Juoksemisesta.

Minä en välitä juoksemisesta, en ole oikeastaan koskaan välittänyt. Normaalipainoisenakaan en pitänyt juoksemisesta, vaan mielummin kävelin. Muistan kyllä ajan, jolloin tein lyhyitä hölkkälenkkejä, mutta ne olivat pituudeltaan vain muutaman kilometrin mittaisia, jos sitäkään. En siis ole koskaan juossut edes viittä saatika kymmentä kilometriä ja olenkin aina, varsinkin nuorempana, hämmästellyt niitä, jotka yli kymmenen kilsan lenkkeihin kykenevät.

Juokseminen ei vain ole minun juttuni. Syke nousee aina taivaisiin, vaikka kuinka yrittäisin hölkkäillä rennosti. Lopulta alkaa ahdistamaan henkeä, sattua keuhkoihin ja tuntua siltä, että kohta kuolen. Kummallista kyllä esimerkiksi tanssitunnilla kova rasitus ja korkea syke ei tunnu niin pahalta, kuin juostessa. En tiedä mistä se johtuu.

Siitä huolimatta, että inhoan juoksemista, olen aina nähnyt unia siitä, kuinka juoksen metsässä mäntykankailla riemua täynnä, sillä askeleeni ovat niin kevyitä, että tuntuu kuin lentäisin. Unessa aina hämmästyn sitä miten vain jaksan ja jaksan, pystyn loikkimaan mäkiäkin ylös noin vain. Se uni on sanoinkuvaamattoman ihana. Ja sen takia joskus vielä haluaisinkin juosta, ja juoksenkin. 

        Minua ei kiinnosta hölkkäillä tasaisella asfaltilla yhtään, vaan sitten kun tosiaan aloitan juoksuharrastukseni, haluan suunnata suoraan metsään. Minua ei kiinnosta edes mitkään pururadat, vaan haluan juosta määrittelemättömiä polkuja pitkin, epätasaisessa maastossa, siellä puiden lomassa. Haluan päästä toteuttamaan uneni ja haluan, että vielä jonain päivänä saavutan sen unessa kohtaamani tunteen, sen kun voisi vain jatkaa ja jatkaa, ainakin hetken aikaa. 

Vielä jonain päivänä.