sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

If you continue, you will change.

Viikko on mennyt ihan mainiosti. Ruokailut ovat pysyneet kohtuullisina, lukuunottamatta perjantai-iltaa, kun vierailin ystäväni syntymäpäivillä - karkki- ja sipsikippo olivat suoraan edessäni. Tiedätte varmaan, miten sitten kävi... Mutta muuten. Oon iltaisin tyydyttänyt makeanhimoni palalla tummaa suklaata ja se on mielestäni ihan kohtuullista. Lisäksi kaipaamaani liikuntaakin oon saanut sisällytettyä aikatauluihin mukaan. Maanantaina pyöräilin töihin ja takaisin, tiistaina kävin Killerillä tanssitunnilla, keskiviikkona kävin ystäväni kanssa kävelyllä, torstain löysäilin, perjantaina pyöräilin vähän, lauantain löysäilin ja tänään kävin kaksi kertaa kävelyllä, ensin ystäväni kanssa ja myöhemmin tuon miehekkeen kera, kun oli niin kaunis ilmakin. Yhteensä liikuntaa kertyi yli 7 tuntia, mikä on oikein mukava määrä, etenkin kun oon vielä seisoskellut päivät töissä.

Hieman huvittaa, kuinka innoissani suunnittelin työeväitäni aiemmin, mutta oonkin lähes joka päivä syönyt vain pari palaa Realin ruisleipää ja juotavaa jogurttia / appelsiinilohkoja / porkkanatikkuja. Eihän nämäkään niin huonoja eväitä mielestäni ole, mutta naurattaa vain, miten yksitoikkoiseksi tämä on jo nyt mennyt.
     Oon vasta löytänyt tuon Realin ja musta tuntuu, että voisin syödä sitä jatkuvasti. Jossain vaiheessa sellaiset perusruisleivät alkoivat suorastaan tulla korvista ulos, koska kuka jaksaa jatkuvasti mussuttaa sellaista kovaksi kuivettunutta koppuraa? Real on niin ihanan pehmeää, eikä se kuivetu samalla tavalla kuin muut yleensä syömäni ruisleivät. En tajua miten oon näinkin pitkään pärjännyt ilman sitä! Voin suositella, se on ihanaa.

Kärsin edelleen suuresta motivaatiopulasta ja siksi tuntuukin olevan vähän vaikea tulla tännekin kirjoittamaan. Tajusin tänään, etten enää oikein usko itseeni ja siihen, että voin todella onnistua. Muutaman kilonkin pudotus tuntuu vaikealta, lähes mahdottomalta, koska "ne kuitenkin tulevat takaisin yhden repsahduksen jälkeen." Ei, en vieläkään ole täysin luovuttanut, vaan aina repsahduksienkin jälkeen koetan jatkaa terveellisesti. Silti mitään ei tapahdu. Vuoden alusta piti lähteä uusi, parempi kausi, mutta tässä ollaan, edelleen. Miten säälittävää, että syksyllä ajattelin vähän harmistuneena, että kuinka keväällä se mun lempparitakki on luultavasti jo liian iso mulle. No, ei ole, vaan ihan täsmälleen samankokoinen kuin syksylläkin. Tekisi mieli purskathaa itkuun ja vollottaa siitä, kuinka epäonnistunut olen, mutta eihän se ole (täysin) totta. Oon oppinut paljon, tehnyt paljon ja mikä tärkeintä, oppinut pitämään itsestäni myös näin, muotoine kaikkineni. Ei tämä luku määrittele minua ihmisenä. Silti takaraivossa jyskyttää se ajatus, kuinka epäonnistunut minä olenkaan kun en hitto soikoon pääse edes sen sadan kilon alapuolelle. Käsittämätöntä. Mistä minä saisin samanlaista ylitsevuotavaa motivaatiota, kuin silloin kun aloitin?


 If you continue, you will change. Ei kai se auta muuta kuin uskoa. Tuntuu, että tällä hetkellä kaipaisin jonkinlaista ihmettä suorastaan, että pääsisin takaisin oikealle tielle. Että tuntisin taas sydämessäni, luissa ja ytimissä sen ilon, ylpeyden, voiman ja etenkin tahdon muuttua. Nyt tuntuu lähinnä, että ei ole mitään mihin tarttua, mitään mistä ammentaa sitä voimaa. Räpiköin kuin suossa ja yritän, mutta kaikki ponnistelut menevät hukkaan, en pääse eteenpäin. Mutta silti on jatkettava, niin kauan kunnes pääsen taas ylös. 

