Pohjoinen eli sinne ja takaisin.

Kuten taisin jo mainita, oli ihana käydä pohjoisessa. Onnekseni mieskin oli mukana, koska ilman häntä olisi tuskin tullut ulkoiltua läheskään niin paljon kuin nyt. Hänen patistamisestaan päätin kokeilla hiihtämistä pitkästä aikaa ja vaikka alku kangerteli, alkoi se sujua jo parin päivän jälkeen hieman paremmin. Täytyy kyllä sanoa, ettei se hiihtäminen miksikään lempparilajiksi noussut edelleenkään, enkä ollut kovin sulava (saatika nopea) liikkeissäni. Oli silti ihan mukava hiihdellä hiljakseen ja unohtaa kaikki ne kouluaikojen hiihtotunneilta ja -kilpailuista jääneet traumat. En ikinä pärjännyt minkäänlaisissa kisoissa, tulin yleensä vikaksi tai toiseksi viimeiseksi. Yhden kerran aloin hyperventiloimaan ala-asteen liikuntatunnilla kun yritin turhaan räpiköidä muiden perässä. Se oli kamalaa. 

Kovin hyviä muistoja hiihtämisestä ei siis ole, joten otin ihan syystäkin rauhallisesti. En halunnut alkaa herättelemään ikäviä muistoja yrittämällä hiihtää nopeammin kuin pystyn. Ja lopultahan se hiihtämisen ilo sieltä löytyikin, kun totutteli ja hiihteli omaa vauhtiaan. Kotikylässä latuja hoidettiin vähän huonosti, joten usein tuli hiihdeltyä vain kelkkareittejä pitkin joelle pilkille! Se oli hauskaa. 

Yhtenä päivänä kuitenkin päätettiin lähteä tunturiin hiihtämään oikeille laduille ja kierrettiinkin sellainen 15 kilometrin reitti, joka kipusi aivan ylös Ruuhitunturin päälle. Nousussa kesti useampi tunti minun tahdillani, mutta alas laskikin suunnilleen puolessa tunnissa. Yhden kerran pyllähdin mäessä, koska joku vanhempi hölömö mies päätti ohittaa minut mäessä ja vängätä sitten suoraan eteeni ladulle - mistä seurasi, että mies itse kaatui - mistä seurasi, että minä kaaduin kun yritin välttää hänen päälle laskemisen. Takapuoli ja häntäluu oli hieman kipeä ja kieltämättä harmitti, koska ilman tämän vieraan miehen toilailuja olisin varmasti saanut laskettua alas ihan ilman kaatumisiakin. M oli itse jo ehtinyt alas ja sai todistaa koko surkean tapahtuman. Onneksi kenellekään ei käynyt kuinkaan, se mieskin vain kuulemma kiroili railakkaasti ja jatkoi sitten selvästi nolostuneena matkaa. Hmh. 

     Muuten retki Ruuhitunturille oli aivan mahtava. Keli oli ihan uskomattoman kaunis ja niin olivat maisematkin, varsinkin mitä ylemmäs kivuttiin. Tässä muutama vaatimaton kuva, paremmat ovat edelleen odottamassa siirtoa kamerasta tietokoneelle. Tunturin päällä oli pieni kahvila, jossa pysähdyttiin kaakaolla. Paluumatkalla, pahimmat mäet ohitettua, pysähdyttiin myös eräälle laavulle paistelemaan makkaraa. Oikein onnistunut reissu, vaikka niitä jyrkkiä ja mutkaisia alamäkiä en kovin lämpimästi muistelekaan...

Hiihtämisen lisäksi käytiin useasti kelkkailemassa, pilkkimässä, kävelyllä... Yhtenä päivänä rakensin lumilinnaa, joka tosin jäi vähän nolosti kesken, suurista suunnitelmistani huolimatta. Nähtiin upeita auringonlaskuja ja uskomattomia revontulia. Sanat ei riitä kuvailemaan sitä onnea, mitä koin. Oli ihanaa olla lähellä rakkaita ihmisiä, rakasta perhettä, rakasta luontoa ja ennen kaikkea Kotia. Kyllä se vaan sydäntä särkee olla näin kaukana. Kyllä mie sydämeltäni pohjoisen tyttö oon.