Rainy days.

Pyrin välttämään kaikenlaisia valmiita einesruokia, mutta joinakin päivinä on vain niin kiireinen tai väsynyt, ettei yksinkertaisesti jaksa alkaa tehdä mitään kovin monimutkaista ruokaa, vaan päätyy hakemaan kaupasta esimerkiksi pinaatti- tai porkkanalättyjä. Tänään oli sellainen päivä. Parempia ja terveellisempiä ne toki olisivat itsetehtyinä, mutta siinä vaiheessa kun koulusta tullessa kaatuu sohvalle ja nukahtaa samantien pariksi tunniksi, on aika selvää, ettei tänään tule tosiaankaan tekemään muuta kuin nakkaamaan lätyt uuniin ja tekemään ehkä perunasoseen kyytipojaksi. Tänään illallisenani toimi siis atrian porkkanaohukaiset perunasosenokareen, fetan ja puolukoiden kera. Oli kyllä varsin herkullista. Kuinka usein te lukijat syötte einesruokia vai pyrittekö välttämään niitä täysin? Onko mitään einesruokaa, jonka suhteen voitte toisinaan tehdä kompromissin?

Oon vähän huolissani, koska flunssan jälkeen en oo saanut itseäni oikein kunnolla liikkeelle. Ainoa asia, mitä edelleen teen mielelläni, on kuntosalilla käynti. Siellä ramppaisin varmaan jatkuvasti, mikäli se sijaitsisi täällä eikä 35 kilometrin päässä koulun vieressä. Harmillisesti aikataulut ja lukujärjestykset menee niin, etten pääse tälläkään viikolla kuin kerran käymään siellä. Kaikki muu liikunta, josta oon aiemmin nauttinut paljonkin, tuntuu tosi nihkeältä. Mua melkein itketti eilen, kun pitkän tauonkin jälkeen tanssiminen tuntui niin vaikealta. Haluaisin tietää miksi musta tuntuu nyt tältä, koska aiemmin liikkuminen on ollut niin helppoa ja vaivatonta. Miksi ei siis nyt? Toivottavasti tää on vain jokin vaihe, joka menee nopeasti ohi. Johtuisiko tää pimenevistä illoista ja syksystä, että energiaa tuntuu olevan paljon vähemmän? Miten ihmeessä pimeän talven yli on mahdollista edes selvitä? Mulla on vaikeuksia jo nyt selvitä näistä päivistä läpi kunnialla. Viime talvena ottamani kuva kiteyttää aika hyvin tämän hetkiset tunnelmat:

Leelo ja sateinen päivä.

Day 07 - Do your parents know you’re trying to lose weight? Do they care?

- Kyllä ja kyllä. Isän kanssa en hirveästi ole aiheesta keskustellut, mutta äidin kanssa puhutaan paljonkin ja äiti on ihanan kannustava. Isäkin on kyllä suloinen - silloin harvoin kun kotona pääsen käymään (välimatkaa kun on se 655 kilometriä...) isä muistaa kertoa, että oon pienentynyt (vaikken olisikaan :D) Ihania hölmöjä, molemmat.