Jouluja

Oon ollut blogin suhteen joululomalla jo hetken, kuten olette varmaan huomanneet. Sama linja jatkuu. Palailen takaisin vuoden alussa, kun elämässä uudet kuviot alkaa. Viimeaikaiset kuviot ovat verottaneet niin energiaa ja aikaa, että blogimaailma on jäänyt pahasti varjoon. Palaan kuitenkin.

Tänään vietin viimeisen päivän työpaikassani. Olo on haikea, suorastaan sydänsärkyinen. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan, eikä auta muuta kuin suunnata kohti uusia seikkailuita. Otan tämän päivän kaikkine oletettuine maailmanloppuineen merkkinä siitä, että tähän loppuu yksi vaihe elämässäni, jotta seuraava voi alkaa. Tuntui jokseenkin huvittavalta, että maailmanloppua oli povattu tulevaksi kello 13:11. Arvatkaa missä silloin istuin? Työkkärissä. Olisipa sekin ollut hieno, mutta varsin osuva päätös tälle elämälle. Tuntuu, että työn saralla en oo juurikaan kohdannut onnistumisia, vaan se on ollut lähinnä harjoittelusta harjoitteluun juoksemista. Mutta, oon varma, että menestys odottaa mua jossain nurkan takana. Uusi aikakausi alkakoon!

Suuntaan jouluksi kotiin pohjoiseen. Ihanaa hermolomaa tiedossa. Viettäkää tekin ihana ja rauhaisa joulu!

Kaunis.

Takana yksi ja edessä kaksi täyttä, 12-tuntista päivää, kun ravaan kodin, töiden ja draamakasvatusopintojen väliä. Viime viikkokin kului kiireisesti ja liikunnallisesti, vaikken salille asti päässytkään. Työn puolesta tuli liikuttua paljon: meillä oli sirkusjakson viimeiset hetket käsillä ja käynnissä ankara valmistautuminen pieneen esitykseen. Sen lisäksi tuli vedettyä muutamat tanssiharjoitukset työporukan pikkujouluesitystä varten. Ja pyöräiltyä, pyöräiltyä, pyöräiltyä. Myös syksyn liikuntahaaste tuli suoritettua jo edellisellä viikolla! Huh, henkilökohtainen enkka. Aikaa kun kuitenkin olisi vielä vuoden loppuun. No, haasteen suorittaminen ei onneksi tarkoita sitä, että voisi löysäillä loppuvuoden, vaan lasken loputkin treenit ihan mielenkiinnosta. Rakastan tällaisia tilastoja, joista voi nähdä oman kehityksensä - Heiaheian mukaan oon liikkunut tänä vuonna 273 tuntia. Ei paha ollenkaan, kun miettii, että pari vuotta sitten liikuin vuodessa ehkä saman verran kuin nykyään viikossa. Täytyy sanoa, että oon ylpeä itsestäni.

Ylpeä olen myös siitä, että opettelin viime viikolla neulomaan! Koko elämäni oon ollut siinä uskossa, että neulominen on kaikkia paitsi minua varten. Kun lapsena joskus yritin, sain aikaiseksi kolmion muotoisen patalapun, vaikka siitä piti tulla neliö. Siihen tyssäsi se harrastus, kunnes viime viikolla pyysin työkaveria opettamaan minua. Ja siitä se lähti. Myöhemmin viikonloppuna äiti tuli kylään ja hänen avustuksellaan sain neulottua itselleni yksinkertaisen suojapussukan kännykälle. Vielä on paljon opeteltavaa, mutta ette usko, miten iloiseksi minut tekee se huomio, että minä osaankin, että pystyn oppimaan. Oon viime aikoina joutunut pyörtämään puheitani, sillä a) luulin, etten pidä sirkuksesta, mutta eihän se ole ollenkaan hassumpaa ja b) olin taantunut siihen uskoon, etten oppisi neulomaan, mutta olin väärässä. Ja kerrankin on ollut mukava olla väärässä.

