Vain huoneentauluks jäi sun uuden elämäsi lupaus.

Viime yönä hankin itselleni ongelmia. Yön pimeinä tunteina avasin kansion, josta löytyy kuvia minusta teini-ikäisenä ja normaalipainoisena. Toisaalta avasin oven itseinholle, mutta toisaalta se sisäinen valtaisa myrsky muutti minussa jotain, sai minut ymmärtämään jotain niin hirvittävää, kuin se onkin myöntää - minä olen lihava. 

Mieli on melkoisen ovela kaveri. Olen töissä vaateliikkeessä, joka tarjoaa kurvikkaille naisille kauniita vaatteita. Koot menevät suunnilleen näin: S vastaa 42-44 kokoja, M = 46-48, ja niin edelleen. Itse käytän enimmäkseen kokoa S ja M. Ja yhtenä päivänä vedin ylleni kokoa 44 olevat housut, voitteko uskoa! Kyse ei kuitenkaan ole mistään satumaisesta laihtumisesta, vaan jos oikein rehellisiä ollaan, niin onhan nuo koot vähän reiluja vastaaviinkin kokoihin verrattuina. Ja ihan vaatteesta riippuu miltä mikäkin koko näyttää päällä. Jotenkin, tässä kuukausien mittaisessa taantumassa, olen onnistunut uskottelemaan itselleni, että minä riitän näin, että olen kaunis näinkin. Ja kyllä, haluan uskoa edelleen niin! Ainoa vain, että todellisuus on vähän karumpi, kuin mitä nämä kotonamme olevat kaventavat peilit antavat ymmärtää. Jossain vaiheessa päähäni oli hiipinyt valheellinen ajatus, etten ehkä olekaan ihan niin iso. Vaikka painankin näin paljon, niin en oikeasti ole niin lihava. Enhän? Enhän?

Viime yönä otin itseäni hartioista kiinni ja ravistelin oikein kunnolla. I've got some news for you, pal - kyllä, Niina, sinä olet todellakin juuri niin lihava. Se on hirveä myöntää, mutta totuus on totuus. En näe itseäni niin, ja se onkin pelastanut minut useilta huonoilta päiviltä, mutta tuonut myös valitettavasti puutteellisen itsekritiikin takia niitä ylimääräisiä vuosirenkaita kehoon.

Näitä vanhoja kuvia katsellessani tajusin, että missä jamassa minä oikeastaan olen. Että matkaa on ihan hitosti jäljellä, ja jos minä joskus haluan päästä perille, niin minun on oikeasti tehtävä asioille jotain, muutettava suuntaa. Yhtäkkiä huomaan, että vuosi jos toinenkin on vierähtänyt, ja minä edelleen yritän löytää motivaatiota. Ei asiat tapahdu odottelemalla, vaan niille on itse tehtävä jotain. Minua alkaa jo itseänikin kyllästyttää tämä, että lässyttää kyllä jaksetaan, mutta mitään ei tapahdu. Joko olisi aika pistää tapahtumaan? 

Mutta ilon kautta, tietenkin. En halua ottaa itseinhoa ja vihaa matkaseurakseni, vaikka se viime yönä sattui nyrjäyttämään asiat tärkeysjärjestykseen. Viime aikoina olen unohtanut mihin oikein pyrin, mitä varten tätä teen. Nyt olisi aika taas muistella ja ennen kaikkea tehdä se päätös, että minä haluan. Edelleen painotan, että ei niinkään ne tulokset, vaan se hyvä olo. Ei laihduttaminen, vaan hyvinvointi.

Räkätauti painaa päälle edelleen ja joka aamu herään ihan yhtä tukkoisena ja kuoleman kielissä kuin edellisenäkin aamuna. Ääntä pääsee tuskin pihahdustakaan ja räkää saa niistää heti aamusta parin nenäliinapaketin verran. Siitä huolimatta olen alkanut kuntouttaa itseäni liikunnalla. Eilen pyöräilin taas töihin ja yhteensä työmatkoista pyöräilyä tuli tunnin verran. Ihan jees. Pitäisi joskus ottaa sykemittari mukaan ja katsoa paljonko kaloreita palaa. Olin eilen niin innoissani pyöräilystä, että tuli nieltyä pari ötökkääkin, kun en malttanut pitää suuta kiinni ajellessa. Milloinkahan sitä oppisi?

     Tänään tuli myös pyöräiltyä ympäriinsä ja illalla käytiin ystäväni kanssa reippaalla kävelyllä. En ole huomannut, että liikunta olisi tuntunut mitenkään raskaalta, niin kuin flunssassa yleensä, joten en ole ollut kovinkaan huolissaan, vaikka hetkittäin näyttää olevan hieman lämpöäkin. Ihan hyvä näin, koska tuntuisi kurjalta alkaa hirveästi jarruttelemaan, kun tuntuu olevan melkoinen draivi päällä taas vaihteeksi.

Kävin tänään ostamassa itselleni pienen vihkon, johon voin kirjata päivittäisiä syömisiä, liikkumisia ja ylipäätään ajatuksia tämän projektin suhteen. Kiloklubia en ole jaksanut päivittää viikkoihin, joten toivon, että tuollainen jatkuvasti mukana kulkeva vihko auttaisi tsemppaamaan, sekä hillitsemään ja miettimään syömisiä hieman.

Toivottavasti tämä pohdintani ei säikäyttänyt teitä. En halua ikävyyksiä, enkä hankkia itselleni syömishäiriötä. Tarvitsin vain eräänlaisen wake up callin ja se kuvien katseleminen todella oli sellainen. Miten minä koskaan voin saavuttaa tavoitepainoani, jos en pysty katsomaan totuutta silmiin? Jos kokoajan vähättelen matkan pituutta tai tarvetta laihtumiselle? Olen edelleen sitä mieltä, että ihminen on kauneimmillaan silloin kun hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Haluan edelleen hymyillä aamuisin itselleni peilin kautta ja todeta, ettet sinä niin hassumman näköinen ole ollenkaan. Haluan edelleen kehittyä ihmisenä ja olla määrittelemättä itseäni luvuissa, mutta - en saa unohtaa, en saa jäädä vain odottamaan että asiat tapahtuisivat itsestään. Minun täytyy toimia ja minun tulee muistaa, että voin olla vieläkin parempi. Kehitys ei saa pysähtyä! Minä en ole valmis.

PS. Muistakaa osallistua arvontaan! Nyt on hullun hyvät tsäänssit voittaa, koska osallistujia on vasta kymmenen tällä hetkellä ja palkintoja jaetaan kaksi. Äkkiä vaan kommentoimaan, aikaa on ensi torstaihin saakka.