty Tampereen suunnalle syksyksi. Mutta siitä enemmän sitten lähempänä.

Vaikka päivästä jäi hyvä mieli, kovin hyvää parin tunnin vesisateessa hilluminen ei tehnyt flunssalleni. Siitä ollaankin nyt vähän kärsitty ja tänään vietinkin aamupäivän terveysasemalla tarkkailussa. Onneksi selvisin pelkällä säikähdyksellä, mutta oli aika kuumottavaa kuinka soittaessani aamulla terveyskeskukseen, sieltä käskettiin mun tulla välittömästi paikalle. Sydänfilmiä, verenpaineita ja pari tuntia kattoon tuijottelua. Tuomio: Dolor pectoris non specificatus. Ei tiettävästi mitään vakavaa, mutta kolme päivää sairaslomaa ja ankaraa lepoa.

Heittelevästä ja herkästä mielialasta huomaa, että liikuntaa kaivattaisiin. Pettymysten sietokyky on paljon heikompi näin puolikuntoisena. Ja nuo kelit! Oivoi, mun mieli vaikertaa olla vain sisällä ja levätä. Mutta kuten tänään jo huomattiin, niin ei ole mitään järkeä rasittaa itseään puolikuntoisena. En halua uudestaan tuijottelemaan terveyskeskuksen kylmiä valoja...

Liikunnan sijasta on siis keskityttävä ruokavalioon. Kovasti tekisi mieli lohduttaa itseään herkuilla, mutta täytyy vain sinnitellä. Voihan stressi ja särky, milloin tämä loppuu? Kevät on ollut niin kamalan uuvuttava. 

Mutta kuten äitini kerran totesi: "Anna hevosten murehtia, niillä on isompi pää." Kyllä äidit tietää. Uskon vakaasti, että asiat järjestyy, kunhan asenne on vain oikea.

Motivaatiomekko

Tänään saapui Ellokselta tilaamani ihana mekko. Tilasin sen koossa 46, mutta harmikseni (ja yllätyksekseni) se oli liian pieni yläosasta, lähinnä vyötäröltä ja rintojen kohdalta! Nää koot on kyllä ihan hepreää mulle... Toisissa vaatteissa menee jopa 42 ja joissakin pitäisi olla melkein 48. Käsittämätöntä. Mekon kohdalla sain yläosan napit juuri ja juuri kiinni, eikä se näyttänyt kovin hyvältä. Se oli silti niin ihana muuten, etten malta luopua siitä. Palauttamisen sijaan teinkin päätöksen. Minulla ei ole hetkeen ollut oikeastaan mitään lyhyen matkan tavoitteita, joten tässä nyt olisi. Olemme lähdössä muutaman ystävän kanssa risteilylle kesäkuun alussa ja haluan pitää tätä mekkoa reissussa ylläni. Tavoitteenani ei ole niinkään tiputtaa x määrää kiloja neljässä viikossa, vaan hoikentua mekkoon sopivaksi. Arvioisin, että vyötäröltä pitäisi kadota 3-4 senttiä, käsistä 1-2 ja rintojen kohdalta sentti tai pari, jolloin mekko saattaisi näyttää hitusen paremmalta.

Ja kas kummaa, miten yhtäkkiä löytyykin motivaatiota!

No, miten tulen saavuttamaan tavoitteeni? Ystäväni ehdotti minulle eilen, että rupeaisimme molemmat herkkulakkoon neljäksi viikoksi, sillä hänelläkin on oma tavoite. Omaksi pieneksi hämmästyksekseni (ja pettymyksekseni) torjuin heti mielessäni ehdotuksen. En minä pysty siihen, enkä minä edes halua pystyä siihen! Väärin. Kyllä, minä pystyn ja haluan ja minä teen. Joten Jenni, haaste vastaanotettu. Consider it done!

Oman herkkulakkoni säännöt. Pannaan joutuvat sipsit, karkit, maitosuklaa, pizzat, hampurilaiset, sokerilimukat, mehut, keksit ja leivonnaiset. Poikkeus: Yksi leivonnainen viikossa. Sallitut aineet (kohtuudella ja harvakseltaan): Tummasuklaa, light-limsat (mutta vain poikkeustapauksessa!), kuivatut hedelmät ja pähkinät.

Muutenkin ruokavalio täytyy fiksata paremmaksi. Enemmän vettä (edelleen, edelleen), enemmän hedelmiä ja vihanneksia, vähemmän kaikkea turhaa. Ja kiloklubi avuksi jälleen. Ja enemmän liikuntaa. Enköhän mä näillä onnistu?

Tämän hetkiset mitat (ja tavoitteet!):

Vyötärö 88cm (85cm)

Käsivarsi 37cm (35,5cm)

Rinta 112cm (110cm)

Projekti Kesämekko! alkaa huomenna. Kesäkuun ensimmäinen päivä nähdään, miten oon pärjännyt!