Ilo onnistumisesta kantoi tähän päivään loistavasti. Olin mielettömän hyvällä tuulella aamusta lähtien ja päivä jatkuikin samalla linjalla. Illalla suuntasin draamaopintoihin ja  tällä jaksolla teemana on liikeilmaisu. Vaikka tiesin jo etukäteen, että tuun pitämään siitä, en arvannut, että liikuttuisin ihan niin paljon. Rakastan tanssimista, koska siinä mieli ja keho ovat yhteydessä toisiinsa enemmän kuin missään muussa kokemassani lajissa. Tanssi ei ole minulle pelkästään tapa liikkua, vaan se on myös ilmaisukeino. Tanssin kautta koen ja käsittelen tunteitani tavalla, johon en muuten kykenisi. Yhtenä hetkenä saatan tuntea surun kaikki sävyt yhtä aikaa, mutta toisena hetkenä leijun jossain korkealla pilvien päällä, mistä mikään suru ei minua tavoita. Rakkautta, rakkautta se on. 

Mut mä liikun kriisistä kriisiin, kuljen komein askelin.

Kohtasin kriisin tällä viikolla. Tullessaan se tervehti minua kohteliaasti, sanoi, että tämä ei ole sinun syy, mutta nyt minun on lyötävä sinusta ilmat pihalle, ja niin se teki. Reagoin siihen itkemällä kaksi päivää, värjäämällä hiukseni mustaksi ja vetämällä hillittömät kännit. Juuri tälläkin hetkellä kärsin juopottelun jälkiseurauksista. Voin kertoa, etteivät viinipullon tyhjentäminen ja lukuisat shotit helpottaneet oloa yhtään, toisin kuin kaksi ensimmäistä. Mustassa tukassa olen oma itseni (kummallinen tunne, kuin olisi saanut vanhan ystävänsä takaisin) ja itkeminen nyt vain helpottaa oloa. Mutta alkoholi ei hukuttanut sitä tunnetta, että minun elämäni ei ole minun käsissäni. Se, mitä olet koskaan hartaimmin toivonut, vietiin yhtäkkiä kokonaan pois.

Alkusyksystä maailma näyttäytyi avoimena paikkana, täynnä mahdollisuuksia. Tämän pienen takapakin myötä tipuin hetkeksi pieneen mustaan aukkoon, josta oli vaikea nähdä asioita selkeästi. En voi sanoa, että näkisin niitä täysin nytkään, mutta - elämä jatkuu. Vaikka yksi ovi meni kiinni nenäni edestä, toivon, että muita ovia aukeaa.  Ehkä parempiakin ovia, kutsuvampia.

Kun juuri pettymyksen kohtaamisen jälkeen ajoin autolla kotiin, silmät kyyneleistä sumentuneina ja ulisten suoraa huutoa (ollen varmaan aikamoinen liikenneriski), radiosta soi Ellie Gouldingin Anything could happen -kappale. Muistan sen hämärästi, vaikka en kiinnittänyt siihen tai sen sanoihin silloin suurta huomiota. Kuitenkin kappale jäi soimaan päähän ja nyt kun olen kuunnellut sitä useammin ja tutustunut sen lyriikoihin, haluan uskoa, että se oli jonkinlainen merkki maailmalta syvimmän epätoivonikin keskellä, että tämä ei pääty tähän. 

I guess we thought that's just what humans do
Letting darkness grow
As if we need its palette and we need its colour
But now I've seen it through
And now I know the truth

That anything could happen
Anything could happen
Anything could happen

En halua vaipua epätoivoon, vaan pitää positiivisen elämänasenteen huonoinakin aikoina. Maailma on edelleen avoin, täynnä mahdollisuuksia. Vaikka yksi asia vietiin pois, se ei tarkoita sitä, että tulevaisuuteni olisi täysin tuhoontuomittu. En ehkä tiedä mitä teen keväällä, mutta tiedän mihin suuntaan haluaisin lähteä. Ehkä lähden siis sinne.

