There's gotta be more to life than this.

Heräsin tänään kahdeltatoista päivällä, yhdentoista tunnin (yö)unien jälkeen. Herättyäni tuntui siltä, että olisin voinut nukkua perään toiset samanlaiset. Ei tarvitse olla Einstein ymmärtääkseen, että jokin tässä kuviossa on pielessä ja pahasti. Oon ihan totaalisen pettynyt itseeni. Tänään kauan kaipaamani aurinko vihdoin paistoi ja mitä minä teen? Vedän sikeitä, verhot kiinni. Näidenkö päivien takia tämän kesän piti olla parasta laatuaan? No ei. Tällaisissa päivissä ei ole juuri muisteltavaa. Herätys puolen päivän aikaan, töihin, illalla töistä kotiin ja loppuyö menee dataillessa. Myönnetään, etten ole hyvä tällaisien iltavuoropäivien kanssa, mutta valitettavasti ne ovat miltei ainoita vuoroja, joita minulle suodaan. Aamusta ehtisi tehdä vaikka ja mitä, jos olisi oikein järkevä, mutta kyllä se omat rajoitteensa päivään tuo, kun pitää päivystää tulevaa työvuoroa. Itse ahdistun siitä, suorastaan lamaannun. En osaa alkaa millekään, koska kohta pitää kuitenkin mennä töihin.

Kyllä minä työstäni pidän, ei siinä. Ei se ehkä ole sitä, mitä haluan loppuelämäni tehdä, mutta kyllä se menettelee, väliaikaisena tienestinä. Täytyisi vain oppia tasapainottamaan työ ja vapaa-aika, sillä ei elämä voi aina tällaista olla. Oli työ mikä tahansa, onko siinä mitään järkeä, että töiden jälkeen ei muka jaksa mitään? Että lopulta elämässä ei ole mitään muuta kuin se työ, jossa raadetaan selkä vääränä, ja ne harvat lomat tai vapaapäivät, joita odotetaan kuin kuuta nousevaa? En halua, että oma elämäni on pelkkää odottelua. En halua elää sitten kun, vaan nyt. Nykyinen työni on vieläpä kohtalaisen kevyttä, lyhyitä päiviä, joten miten voi olla, että olen aina muka niin uupunut jo etukäteen? Olenko väärässä paikassa vai onko vika omassa asenteessani? Kyllä vika on enimmäkseen minussa. Ei ole työpaikan tai työvuorojen vika, etten osaa aikatauluttaa elämääni. Mutta haluan yrittää. Nyt kun koin sen oivalluksen, että elämä lipuu ohitseni, mikäli annan sen lipua, ehkä osaan tehdä asialle jotain. Ei kaikkina päivinä tietenkään tarvitse paahtaa menemään pää kolmantena jalkana, mutta kunhan tekisi jotain, ei vain yrittäisi selviytyä. Olen monesti toitottanut, että omalla asenteellaan voi vaikuttaa paljon onnellisuuteensa. Nyt on kaiketi aika auttaa itseään löytämään se onni taas. Aion puhua itseni pois näistä sumuisista päivistä. Minä jaksan! Minä olen vahva! 

Loppuun haluan jakaa erään kappaleen, joka sopii hyvin tähän tilanteeseen.

Deep inside
Something cries

I know that I was born to give
I know that I was born to live
And not just to survive

Jälkisanat: Toisaalta, sekään ei kyllä vie hyvään lopputulokseen, jos kupla otsassa ajattelee, että elämä lipuu ohi jos ei tee tarpeeksi. Siksipä, lepoa ja tekoa, sopivassa suhteessa. Elämä lipuu ohitse jos nukkuu kaikki päivät (niin kuin itse olen tehnyt viimeisen viikon), mutta välillä on myös osattava rentoutua tarkoituksella. Ei elämää kannata ottaa liian vakavasti, sillä lopulta sehän on harvinaisen naurettava asia.