Projekti 1 vuotta: Oodi liikunnalle (ja itselleni)

Kipeänä on aikaa ajatella, vaikka toisinaan ajatus ei tahdo kulkeakaan. Kuten mainitsin aiemmin, projektini täyttää vuoden pian, toukokuun 3. päivä. Vaikka olenkin muutaman päivän etuajassa, haluaisin vuoden kunniaksi vähän pohtia ja muistella kulunutta vuotta, matkaani ylipäätään.

Kaikki alkoi railakkaan vapun jälkeen. Oli tullut juopoteltua ja syötyä huonosti, ja mieheni ominaiseen tapaansa kyllästyi olotilaansa (itse olin jo liian turtunut) ja päätti lähteä juoksulenkille. Samalla hän kannusti minuakin pitämään itselleni tanssitunnin, sellainen kun oli minulla ollut joskus tapana. Edellisestä kerrasta oli kuitenkin todella pitkä aika, enkä sinä keväänä ollut juuri liikkunut pakollisia matkoja enempää. No, otin miehen neuvosta vaarin, pidin itselleni tanssitunnin - ja tadaa, olin myyty. Muistin jälleen miten ihanalta tuntuu tehdä töitä kehollaan, liikuttaa sitä, antaa lihaksille hyvä syy kipeytyä. Miten ihanalta sellainen uupumus tuntui ja miten paljon samalla sainkaan energiaa siitä. 

Olin pitkään tiedostanut, että minulla oli vakava sokeririippuvuus. Ei kulunut päivääkään, ettenkö olisi haalinut kaupasta jotain herkullista naposteltavaa välipalaksi tai muuten vain lohdutukseksi. Minun oli yksinkertaisesti pakko saada edes vähän jotain hyvää, makeaa tai suolaista - mutta yleensä en tyytynyt edes vähään. Pahinta tässä oli se, etten edes nauttinut näistä herkuista. En uskaltanut myöntää miehellenikään herkuttelujani, joten ahmin salaa, silloin kun olin yksin. Tämä johti sitten tietysti siihen, että kokonainen keksipaketti oli pakko vetää kerralla, koska eihän mitään todisteita voinut jättää. Kyllä, tervettä.

Samaisena iltana, tanssitunnin jälkeen, lueskelin huvikseni iltalehteä. Huomasin artikkelin nuoresta brittiläisestä tytöstä, joka oli onnistunut laihduttamaan 45 kiloa pelkästään puhelimeen saatavan ilmaisen kalorilaskurin avulla. Se artikkeli oli yksi osatekijä sille, miksi tämä projekti lähti niin vauhdikkaasti käyntiin. Hankin puhelimeeni vastaavan kalorilaskurin ja liityin myös tätä tukevalle sivustolle, MyFitnessPaliin. Sen avulla hahmotin todella kuinka liikaa olin aiemmin syönyt. Olin ihan hullaantunut, kaikki tapahtui vähän liiankin helposti. Vähensin herkkujen määrää päivittäin ja jo muutaman päivän jälkeen minun ei enää tehnyt edes mieli mitään sokerista. Se tuntui uskomattomalta, sillä muistan ajatelleeni juuri edellisellä viikolla kuinka mahdottomalta tuntuisikaan ajatus yhdestäkään päivästä ilman herkkuja! Ja sitten siinä oltiin. Se oli ihana kierre, joka ruokki itseään. Herkuttelin kyllä toisinaan, mutta osasin pitää kohtuuden mukana. Liikunnasta sain energiaa ja ensimmäiset neljä kuukautta suorastaan leijuin pelkässä endorfiinihuuruissa. Silloin sainkin tiputettua ne kuuluisat kymmenen kiloa.

Ja siihen se sitten tyssäsi. Syksyllä alkoi (painonpudotuksellisesti) vaikea kausi, eikä muutoksia ole juuri tapahtunut, ainakaan parempaan suuntaan. Tämän hetkistä painoani en edes tiedä, sillä en ole käynyt vaa'alla muutamaan viikkoon. Silti mitat ovat pysyneet kutakuinkin samoina kuin mihin ne parhaimmillaan jäivät, en siksi jaksa stressata. Ja nykyään pääpaino on siirtynyt laihduttamisesta liikkumiseen ja sen tuomaan hyvään oloon. Edelleen tiedostan, että myös terveellinen ruokavalio on osa sitä, mutta se tuntuu tuottavan tällä hetkellä eniten vaikeuksia. Siksi paino ei kai laskekaan, mutta tärkeintä on, että edes yritän.

Vaikka luvuissa mitattavia saavutuksia ei olekaan kertynyt ihan hirveästi, niin olen silti saanut tästä projektista paljon. Kaikista eniten iloitsen liikunnasta ja siitä, miten tärkeä osa elämää siitä on tullut minulle. Tämä projekti on muuttanut minua paljon. 