Äitini on ihana ja lähettää minulle aina toisinaan Elämä pelissä-valmennuksen sähköposteja. Tällä kertaa sain konkreettisia neuvoja arjen vastoinkäymisten hallintaan. Haluan jakaa sähköpostissa olleen harjoituksen teidänkin kanssa (kopioitu suoraan sähköpostista):

Harjoitus

1. Kiinnitä huomiosi eteesi tuleviin vastoinkäymisiin, niin pieniin kömmähdyksiin kuin suuriin takaiskuihin.
2. Joka kerta kun kohtaat minkä tahansa vastoinkäymisen, tee mielessäsi kuvitelma, että siitä seuraa jotakin hyvää.
3. Kuvittele, että kohtaamallasi vastoinkäymisellä on (ilmeisten kielteisten seuraamusten lisäksi) kolme myönteistä seuraamusta, ja keksi mielikuvituksesi avulla, mitkä nuo kolme myönteistä seuraamusta voisivat olla.
4. Keskustele tilaisuuden tullen tästä tehtävästä ja sen ideasta jonkun sinulle läheisen ihmisen kanssa.

Näillä mennään. Kokeilkaa tekin. Lisäksi ystäväni neuvoi minua keskittymään tekemään sellaisia asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Niinpä siirrän murehtimisen syrjään ja keskityn täysillä hyvän olon rakentamiseen. Heti huomenna pinkaisen salille tai jumppaan. Tänään vain parantelen tätä krapulaa ja yritän löytää sisäisen voimani jälleen.

Äiti ja kaikki muut huolestuneet: Kyllä tää tästä.

Pohojone.

Terveisiä Kuusamosta! Ollaan täällä työreissulla ja tähän mennessä ollaan kiipeilty köysiradalla, pelattu korista, saunottu, syöty ja vietetty päivä Rukalla. Huomenna tehdään pieni patikkaretki Oulangan kansallispuistossa. Sieltä kurvaan kotikonnuille Sallaan loppuviikoksi.

Aattelin vaan ilmoittaa, että hengissä ollaan! Päivittelen lisää kun pääsen koneen äärelle, eikä tarvi näppäillä tällä puhelimella. Ihanaa loppuviikkoa kaikille!

E lä mä.

Oon kiitollinen kaikista saamistani kommenteista edelliseen postaukseen liittyen ja mielelläni vastaanotan lisää neuvoja ja vinkkejä teiltä. Tekisi mieli heti alkaa tehdä sotasuunnitelmaa, mutta ehkä parempi antaa ajatusten muhia yön yli ja yrittää rauhoittua, ettei mene taas yöunet. Täysikuu valvotti viime yönäkin, joten tänä yönä olisi mukava saada nukutuksikin. Kaivoin kuitenkin pienen, mustan vihkoni jälleen esiin, syömisten ja ajatusten kirjaamista varten. Olen pyöritellyt jo erinäisiä tavoitteita päässä, mutta niistä sitten myöhemmin enemmän.

Tunnen olevani kovin rajoittunut blogini suhteen ja olisi mukava kirjoitella muistakin asioista, kuin vain treenaamisesta, laihduttamisesta tai laihtumattomuudesta. Mitä olette mieltä? Kiinnostaako sellainen? Haluaisin päästä eroon huonosta laihdutusblogi-imagosta, mutta se ajatus tuntuu juurtuneen päähäni. Siksi usein jää kirjoittamattakin, kun "taas tulisin vain valittamaan samoja ongelmia".

