Ruokamorkkis ja 10 kilon haaste.

Valmistumisen juhliminen ei mennyt ihan odotetusti. Oltiin varattu pöytä Amarilloon kuudeksi ja mentiin sinne varmaan jo puolta tuntia ennen norkoilemaan, ja pistettiin viimeistenkin ruokailijoiden saavuttua tilaukset vetämään. Puoltoista tuntia jouduttiin odottelemaan, kunnes tarjoilija tuli hieman nolona kertomaan, että meidän tilaukset on kokoajan siirretty jonon hännille, että sen takia ei olla ruokiamme vielä saatu ja tämän kömmähdyksen takia saadaan ateriamme ja JÄLKKÄRIT ilmaisiksi. Pienoinen ärtymys vaihtui riemuun. Tietysti olin ajatellut olla ottamatta jälkkäriä, mutta koska tämmöinen tilaisuus tuli, niin siirsin nipottavan äänen mun takaraivosta huithelevettiin ja menin sitten typeryyksissäni tilaamaan Brownie-annoksen, jossa oli 799 kaloria. Senhän sain tietää vasta äsken kun tarkistin... Voi hyvä jumala. Pelkässä jälkiruuassa oli melkein saman verran kaloreita kuin pääruuassa. Hienoa.

Nyt koko ilta tuntuu vähän kurjalta, koska en ollut aamiaisen jälkeen syönyt mitään ja jo Amarilloon saapuessa nälkä oli valtava. En tiedä johtuiko nälästä vai jostain muusta, mutta mun päätä alkoi särkeä uskomattoman paljon siinä ruokaa odotellessa ja se vain yltyi iltaa myöten eikä edes helpottunut kun sai syötyä. Kenelläkään ei tietysti ollut buranaa mukana, joten jouduin vain sinnittelemään ja toivomaan, että pääkipu jotenkin mystisesti katoaisi itsestään. Väärin. Lopulta jouduin lähtemään ennen puolta yötä kotiin ja itku kurkussa kävelinkin ennätysvauhtia kotiin. Kaikki valot sattuivat silmiin ja kovat äänet vain pahensivat oloa. Kotona heitin buranan naamaan ja kömmin olkkarin sohvalle peiton alle pimeään. Harmitti ihan mielettömästi, koska olin niin kovasti odottanut pääseväni tanssimaan ja viettämään vikaa iltaa ihmisten kanssa, joita en muuten näe ehkä enää koskaan?

Vaikka seura olikin loistavaa, niin harmittaa tuo pääkipu ja mässäily niin paljon, että melkein toivon jääneeni kotiin. Ensinnäkin mulla on ihan valtava ruokamorkkis siitä browniesta. Pääannoksen olisin vielä jotenkin kestänyt, kun aamulla ihan sitä varten vedin tunnin hikirääkin itselleni. Mut en ees uskalla laskea kuinka paljon ylitin päivätavoitteeni ton jälkiruuan takia...

Mut no, onneksi tuollaisia päiviä on tosi harvoin, enkä syö yli päivätavoitteideni yleensä. Ja jos jotain tästä opin, niin 

A) pidä särkylääkettä aina mukana, ja

B) muista syödä säännöllisin väliajoin kevyitä välipaloja, niin nälkä ei ylly niin valtavaksi, että pääkipu pääsisi yllättämään tai tulisi ahmittua turhan paljon kun lopulta ruokaa saa.

Takaiskuja ja ylilyöntejä tulee aina toisinaan. Tärkeintä on kuitenkin, ettei mun elämä ole tuollaista joka päivä ja suurimman osan ajasta tiedän rajani. Välillä kuitenkin tuntuu, että täytyisi olla täydellinen, ja kieltäytyä ihan kokonaan jokaisesta houkutuksesta, muuten pettää omat (ja muiden) odotukset. Mut eihän yks päivä venettä kaada, ei. En ole kuitenkaan luovuttanut!

Eilen aamulla punnitsin itseni ja ilokseni sain todeta, että oon saavuttanut ensimmäisen minitavoitteeni. Neljässä viikossa oon onnistunut laihduttamaan 5 kiloa, joten painan nyt siis 105 kg. Koska mun kesä on täynnä vain aikaa ja aikaa, ajattelin haastaa itseni laihtumaan 10 kiloa kesän aikana. Mitäs luulette, onnistunko? Mä haluan uskoa niin! Haaste alkaa nyt ja päättyy elokuun puolessa välissä. 10 viikkoa, 10 kiloa. Jokainen halukas liittyköön joukkoon!

Huomenna tulee kuukausi tän elämänmuutoksen alkamisesta ja voin kyllä myöntää olevani ylpeä itsestäni. En itse huomaa kovinkaan suuria muutoksia kehossani, mutta huomaan muutoksen kyllä mielialassani ja itsetunnossa. Huomaan kulkevani kaduilla enemmän hymyillen ja selkä suorempana kuin pitkään aikaan! En edelleenkään halua vaihtaa tätä pois, en halua palata takaisin siihen vanhaan, apaattiseen, ahmivaan ja toivottamaan tyttöön, joka vielä reilu kuukausi sitten olin.