     Minulla on ollut joskus (ajalla ennen projektia) henkisesti vaikeita ajanjaksoja, jolloin voisin sanoa olleeni jopa masentunut. Päiviä, kun en ole jaksanut astua ulos asunnostani, päiviä, jolloin kaupassa käyntikin on tuntunut liian suurelta haasteelta. Noina päivinä mietin, tuleeko minusta koskaan ns. normaalia ja tasapainoista ihmistä, joka kykenee tuntemaan iloa ja ennen kaikkea elämään - ilman, että kaatuu jokaisesta vastoinkäymisestä. Olen viime päivinä tajunnut, että etenkin tämän vuoden aikana olen löytänyt oman vahvuuteni. Ja liikunnalla on ollut suuri osa sen löytämisessä. Nyt voin sanoa olevani kohtalaisen tasapainoinen, aivan tavallinen ihminen, joka saattaa tuntea itsensä väsyneeksi ja stressaantuneeksikin joskus - mutta ilman, että se olisi jatkuvaa ja jokapäiväistä, liian musertavaa. Olen löytänyt kanavan, johon purkaa niitä ahdistavimpia tunteita; liikkumisen. En tietenkään voi olettaa tämänkään jatkuvan ikuisesti, sillä kaikki ei ole omissa käsissä ja joskus elämä saattaa heittää aivan jotain yllättävää tielle. Olen kuitenkin onnellinen nyt, ja se on tärkeintä. Liikunnan avulla pystyn käsittelemään sellaisia asioita, jotka ennen olisivat saaneet minut jäämään makoilemaan neljän seinän sisälle viikoksi. Toivon todella, että tulevien vaikeuksienkin yli pystyn säilyttämään tämän peruspositiivisuuteni ja optimistisuuteni, jota olen opetellut vuoden aikana. Ja että missään vaiheessa en luovu liikunnasta, pelastajastani.

Muistan kuinka joskus teininä oivalsin jotain olennaista kehostani, tai ihmisen kehosta yleensä. Ei meitä ole luotu vain istumaan tietokoneilla, kävelemään jäykkänä paikasta toiseen, istumaan, nousemaan, makoilemaan - käyttämään vain murto-osaa niistä lihaksista, joita meillä on! Kaikilla näillä, pienilläkin, lihaksilla on oma tarkoituksensa, ja minä tajusin silloin, että minä haluan löytää ne. Silloin rakastuin toden teolla tanssimiseen, siinä pääsee aika monipuolisesti käyttämään kehoaan. Se on se minun lajini, jota tuskin koskaan lakkaan rakastamasta. Se ei ole pelkästään urheilua, vaan se on myös ilmaisukeino. Mikään ei ole ihanampaa, kuin antaa musiikin viedä, tuntea kehon liikkuvan vaistonvaraisesti, aistien rytmejä, melodiaa. Se ei ole sellaista, että minä tietoisesti päätän, että nyt minä teen näin, heilutan kättäni noin - keho sen päättää. Ja se on kaunista. Meille on annettu kaunis keho, jolla me pystyisimme tekemään niin paljon! Miksi me käytämme sitä niin rajallisesti?

Huh. Melkoinen tunteenpurkaus, tämä tekstini. Melkein liikutun kyyneliin, sillä niin ylpeä olen itsestäni. Olen vuoden aikana kehittynyt ihmisenä, ehkä vielä enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Vaikeinakaan aikoina en luovuttanut täysin missään vaiheessa, vaan jatkoin sinnikkäästi, vaikkakin haparoiden. Jatkoin silti. Ja suuri kiitos siitä kuuluu teille lukijani. Ilman teidän kannustavia kommenttejanne ja tukeanne, tuskin olisin tässä.

      Mutta ennen kaikkea, haluan kiittää itseäni.

Kiitos minä, että annoit minulle mahdollisuuden.

Toukokuun ensimmäinen.

Hyvää Valpurin päivää kaikille. Oma vappuni menee vällyjen alla, sillä onnistuin kaiketi vilustuttamaan itseni viikonloppuna. Nyt olenkin vuoteen oma, kunnes tää flunssa päättää kaikota. Vaikkei minulla mitään kummoisia vappusuunnitelmia ollutkaan, niin harmittaa silti, sillä ulkona on ihan liian kaunis keli pysyä vain sisällä. Mutta ei auta itku markkinoilla, täällä ollaan ja tylsistytään.

Muistuttelisin kaikkia vielä tällä viikolla tapahtuvasta Jyväskylän blogimiitistä. Jos sinulla ei ole tulevana lauantaina mitään suunnitelmia ja kaipaat tekemistä ja loistavaa seuraa, olet tervetullut iloiseen joukkoomme. Ilmoittaudu minulle s-postiin niinacmon@hotmail.com tai facebook-ryhmässä.