Vaikka painonpudotuksen saralla ei tapahdukaan mitään, elämässä tapahtuu muuten. Pieniä juttuja lähinnä, mutta sellaisia, jotka pitävät kiireisenä, hyvällä tavalla. Suurimman osan ajasta olen aika onnellinen, vaikka pimenevät illat meinaavat jälleen verottaa oman osansa energiasta. Nytkin tunnen olevani heman hukassa, mutta eiköhän tämä tästä. Haluaisin jakaa teidän kanssanne muutama kuvia kuluneelta syksyltä. Olen harkinnut myös tekeväni sen päiväni kuvina-haasteenkin jossain vaiheessa, kunhan saan aikaiseksi. Mutta, syksyä ja arkea Instagramin kautta (minut löytää sieltä nimellä niinacmon, yllättäen):

Kuvakollaasista tuli aika laaja, mutta tiivistänee hyvin suuren osan siitä, mistä arkeni koostuu. Toki kuvista puuttuu kokonaan liikunta, ystävät ja terveellinen ruoka. Mutta uskokaa pois, kyllä niitäkin elämääni kuuluu!

Oon muuten ihan koukussa tuohon Instagramiin. Löytyykö muita käyttäjiä? <:

Help wanted.

On tullut aika nostaa kissa pöydälle. Edelleen olen sitä mieltä, että vaa'assa näkyvää lukua tärkeämpää on hyvä olo, mikä tästä elämäntavasta tulee, mutta... Fakta on se, että ylipainoa on aivan liikaa ja siitä on päästävä eroon. Siksi onkin hälyttävää, että kaikesta yrittämisestä huolimatta paino vaan nousee. Jokin on siis pahasti vialla ja ongelmakohta onkin aika helppo osoittaa - ruokavalio.

Hämmentävää kuitenkin on, että vaikka paino on noussutkin useita kiloja, niin mitat eivät ole juuri muuttuneet. Reidet ovat kyllä saaneet pari senttiä lisää, mutta yllätys oli aika suuri kun navan kohdalta senttejä oli peräti kadonnut muutama. Silti, turhauttavaa on, että tässä ollaan edelleen, tässä jumitetaan. Vaikka mitään muuta ei ole kyllä voinut odottaakaan tällä ruokavaliolla.

Mikä on siis pielessä? Kaikki. Liian vähän vettä, liian vähän kasviksia, hedelmiä ja marjoja, liikaa kaikkea muuta. 

Saan töissä ilmaisen ruuan läheisestä ruokalasta. Köyhän ei passaa valittaa, mutta omat haasteensa tällainen ruokailujärjestely tuo painonpudotukseen. Ruoan annostelevat keittäjät, en minä itse. Alussa söin kaiken (ihan liikaa siis) mukisematta, mutta nyt on ollut pakko vain alkaa jättää ruokaa lautasen reunalle, koska ne annoskoot ovat toisinaan ihan järjettömiä. Ruuan laatukin on vähän kehnoa eikä salaattipöytä houkuttele pehmenneillä paprikoillaan ja nahistuneella salaatilla. Jälkiruokaakin on tarjolla joka päivä, enkä ole tähän mennessä tainnut kertaakaan siitä kieltäytyä, vaikka pari kertaa on jäänyt syömättä sen kuuluisan laadun takia. Useimmiten jälkiruokana toimii jokin rahka tai kiisseli, mikä ei kai niin huono vaihtoehto ole, jos sillä välttää iltaisen napostelun. Niin, jos välttää...

      Myönnettäköön, että herkuttelu on riistäytynyt käsistä. Ei huolta, en vanhoihin tapoihin ole tosiaankaan luisunut, mutta liika on liikaa silti. Erityisesti viikonloppuisin tulee höllättyä vähän turhan paljon toisinaan.

Oon tässä kauhulla miettinyt tulevaa joulua ja sitä, että jos meininki jatkuu yhtä päättömänä ja kohtuuttomana, tuun joulun jälkeen painamaan saman verran kuin projektia aloittaessa. Siksi paikallaan olisikin nyt kunnon ryhtiliike ruokavalion suhteen. Ja uusien, konkreettisten tavoitteiden asettaminenkaan ei olisi pahitteeksi.

