lauantai 16. kesäkuuta 2012

Vain huoneentauluks jäi sun uuden elämäsi lupaus.

Viime yönä hankin itselleni ongelmia. Yön pimeinä tunteina avasin kansion, josta löytyy kuvia minusta teini-ikäisenä ja normaalipainoisena. Toisaalta avasin oven itseinholle, mutta toisaalta se sisäinen valtaisa myrsky muutti minussa jotain, sai minut ymmärtämään jotain niin hirvittävää, kuin se onkin myöntää - minä olen lihava. 

Mieli on melkoisen ovela kaveri. Olen töissä vaateliikkeessä, joka tarjoaa kurvikkaille naisille kauniita vaatteita. Koot menevät suunnilleen näin: S vastaa 42-44 kokoja, M = 46-48, ja niin edelleen. Itse käytän enimmäkseen kokoa S ja M. Ja yhtenä päivänä vedin ylleni kokoa 44 olevat housut, voitteko uskoa! Kyse ei kuitenkaan ole mistään satumaisesta laihtumisesta, vaan jos oikein rehellisiä ollaan, niin onhan nuo koot vähän reiluja vastaaviinkin kokoihin verrattuina. Ja ihan vaatteesta riippuu miltä mikäkin koko näyttää päällä. Jotenkin, tässä kuukausien mittaisessa taantumassa, olen onnistunut uskottelemaan itselleni, että minä riitän näin, että olen kaunis näinkin. Ja kyllä, haluan uskoa edelleen niin! Ainoa vain, että todellisuus on vähän karumpi, kuin mitä nämä kotonamme olevat kaventavat peilit antavat ymmärtää. Jossain vaiheessa päähäni oli hiipinyt valheellinen ajatus, etten ehkä olekaan ihan niin iso. Vaikka painankin näin paljon, niin en oikeasti ole niin lihava. Enhän? Enhän?

Viime yönä otin itseäni hartioista kiinni ja ravistelin oikein kunnolla. I've got some news for you, pal - kyllä, Niina, sinä olet todellakin juuri niin lihava. Se on hirveä myöntää, mutta totuus on totuus. En näe itseäni niin, ja se onkin pelastanut minut useilta huonoilta päiviltä, mutta tuonut myös valitettavasti puutteellisen itsekritiikin takia niitä ylimääräisiä vuosirenkaita kehoon.

Näitä vanhoja kuvia katsellessani tajusin, että missä jamassa minä oikeastaan olen. Että matkaa on ihan hitosti jäljellä, ja jos minä joskus haluan päästä perille, niin minun on oikeasti tehtävä asioille jotain, muutettava suuntaa. Yhtäkkiä huomaan, että vuosi jos toinenkin on vierähtänyt, ja minä edelleen yritän löytää motivaatiota. Ei asiat tapahdu odottelemalla, vaan niille on itse tehtävä jotain. Minua alkaa jo itseänikin kyllästyttää tämä, että lässyttää kyllä jaksetaan, mutta mitään ei tapahdu. Joko olisi aika pistää tapahtumaan? 

Mutta ilon kautta, tietenkin. En halua ottaa itseinhoa ja vihaa matkaseurakseni, vaikka se viime yönä sattui nyrjäyttämään asiat tärkeysjärjestykseen. Viime aikoina olen unohtanut mihin oikein pyrin, mitä varten tätä teen. Nyt olisi aika taas muistella ja ennen kaikkea tehdä se päätös, että minä haluan. Edelleen painotan, että ei niinkään ne tulokset, vaan se hyvä olo. Ei laihduttaminen, vaan hyvinvointi.

Räkätauti painaa päälle edelleen ja joka aamu herään ihan yhtä tukkoisena ja kuoleman kielissä kuin edellisenäkin aamuna. Ääntä pääsee tuskin pihahdustakaan ja räkää saa niistää heti aamusta parin nenäliinapaketin verran. Siitä huolimatta olen alkanut kuntouttaa itseäni liikunnalla. Eilen pyöräilin taas töihin ja yhteensä työmatkoista pyöräilyä tuli tunnin verran. Ihan jees. Pitäisi joskus ottaa sykemittari mukaan ja katsoa paljonko kaloreita palaa. Olin eilen niin innoissani pyöräilystä, että tuli nieltyä pari ötökkääkin, kun en malttanut pitää suuta kiinni ajellessa. Milloinkahan sitä oppisi?
     Tänään tuli myös pyöräiltyä ympäriinsä ja illalla käytiin ystäväni kanssa reippaalla kävelyllä. En ole huomannut, että liikunta olisi tuntunut mitenkään raskaalta, niin kuin flunssassa yleensä, joten en ole ollut kovinkaan huolissaan, vaikka hetkittäin näyttää olevan hieman lämpöäkin. Ihan hyvä näin, koska tuntuisi kurjalta alkaa hirveästi jarruttelemaan, kun tuntuu olevan melkoinen draivi päällä taas vaihteeksi.