Pieniä askeleita. Pieniä tavoitteita. Tässä ensi viikon tavoitteet:
- Sitä vettä voisit edelleen juoda vähän enemmän
- Käy Killerillä! 
- Pyöräile töihin useammin kuin kerran
- Venyttele!

6 kommenttia:

  1. Huomenta! Ja kiitos ihanasta blogista! Kirjoitit näin: "Kärsin edelleen suuresta motivaatiopulasta ja siksi tuntuukin olevan vähän vaikea tulla tännekin kirjoittamaan."

    Mutta ihanaa että kirjoitit silti! Sekin on yksi askel, sen tekemistä minkä tietää hyväksi itselleen. Tuo pienten askelten kärsivällinen jatkaminen kohti sitä minkä tietää hyväksi, on varmaan vaikeinta mitä on. Etenkin jos on joskus kokeillut jotain muuta tapaa, sellaista äkkirysäystä. Mulla ainakin hetkittäin tulee se paniikki että on saatava joku nopea konsti HETI, ihan vaan jotta tyynnytän sen sisälläni vaativan äänen joka sanoo että "ei tuosta mitään tule kuitenkaan".

    Ehkä sitä voimaa saa kaikilta näiltä kumppaneilta täällä blogosfäärissä jotka ajattelevat tuon hitaan ja itseä kunnioittavan polun merkityksestä samalla tavalla? Mä ainakin toivotan sitä sulle täysillä tänä aamuna!

    VastaaPoista
  2. Kyllä se siitä. :) Kaiken ei tarvitse tapahtua nopeasti ja vauhdilla. Minäkin usein masennun, kun en laihtumisvauhti on kaukana -50kg/vuosi-vauhdista, mutta eihän kaikkea tosiaankaan ole pakko saada heti. Kyllä se motivaatio sieltä löytyy! :)

    VastaaPoista
  3. Itse luulin aikaisemmin että en pysty juomaan vettä kuin pari lasia päivässä, nykyään sujuu jo hyvin! Töissä 8 tunnin aikana juon 1-1,5 litraa ja kotiin tullessa voikin sitten juoda vaikkapa lasillisen mehua tms. niin on päivän vesi varastot täytetty. Kun on kokoajan se vesipullo lähellä niin se janokin sieltä tulee useammin. Olen huomannut, että olen töissä tosi usein "korvannut" janon vaikka purkalla.

    VastaaPoista
  4. Usko tai älä niin tuohon vedenjuontiin jää niin koukkuun! Ite oon nyt harjotellut juomaan vettä pitkin päivää, etenkin töissä ja nykyään kuljetan pulloa joka paikassa ja välillä havahdun siihen, suu ja kroppa tuntuu sellaselta kuivalta ja sitten on pakko saada vettä. :D Aineenvaihdunta kiihtyy myös kun nauttii aamulla ensimmäisenä pari lasia haaleeta vettä. :)

    Ei siun motivaatio nyt ihan hukassa oo kun jaksat kuitenkin liikkua! =) Mulla on aina niin, että jos motivaatio on kadonnu niin möllötän vaan sohvalla enkä käy edes aurinkoisena päivänä kävelemässä. Kyllä se siitä lähtee nousuun, myös ruokailujen osalta! Tsemppiä Niina!

    VastaaPoista
  5. Niin typerää kuin se onkin, näitä paikallaan junnaamisen aikojakin tarvitaan, jos ei muuhun, niin siihen että mielikin ehtii mukaan muutokseen. Sullahan on motivaation puutteesta huolimatta asiat melkolailla hyvin, kun pystyt näkemään myös sen missä olet onnistunut. Älä kuuntele sitä takaraivoääntä, joka väittää, että onnistuminen on kiinni vasta seuraavasta kilorajan alituksesta. (Saman äänen kanssa joudun kamppailemaan minäkin.) Omasta itsestä pitäminen, juuri sellaisena kuin on, on yksi tärkeimmistä opeista, mitä tällä matkalla saa. Just äsken luin jostakin artikkelista, että pysyvä muutos lähtee hyvästä olosta, itsensä hyväksymisestä, ei itseinhosta, joten hyvällä tiellä oot :) Toivottavasti löydät pian sen, mihin tarttua, eiköhän se motivaatio ole sitten tarttuneena siinä toisessa päässä ihan vain sua odottamassa.

    VastaaPoista