Nyt kaipaan neuvoja teiltä, lukijat, erityisesti te laihduttavat: Minkälaista ruokaa te syötte ja kuinka usein herkuttelette? Tiedän kyllä miten minun pitäisi käytännössä syödä, mutta... Viime syksyinen jumitus kummittelee mielessä edelleen. Se, että teki kaiken niinkuin piti, liikkui paljon ja söi oikein, mutta silti paino alkoi vain hitaasti nousta. Se on tuonut oman epävarmuuden tähän painonpudotukseen ja syönyt kieltämättä motivaatiota. Mutta no, tämä suuntakaan ei tosiaan voi jatkua.

   Help?

Today is gonna be the day you hear somebody say: "We need you wide awake."

Mielen voima on jotain, mitä jaksan yhä edelleen ihmetellä. Eilen oli yksi niistä huonoista päivistä, jotka haluaisi vain pyyhkiä elämänkartalta. Merkityksensä niilläkin toki, sillä ilman huonoja päiviä hyvätkään eivät tuntuisi miltään. Menin nukkumaan huonolla mielellä, enkä kovinkaan innokkaana odottanut tulevaa aamua. Mutta kappas vain, alitajunta ei ollut vielä luovuttanut, vaan käsitteli asian hyvin selkeästi, unessa. Kun heräsin, tunsin saaneeni konkreettisen vastauksen mieltäpainaviin kysymyksiin. Ymmärsin mitä olin tehnyt väärin ja mitä minun tulisi tehdä toisin. Käsittämätöntä. Usko oman mielen voimaan vahvistui jälleen. Mihin mielettömiin asioihin pystyisimmekään, ellemme itse hidastaisi ja rajottaisi itseämme?

Päivä alkoi hyvin ja jatkui sellaisena, huipentuen illalla Killerillä vietettyyn parituntiseen. Kävin ensimmäisenä Diva's Dance -tunnilla ja pitkästä aikaa pääsin sellaiseen euforiseen fiilikseen, joka tekee liikkumisesta niin mahtavaa. Oli ihan järjettömän hauskaa, ohjaaja oli mieletön - nauratti vaan kaiken sen bailaamisen lomassa. Siksi olikin vähän vaikea asennoitua tuntia seuranneen syvävenyttelyn rauhallisuuteen, mutta pian riehakas onni vaihtui tasaisempaan, rentoon hyvään oloon. Molemmat tunnit tekivät kyllä ihan mielettömän hyvää ja nyt olo on täydellisen rentoutunut. 

Ja tiedättekö mitä, satsumat ovat jälleen ehkä parhaassa syömisiässä! Äkkiä kauppaan siis! 

How you been? I've been cruisin'

Päätin sunnuntaina, että tällä viikolla otan hieman rauhallisemmin, annan kehon levätä, stressittä. Aloitin viikon todella iisisti BodyCombatilla. Hah joo, iisiä ja kevyttä nähnytkään! Odotin hieman kauhulla tuntia, mutta yllättäen selvisin hengissä koettelemuksesta. Täytyy harmikseni myöntää, että tällä kertaa ei tullut samanlaista adrenaliinihyökyä, kuin avointen ovien päivän puolituntisella combatilla, mutta... Ehkä en vielä ihan hylkää Combatia ohjelmistostani. Se toisi ihan mukavaa vaihtelua BodyPumpille, joka on osittain alkanut jo sekin maistua puulta.

No, Combat rykäisi viikon aika vauhdikkaasti liikkeelle, mutta pari edellistä ja tulevaa päivää aion vain hölläillä. Päivittäin tulee reippaasti pyöräiltyä nelisenkymmentä minuuttia töihin ja takaisin, joten ihan löysäilemään ei ruveta kuitenkaan. Viikonloppuna sitten ja oikein luvan kanssa, kun saapuu vieraita ja järkkäämme ystävän kanssa pienet pre-halloween-kinkerit. Kaiversin kurpitsalyhdynkin juhliin! Ja kurpitsan sisuksesta tein piirakkaa. Kokemus oli uusi, enkä ole ihan varma pidinkö kurpitsapiirakasta yhtään. Onko seuraajista kukaan koskaan maistanut kurpitsapiirakkaa? Miltä sen pitäisi maistua? :D Teinköhän jotain väärin...