Kävin tänään ostamassa itselleni pienen vihkon, johon voin kirjata päivittäisiä syömisiä, liikkumisia ja ylipäätään ajatuksia tämän projektin suhteen. Kiloklubia en ole jaksanut päivittää viikkoihin, joten toivon, että tuollainen jatkuvasti mukana kulkeva vihko auttaisi tsemppaamaan, sekä hillitsemään ja miettimään syömisiä hieman.

Toivottavasti tämä pohdintani ei säikäyttänyt teitä. En halua ikävyyksiä, enkä hankkia itselleni syömishäiriötä. Tarvitsin vain eräänlaisen wake up callin ja se kuvien katseleminen todella oli sellainen. Miten minä koskaan voin saavuttaa tavoitepainoani, jos en pysty katsomaan totuutta silmiin? Jos kokoajan vähättelen matkan pituutta tai tarvetta laihtumiselle? Olen edelleen sitä mieltä, että ihminen on kauneimmillaan silloin kun hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Haluan edelleen hymyillä aamuisin itselleni peilin kautta ja todeta, ettet sinä niin hassumman näköinen ole ollenkaan. Haluan edelleen kehittyä ihmisenä ja olla määrittelemättä itseäni luvuissa, mutta - en saa unohtaa, en saa jäädä vain odottamaan että asiat tapahtuisivat itsestään. Minun täytyy toimia ja minun tulee muistaa, että voin olla vieläkin parempi. Kehitys ei saa pysähtyä! Minä en ole valmis.

PS. Muistakaa osallistua arvontaan! Nyt on hullun hyvät tsäänssit voittaa, koska osallistujia on vasta kymmenen tällä hetkellä ja palkintoja jaetaan kaksi. Äkkiä vaan kommentoimaan, aikaa on ensi torstaihin saakka.

11 kommenttia:

  1. Minä luulen että sinun syysi on sama kuin minulla. Sinä olet valloittava persoona ja sinulla on erittäin kauniit kasvot(harvemmilla on oikeasti kauniit kasvot, näin estetiikkona voin sanoa sen :P)!
    Siksi "vartalo" jää vähän niinkuin unohduksiin. Tai ei se jää. Sitä on vaan niin tyytyväinen itseensä. Ehkäpä hyvä itsetunto syynä? :D

    Itse saan aina herätyksen ja ravistuksen kun vaaka näyttää yli 100kg.
    Toisaalta olen tyytyväinen painooni ja jopa ulkonäkööni!?
    Mutta alkaa tulla vaikeuksia löytää vaatteita mistä todella pidän (vähän erikoisempia, värikkäitä). Lisäksi terveys alkaa mennä. Minulla oikeastaan nyt 3 syytä laihduttaa: 1.terveyden takia, että 2.kivat vaatteet mahtuu ja se että 3.vauva olisi ehkäpä haaveissa... :D

    Kannattaa aika tarkkaan pohtia syitä miksi haluat laihtua? Että laihtumisprojekti voi kunnolla alkaa.. ;)

    Onko sinulla "heinänuha", allergiaa?
    Vai vilustuminen? Vai ihan oikea flunssa?
    Meidän kotona toimii suuri d-vitamiini annostus (amerikan suositusten)mukaan.
    Ennen olin joka kuukausi kipeänä, nyt ehkä 1 kerran vuodessa (jos sitäkään!)! :D
    Lisäksi oma 3-vuotias lapsukainen on ollut koko elämänsä aikana 4 kertaa kipeänä (joka on tosi pieni määrä, kun käy tarhassa joka on oikea tautipesäke!)!

    Anteeksi avautumiseni.. :D

    VastaaPoista
  2. Oi Niina!
    Oikein hyvää draivia ja toivottavasti parantuisitkin pikkuhiljaa.

    Hyvää oloa ja hyvinvointia, Hyvä! Mutta kuten sanoit niin voi sitä tehdä tehokkaastikkin :)

    VastaaPoista
  3. Huomenta Niina, tämä postaus osui mulla aivan maaliin! Minä olen myös ollut tosipaikan edessä, miettimässä että miten tämä homma oikein menee, ja juuri tänä aamuna pistin asian auki omassa postauksessani. Uskon siis ymmärtäväni mistä puhut. Minusta on TOSI tärkeä pyrkimys päästä eroon itseinhon tunteista. Se on oikeasti merkityksellistä! Tuntuu siltä että olen päätynyt tekemään jotenkin samantapaisen kiepin kuin sinä. Hyvinvoinnin polulla ollaan koko loppuelämä, ja siihen kuulu se että katsoo aamulla peiliin itseään rakkaudella, itselleen hyvää toivottoaen. Mutta minäkin olen tullut siihen tulokseen että tarvitsen myös Projektia - sellaista jossa on itse valittu tavoite ja ponnistelua kohti päämäärää. Tsemppaan sua iloisesti!

