If you continue, you will change.

Viikko on mennyt ihan mainiosti. Ruokailut ovat pysyneet kohtuullisina, lukuunottamatta perjantai-iltaa, kun vierailin ystäväni syntymäpäivillä - karkki- ja sipsikippo olivat suoraan edessäni. Tiedätte varmaan, miten sitten kävi... Mutta muuten. Oon iltaisin tyydyttänyt makeanhimoni palalla tummaa suklaata ja se on mielestäni ihan kohtuullista. Lisäksi kaipaamaani liikuntaakin oon saanut sisällytettyä aikatauluihin mukaan. Maanantaina pyöräilin töihin ja takaisin, tiistaina kävin Killerillä tanssitunnilla, keskiviikkona kävin ystäväni kanssa kävelyllä, torstain löysäilin, perjantaina pyöräilin vähän, lauantain löysäilin ja tänään kävin kaksi kertaa kävelyllä, ensin ystäväni kanssa ja myöhemmin tuon miehekkeen kera, kun oli niin kaunis ilmakin. Yhteensä liikuntaa kertyi yli 7 tuntia, mikä on oikein mukava määrä, etenkin kun oon vielä seisoskellut päivät töissä.

Hieman huvittaa, kuinka innoissani suunnittelin työeväitäni aiemmin, mutta oonkin lähes joka päivä syönyt vain pari palaa Realin ruisleipää ja juotavaa jogurttia / appelsiinilohkoja / porkkanatikkuja. Eihän nämäkään niin huonoja eväitä mielestäni ole, mutta naurattaa vain, miten yksitoikkoiseksi tämä on jo nyt mennyt.

     Oon vasta löytänyt tuon Realin ja musta tuntuu, että voisin syödä sitä jatkuvasti. Jossain vaiheessa sellaiset perusruisleivät alkoivat suorastaan tulla korvista ulos, koska kuka jaksaa jatkuvasti mussuttaa sellaista kovaksi kuivettunutta koppuraa? Real on niin ihanan pehmeää, eikä se kuivetu samalla tavalla kuin muut yleensä syömäni ruisleivät. En tajua miten oon näinkin pitkään pärjännyt ilman sitä! Voin suositella, se on ihanaa.

Kärsin edelleen suuresta motivaatiopulasta ja siksi tuntuukin olevan vähän vaikea tulla tännekin kirjoittamaan. Tajusin tänään, etten enää oikein usko itseeni ja siihen, että voin todella onnistua. Muutaman kilonkin pudotus tuntuu vaikealta, lähes mahdottomalta, koska "ne kuitenkin tulevat takaisin yhden repsahduksen jälkeen." Ei, en vieläkään ole täysin luovuttanut, vaan aina repsahduksienkin jälkeen koetan jatkaa terveellisesti. Silti mitään ei tapahdu. Vuoden alusta piti lähteä uusi, parempi kausi, mutta tässä ollaan, edelleen. Miten säälittävää, että syksyllä ajattelin vähän harmistuneena, että kuinka keväällä se mun lempparitakki on luultavasti jo liian iso mulle. No, ei ole, vaan ihan täsmälleen samankokoinen kuin syksylläkin. Tekisi mieli purskathaa itkuun ja vollottaa siitä, kuinka epäonnistunut olen, mutta eihän se ole (täysin) totta. Oon oppinut paljon, tehnyt paljon ja mikä tärkeintä, oppinut pitämään itsestäni myös näin, muotoine kaikkineni. Ei tämä luku määrittele minua ihmisenä. Silti takaraivossa jyskyttää se ajatus, kuinka epäonnistunut minä olenkaan kun en hitto soikoon pääse edes sen sadan kilon alapuolelle. Käsittämätöntä. Mistä minä saisin samanlaista ylitsevuotavaa motivaatiota, kuin silloin kun aloitin?

 If you continue, you will change. Ei kai se auta muuta kuin uskoa. Tuntuu, että tällä hetkellä kaipaisin jonkinlaista ihmettä suorastaan, että pääsisin takaisin oikealle tielle. Että tuntisin taas sydämessäni, luissa ja ytimissä sen ilon, ylpeyden, voiman ja etenkin tahdon muuttua. Nyt tuntuu lähinnä, että ei ole mitään mihin tarttua, mitään mistä ammentaa sitä voimaa. Räpiköin kuin suossa ja yritän, mutta kaikki ponnistelut menevät hukkaan, en pääse eteenpäin. Mutta silti on jatkettava, niin kauan kunnes pääsen taas ylös. 

Pieniä askeleita. Pieniä tavoitteita. Tässä ensi viikon tavoitteet:

- Sitä vettä voisit edelleen juoda vähän enemmän

- Käy Killerillä! 

- Pyöräile töihin useammin kuin kerran

- Venyttele!