Tällä viikolla ollaan musisoitu töissä ja muutaman kerran ollaan taltioitu videolle soittelut. Videoita katsoessa oon yleensä pitänyt silmät visusti kiinni (ja välillä korvatkin) (...itsekritiikki, hello) mutta molemmissa videoissa oon pari kertaa kurkannut ja jotenkin yllättävästi oma keho ei ole näyttänyt todellisuudessa niin pahalta, kuin oli kuvitellut. Ja sama tapahtui tänään H&M:n sovituskopissa, tunnetusti raai'mmassa sovituskopissa koskaan. Ihan hitostihan tässä on tehtävää, mutta olin huomaavinani takapuoleni hieman kohonneen. Harmi, etten projektin alussa ottanut mitään järkeviä kuvia, joista muutoksen voisi konkreettisesti osoittaa. Nyt täytyy vaan luottaa intuitioon ja mittanauhaan. Tuli silti hetkellisesti sellainen olo, ettei kaikki ehkä ole ihan hukkaan mennyt sittenkään.

Mutta hukkaan menee hyvät nukkumiseen tarkoitetut tunnit, ellen nyt sammuta konetta. Palaillaan, ja hyvää viikonloppua kaikille jo näin etukäteen! Itse aloittelen omani jo huomenna. 

Nyt, kauniita unia ihanat.

tired cat is tired

Käännä se ympäri.

Pyörin hetki sitten jälleen ankaran ahdistuksen kourissa. Mielessäni sätin itseäni kaikista asioista, joita olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä. Olin itselleni kuin nalkuttava vaimo, joka ei jätä rauhaan. Kunnes...

...päätin kirjoittaa itseni ulos tästä olotilasta. Laitoin ylös muutamia ohjeita itselleni. Jaan ne täällä, teidän kanssanne:

1. Get your shit together, man.

2. Lakkaa märehtimästä - what's done is done.  Ota opiksesi ja keskity siihen, mitä voit tehdä paremmin nyt ja tulevaisuudessa.

3. Vähemmän itseinhoa ja itsensä soimaamista, enemmän rakkautta. Viha ei vie eteenpäin.

4. Muista - sitä niität mitä kylvät. Maailma antaa sitä mitä sinä pyydät.

5. Keskity siis positiivisiin asioihin - huonoistakin päivistä löytyy yleensä jotain mistä olla iloinen tai kiitollinen.

Ja kappas, nämä muutamat asiat nähtyäni konkreettisena tekstinä näytöllä, niitä oli paljon helpompi uskoakin. Olo helpotti ja ahdistus lieveni. Hetkellisen epätoivon vallassa saattaa tuntua siltä kuin kaikki olisi menetetty, mutta harvoin tilanne on todellisuudessa niin paha. Siksipä kannustankin nyt muitakin kokeilemaan tätä, yksinkertaisten neuvojen listaamista itselleen. Mikä hiertää, mihin asioihin voit itse puuttua? Varoitus: Saattaa potentiaalisesti muuttaa päiväsi kulun. 

Tajunnanvirta

Tällaisina päivinä olen vain varjo itsestäni.

Pyörin taas pitkään sängyssä ajatusteni kanssa, saamatta unta. Piti avata kone ja tulla kirjoittamaan niitä ylös ja pois päästäni. Yhtäkkiä ei huvitakaan. Ei ole mitään järkevää sanottavaa, kaikki ajatukset ovat vain epämääräistä puuroa.

Tällä viikolla on ollu hyviä hetkiä(kin). Toisinaan on ollut raskasta. Toisina hetkinä halusin vain upota sängyn pohjalle ja kadota maailmasta. Mutta usein minut saattoi löytää myös hymyilemästä. Positiivinen ajattelu on kyllä ollut kortilla tällä viikolla. Olen yrittänyt pinnistellä, mutta aina ei vaan onnistu. Ahdistaa, kun paino nousee. Ahdistaa, joten syön liikaa. Ahdistaa, kun syön liikaa. Sitten menen BodyPumpiin kurittamaan lihaa ja myöhemmin itken olohuoneen matolla venyttelyn lomassa, endorfiinipöllyissä - koska rakastan liikuntaa niin paljon. Voi tunteiden vuoristorata.