    VastaaPoista
  4. Kuulostaa niin tutulta..juuri äsken erehdyin selaileen kuvia itsestäni, kuvia joissa olin normaalipainoinen ja treenattu..väh..noo, tästä on tie vain ylöspäin.. tsemiä sulle kesään :)

    VastaaPoista
  5. Kun olin siellä kuntorempan tehopäivässä, sanoi päivän ensimmäinen luennoitsija hyvin: "kukaan ei voi tehdä päätöstä teidän puolestanne eikä kukaan voi toimia teidän puolestanne" tai ainakin tämä oli pointtina. Miten monesti olenkaan toivonut, että voisin antaa ohjakset jollekulle muulle kun tulee ns. vaikea paikka eteen ja samaten nyt, kun toiveissa olisi, sanotaanko, kiinteytyminen. Mutta kukaan muu ei voi sitä ikäväkseni tehdä, se on pakko löytää itsestään se motivaatio ja halu tehdä asioita toisin. Pahaksi onnekseni olen paaaaaljon parempi suunnittelemaan asioita kuin oikeasti siirtämään suunnitelmia käytännön tasolle... Nyt olen sentäs jättänyt makeiden syömisen pois työpäivältä ja kotiin päästyäni en heti ryntää kaapille etsimään syömistä nälän kourissa vaan voin ottaa sivistyneesti sen yhden Dominon tai vastaavaa.

    Itse haluaisin kovasti käyttää Kiloklubia, mutta jostain syystä se ei toimi kunnolla kotikoneellani ja töissä en halua kuluttaa tehokasta työaikaa täyttämällä liikuntojani ja syömisiäni sekä seuraamalla foorumia... Vihkoon merkitseminen on minunkin valintani silloin kun sen muistan :D Ja kauniin värinen vihon kansi piristää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen itseinhon ja vihankin olevan niitä tunnetiloja mitä jokaiselle tulee joskus. Niille ei kuitenkaan kannata antaa valtaa. En usko elämäntaparemontin onnistuvan itseinhon tai vihan keskellä. Positiivisuus ja motivaatio auttaa pidemmälle, ehdottomasti. Silti välillä tarvitsemme tuollaisia ravisteluita, jotta homma saa uutta intoa jne. Tsemppiä sinulle kesään ja hyvinvoinnillesi. Hyvinvointi on se tärkein asia.

      Poista
  6. Voi mulla on - jälleen kerran - kovin samanlaisia ajatuksia. Että vaikka olenkin tämän painoinen, niin enhän minä oikeastaan niin lihava taidakaan olla, enhän? Joskus sitä ihan säikähtää, kun näkee itsensä puolivahingossa peilistä, että onko tuo koko heijastus pelkästään minua? Ja että sitä ikäänkuin odottaa, että laihtuminen tapahtuisi itsestään, kun onhan tässä jo tätä matkaa tehty. Vai onko oikeasti sittenkään? Jälleen kerran jouduin toteamaan, että alkutekijöissä on vielä tänäkin päivänä minun matkani teko, mutta toiveita eteenpäin pääsystä jälleen on. Siinä auttaa yksi pieni mutta perustavanlaatuinen ajatus: Minulla voi ja saa olla MYÖS painonpudotuksellisia tavoitteita, vaikka olen hylännyt ns. perinteiset kuurit ja pyrin hyvinvointiin. Olen niin sinnikkäästi pyrkinyt pois vaakaorjuudesta, että olen halunnut unohtaa sen merkitsevän yhtään mitään. Se voi kuulostaa vähältä tai itsestään selvyydeltä muille, mutta sekin minun piti erikseen tajuta.

    Toivottavasti sulla se oikea suunta löytyy ja odottelu loppuu. Minä ainakin peukutan sen puolesta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, Lyijypallo, pakko todeta että tiivistit erittäin hyvin sen dilemman jonka kanssa myös minä olen paininut. "Minulla voi ja saa olla MYÖS painonpudotuksellisia tavoitteita". Luulen että tämä "projekti vai ei projektia" on ollut se dilemma jota olen kiertänyt koko blogini ajan!

      Poista
  7. Mulla tuo ittensä näkeminen taas menee niin, etten näe itteäni laihtuneena. Oon päässyt viimeinki normaalipainoon ja silti mua tuijottaa peilistä takasin se lihava minä. Siksi se kai vaatekaupoillaki on niin hankalaa käyä, ko ei pää riepu tajua että mie en enää käytä kokoa 52 vaan 40 olis just sopiva.

    VastaaPoista
  8. Sinä haluat, sinusta on, sinä kykenet!

    Auringon lämpöä ja iloa viikkoosi!

    VastaaPoista
  9. Kohtalotoveri täällä hei. En jostain syystä näe itseäni niin lihavana peilistä, kuin mitä valokuvat todistavat minun olevan... Taito tämäkin kai? Itseinhosta ei ole mitään apua kenellekään, joten heivataan se kaveri yli laidan, jookos? ;)

    Hurjasti tsemppiä!

    VastaaPoista