Uitettu koira.

Tänä aamuna meinasi itkettää, kun kävin vaa'alla. Ei hyvältä näytä, mutta enpä muuta odottanutkaan viikonlopun jäljiltä. Käytiin kahdesti syömässä ravintolassa tuon hellusen kanssa. Vaikka en muuten muista (valikoiva muisti?) herkutelleeni, niin kyllähän tuollaisissa aterioissa tuppaa yleensä olemaan ihan liikaa kaloreita. No, ei pidä ottaa tavaksi. (Just sovin ystävän kanssa, että keskiviikkona mennään testaamaan läheisen opiskelijaravintolan burgerit...)

Liikunnallisesti viime viikko oli kuitenkin mainio, olen sen suhteen tosi tyytyväinen itseeni. Liikuttua tuli neljänä päivänä ja kolmena muuna päivänä olin töissä. Lähes yhdeksän tunnin verran tuli käveltyä, pyöräiltyä, jorattua ja heiluttua ympäriinsä. Aika hyvä saldo, kun ottaa huomioon, että edellisellä viikolla liikkuminen jäi vain surulliseen muutamaan tuntiin. Musta tuntuu taas, että oon löytänyt itseni, en oo enää niin hukassa. Tuntuu aika hyvältä.

(kuva: weheartit.com)

Eilen käytiin iltakävelyllä erään ystävän kanssa Laajavuoren lenkkipoluilla. Oli mukavaa, vaikka lenkkiä oli vauhdittamassa sääsket ja muut pikkuötökät, jotka yrittivät syödä meidät hengiltä. Tuli ainakin hyvä treeni, kun kokoajan joutui kävelemään vähän nopeammin, mitä oikeasti olisi ehkä halunnut. Voinko siis olla kovin vihainen niille ärsyttäville inisijöille? Kotiin tullessa olin kuin (hiessä) uitettu koira. Ja täynnä pieniä paukamia.

Tänään kävin myös vähän tanssahtelemassa Killerillä. Meinasi taas vähän itkettää, kun katsoin itseäni pukuhuoneen peilistä. Vanha, virttynyt toppi ja ne MC Hammer tyyliset haaremihousut, joihin olin niin kovin ihastunut vielä vajaa vuosi sitten saadessani ne. Täytyy varmaan käydä palkkapäivänä vähän kiertelemässä urheilukauppoja, jos löytyisi alennusmyynneistä vähän säällisemmät treenikamppeet. Ei ole kovin mukava kävellä hartiat lysyssä ja vähän nolona ryhmäliikuntatunnille, jossa kaikilla tuntuu olevan upouudet ja kalliit kengät, topit, housut ja kaikki. Ja sitten mää oon tämmönen. Ja sitten kaikki lähtee sieltä tunnilta yhtä hehkeänä kuin tulivatkin, ja mää näytän taas ihan uitetulta koiralta. Ja ette voi uskoa kuinka sai taas itseään hävetä, kun mun naama hehkui jälleen niin punaisena, että olisi voinut luulla, että olin roikkunut koko tunnin pää alaspäin! Pahinta oli kuitenkin se, että mun suun ympärillä oli sellainen hölmö, vitivalkea rinkula. Muuten naama suorastaan loisti punaisena ja sitten suun ympärillä on semmonen valkoinen rinkula, niin kuin pelleillä. Why, oh why. Onko ketään kohtalotovereita? Mistä sekään edes tulee? Miksei vaikka koko naama voisi olla yhtä punainen kauttaaltaan, niin ei hävettäisi niin paljon?

Ja tänään tein tanssitunnilla kummallisen huomion. Välillä syke näytti hyppivän 178:ssä, mutta sillä hetkellä se ei oikeastaan tuntunut siltä ollenkaan. Ei tullut samanlaista mää-kuolen-tunnetta, mitä esimerkiksi mäkeä kiikkuessa samoilla sykkeillä yleensä tulee. Mistähän toi johtuu? Vaikka sykkeet ajoittain kohoaa korkeallekin tanssiessa, niin silti se ei tunnu liian pahalta, yhtä hengästyttävältä - päinvastoin.

On aika hyperaktiivinen olo tällä hetkellä. Tekstiä tulisi vaikka kuinka paljon, mutta parempi varmaan päättää tää kilometripostaus tähän ja koettaa saada unta palloon. Hyvää viikkoa teille, ihanaiset! Toivottavasti kesäkelit hellisi meitä kaikkia.