Pumpin jälkeinen energiaryöppy jatkuu vaan, enkä saa siis unta. Mutta miten mahtavalta tuntuukaan, kun kävelee salilta täristen ulos? Kun ei suihkussa meinaa jaksaa nostaa käsiä pestäkseen hiuksiaan? Kun jalat ovat heti treenin jälkeen niin tönkköinä valmiiksi, että kävely näyttää kummalliselta vaapunnalta? Miltähän mahdan näyttää huomenna...

Tosiaan, syöminen on hirvittävä murheenkryyni tällä hetkellä. Sunnuntaina ja maanantai-aamuna tuli paastottua sen lääkärikäynnin takia (ei löytynyt kuulemma mitään hälyttävää, muuten!), mutta pahan lääkelitkun saamiseksi alas tuli juotua yhden vuorokauden aikana 3 litraa limukkaa. Töissä saan ilmaisen ruuan läheisestä ruokalasta, jossa on joka päivä tarjolla jälkkäriä ja ruuat annostellaan valmiiksi. Vituttaa, suoraan sanoen. Keittäjät lätkäisee annoksen lautaselle kiinnittämättä mitään huomiota annoksen ulkonäköön (tai kokoon). Siinä se vain makaa, eikä lautaselle mahdu salaattia. Toinen, pieni lautanen on sitä varten, mutta kun se on pieni! Ja lapsena jo opin, ettei ruokaa saa heittää menemään. Siksi tulee syötyä kaikki, ja jälkiruokakin päälle. Sitten on vielä kaikki muut leivonnaiset, joita töissä satunnaisesti tarjoillaan. Kotiin yritän olla ostamatta mitään, paitsi ehkä tummaa suklaata. Mutta sitten tulee viikonloppu ja tuhannet kekkerit (ja miljoonat muut tekosyyt). 

   Ja kun stressaa muutenkin.

Mutta onneksi on olemassa liikunta. Huomenna pistän kuntoon myös ruokapuolen. Tai ainakin teen jonkinlaisen sotasuunnitelman ongelman purkamiseen. Ja kummasti alkoi väsyttää tämän purkautumisen jälkeen... Hyvää yötä siis, murut.

Jännäahdistus.

Huomenna koittaa viimein se päivä, jota olen kauhulla odottanut viimeisen kuukauden. Huomenna ehkä selviää syy kuukauden takaisiin kummallisiin oireisiin. Mun on täytynyt viimeisen viikon olla syömättä minkäänlaisia siemeniä (tai mitään missä on siemeniä) ja täytyy sanoa, että helppoa se ei ole ollut. Tuntuu kurjalta rajoittaa tuttua ruokavaliotaan ja jättää niin paljon hyviä raaka-aineita pois, kuten muunmuassa kurkku, tomaatti ja erilaiset marjat. Ja monia muita. Sen lisäksi en saa tänään syödä ollenkaan kiinteää ruokaa, vaan lähinnä kaikkea nestemäistä, keittoa, jogurttia ja viiliä. Illalla en saa syödä enää mitään, vaan mun pitää juoda jotain karmeaa lääkelitkua. Edessä siis lähes 24 tunnin syömättömyys ja pelottava tutkimus. Toivotaan, että kaikki menee hyvin, oireille löytyy jokin järkevä syy, enkä ole sairas.

