No coffee for me.

Tänään join kahvia ekaa kertaa yli vuoteen. Itseasiassa en edes muista milloin oon viimeksi juonut kahvia. Siitä voi ihan hyvin olla kaksikin vuotta. Tai kolme! En juonut kuin pienen kupillisen, josta melkein puolet oli maitoa, ja voin kertoa, että se maistui taivaalliselta. Yllätyin siitä, miten hyvältä se oikeastaan maistui. Ja vieläpä ilman sokeria! En oo ikinä tykännyt kahvista mustana, tai edes maidon kanssa, jos siinä ei ole ollut vähintään kolmea sokeripalaa. Niin, nii-in. Siksipä tämänpäiväinen oli erittäin kummallinen kokemus.

        Mutta totta kai myöhemmin muistin varsin elävästi, miksi aikanaan olin jättänyt kahvin muiden juotavaksi. Muistin sen toki jo silloin kun sitä eteeni tuotiin, mutta siinä vaiheessa en enää voinut kieltäytyä, sillä se olisi ollut epäkohteliasta. Uskoisin, että olen hieman yliherkkä kahville ja kofeiinille. Kahvin nauttimisen jälkeen mun olo on todella epämiellyttävä. Väsyttää, mutta en kykene nukkumaan. Keho käy ylikierroksilla ja mieli taas käy entistä hitaammin. Jo yksi kahvikupillinen aiheuttaa tällaisen olon. Paikallaan pysyminen tuntuu sietämättömän vaikealta. Mun on pakko tehdä jotain, naputtaa jalalla lattiaa, heilutella sormia, mä en yksinkertaisesti pysty olemaan paikallani, liikkumatta. Silti mua samaan aikaan väsyttää niin paljon, että voisin kuolla. Ja kahvin vaikutus vain jatkuu ja jatkuu. Muistan kuinka äidillä oli joskus periaate, ettei juo kahvia iltakuuden jälkeen, koska muuten menettää yöunensa. No, minulle sillä ei ilmeisesti ole mitään väliä milloin kahvini juon - menetän yöuneni joka tapauksessa. Tänään kahvini join neljältä. Ja tässä minä istun, väsyneenä valveilla, kykenemättä tekemään muuta kuin tärisemään ja liikehtimään levottomasti. Useat ihmiset aina ihmettelevät kun kuulevat, etten juo kahvia. Tässä on aika pirun hyvä syy siihen. Taidan siis jatkossakin jättää kahvin muille, mikäli siihen on mahdollisuus. Siinä vaiheessa on ikävä alkaa kieltäytymään, kun kahvikuppi on jo edessäsi.

       

Täytyisi saada unta, mutta kahvin ja jännittämisen yhteisvaikutus on aika hirmuinen. Minua jännittää, koska huomenna saan käydä hakemassa avaimet uuteen kotiin, parempaan kotiin (toivottavasti). Tässä nykyisessä ehdittiin asua vain seitsemän kuukautta eikä se siinä ajassa ehtinyt oikein muodostua kodiksi. Viimeiset kolme kuukautta olen vain odottanut, että päästään pois täältä. Ja huomenna se lopulta tapahtuu. Huomenna tänne ei ole enää pakko palata muuta kuin hakemaan tavaroita. Ja viikon päästä tämä asunto on historiaa. Viikon päästä luultavasti istun uuden ja vielä melko sekavan ja muutosta sotkuisen kämpän parvekkeella ja fiilistelen uutta alkua. Mahtavaa!