Mulla ei ole oikein järkevää syytä blogihiljaisuudelleni. En vain yksinkertaisesti ole viihtynyt näissä sosiaalisissa medioissa liiemmin, olen tietokoneellakin mielummin istunut alas ja katsonut sarjoja, puuduttanut mielen sillä tavalla, antanut omien ajatusten huuhtoutua muihin maailmoihin.
Projektin osalta tuntuu kurjalta. Juhannus oli ihana ja tuli tarpeeseen, mutta jälleen kerran projektin hyvä alku tyssäsi siihen. Tuntuu, että tämä projekti on vain yhtä pysähtelyä ja uudelleen alkamista. Projekti. Olen alkanut vihata sitä sanaa. Ikävöin viime kesää, sitä sisuuntumisen tunnetta ja liikkumisesta kummunnutta iloa. Sitä riemua! Sitä, miten tanssitunnin jälkeen edelleen hypin silkasta ilosta. Miten itseä ei tarvinnut puhua liikkumaan. Se oli yksi perustarpeista, se oli välttämättömyys. Ilman sitä ei ollut minua.
Ja nyt minusta tuntuu, että olen kadonnut.
Mutta. Tein tänään jotain mitä en ole tehnyt kuuteen vuoteen. Lähdin ystäväni pyynnöstä BodyPump-tunnille hänen seurakseen. Odotin tuntia kauhulla ja lopulta ehkä vähän varmistelinkin liikaa painojen kanssa, sillä tunti ei ollut ollenkaan niin rankka, mitä muistelin aiemmista kokemuksistani. Seuraavalla kerralla (kyllä, seuraava kerta tulee!) aion kokeilla isompia painoja. Innostuin tunnista jopa sen verran, että voisin ottaa BodyPumpin mukaan ohjelmistoon, nyt kun ylipäätään saisin nostettua liikunnan takaisin omalle paikalleen.
Kaikki tämä ulina ja alakuloisuus kumpuaa tyytymättömyydestä itseensä. Viime kesänä kaikki oli niin yksinkertaista ja helppoa, miksi se ei ole sitä enää? Toki tässä on asiat muuttuneet jonkin verran, sillä mukana on nyt myös osa-aikainen työ, joka syö oman osansa energiasta. Mutta ei silti, asiat olisivat järjestettävissä. Vaikka viime kesänä oli enemmän aikaakin liikkua, jokin omassa asenteessa on muuttunut. Aiemmin jos aikaa ei ollut, sitä tehtiin. Nyt vain lysähdän sohvalle ja useimmiten unohdan itseni siihen, oli aikaa tai ei.
Mistä löytäisin itseni taas? Haluaisin iloita ja olla onnellinen vastaavista asioista, kuten siitä, että pitkästä aikaa uskaltauduin tekemään jotain, ehkei ihan uutta, mutta unohtunutta. Sen sijaan, että soimaisin itseäni liikkumattomista päivistä, iloitsisin siitä, että liikuin tänään. Haluan taas nousta sen aallon harjalle, joka piti minut liikkeellä aiemmin. Ilon kautta. Päätin juuri, että lakkaan olemasta pettynyt itseeni nyt.
Se sisäinen ääni, joka kannustamisen sijasta soimaa ja purnaa - se ei ikinä auta (näin rakas serkkuni kirjoitti blogissani erään viisaan opettajansa sanoneen hänelle). Ja näin onkin. Sen sijaan, että petyt itseesi ja soimaisit itseäsi, paljon hedelmällisempää tosiaan on kannustaa ja iloita. Toivottavasti se auttaa Sinua löytämään itsesi.
VastaaPoistaOletko sinä käynyt nyt Killerillä tanssimassa? Jos et, niin tsemppaa itsesi varaamaan tunti, ja mene paikalle vaikka hampaat irvessä. Voi olla, että ilo ja energia löytyy sieltä, kun teet taas jotain mistä niin kovin nautit. :) Itseensä pettyminen on turhaa, ilon kautta todellakin asiat onnistuvat. :) Tsemppiä sinulle! *halaus*
VastaaPoistaJoskus motivaatio on niin hukassa, että helpompi oli löytää se eula heinäsuovasta, mutta kun vain sitkeästi liikkuuja kokeilee uusia lajeja alkaa liikumisen ilo varmasti taas löytyä =)
VastaaPoista