En ainakaan tunne itseäni mitenkään sairaaksi, päinvastoin. Viimeisen kuukauden aikana olen liikkunut enemmän kuin koskaan ja olen suurimmaksi osaksi tuntenut olevani energinen ja hyvinvoiva. Siksi tuntuu niin hämmentävältä ja pelottavalta ajatella, että jokin saattaa oikeasti olla pielessä, vaikka suoraan se omaan oloon ei ole heijastunutkaan. No, edelleen, toivon parasta. Yritän kuitenkin tsempata itseäni, että täytyy pysyä positiivisena, kävi miten kävi.

Olen liikkunut ehkä vähän liiankin ahkerasti viime viikkoina. Edellisen varsinaisen lepopäivän vietin kaksi viikkoa sitten, vaikka osa liikunnasta onkin ollut kevyempää sorttia. Silti, olen viimeiset 13 päivää liikkunut vähintään puoli tuntia päivässä (usein enemmänkin) tavalla tai toisella. Mukaan on mahtunut pyöräilyä, sählyä, tanssia, BodyPumpia ja uusimpana tuttavuutena myös puolituntinen BodyCombatia! Eilen Killerillä oli avointen ovien päivä ja käytiin kahden ystävän kanssa eka tanssahtelemassa Diva's Dancessa ja  Hotdancessa. Marin houkuttelemana vaihdettiin hieman suunnitelmia ja mentiin testaamaan se BodyCombat ja voi pojat, mä sanon. Oon aina ollut tanssija henkeen ja vereen, mutta alan pikkuhiljaa lämmetä myös pumpin ja combatin kaltaisille tunnille. Löysin combatin myötä aivan uusia lihaksia kehostani ja mun yläselkä on ihan juntturassa nyt. Toisaalta se on vaan ihan mukavaa kipua, kun tietää tehneensä jotain. Tän kokemuksen myötä saatan uskaltautua menemään joku kerta ihan kokonaiselle BodyCombat-tunnille! 

Mutta nyt täytyy painua hakemaan kaupasta vähän limukkaa helpottamaan lääkelitkun juomista ja viimeiset viilit ennen lyhyttä paastoa. Nyt voin myöntää, että hieman ahdistaa tuleva koettelemus. Mutta tasan vuorokauden päästä sekin on jo takana päin, toivottavasti.

Kumpa teidän viikkonne alkaa paremmin kuin omani! 

Murder(er) on the dance floor

Kävin viime viikolla uusimassa kuntosalikorttini. Vuoden soppari oli päättymässä ja koska olen viihtynyt Killerillä erinomaisesti, oli aika selvää, että haluan jatkaa nimenomaan siellä. En edes vaivautunut tutustumaan muihin vaihtoehtoihin, koska Killeri nyt vain on yksinkertaisesti paras minulle. Muut kuntokeskukset ovat joko liian kaukana, liian kalliita tai liian suppeita valikoimaltaan. Tällä hetkellä Killerillä on viikossa yli 90 tuntia ja vaihtoehtoja löytyy niin tanssista, LesMills-tunneista erilaisiin lihaskunto- ja lihashuoltotunteihin. Juoksukoulukin löytyy. Tämä ei ole maksettu mainos (ei mua kukaan sponsoroi muutenkaan!) vaan haluan vilpittömästi suositella Killeriä. Lauantaina siellä järjestetään avointen ovien päivä, jonka aikataulu on seuraavanlainen (klikkaamalla kuva isommaksi):

Itsekin ajattelin pyöriä paikan päällä lauantaina. Ja toivon, että kaikki kynnelle kykenevät tulevat myös!

Nauraa riemusta

Sain tänään hymyn tuntemattomalta pyöräillessäni töihin. Olin väsynyt ja ehkä muutenkin vähän maanantai-fiiliksissä, mutta tämän tytön hymy muutti päiväni suunnan ihan täysin. Omakin matkani jatkui hymy huulilla ja yritin hymyillä jokaiselle vastaantulijalle, jos vaikka onnistuisin piristämään heitä, kuten tämä tuntematon tyttö onnistui piristämään minua. Tarkkailin ihmisten ilmeitä ja ainoastaan yksi nainen vastasi hymyyni, kun muut kulkivat murheellisen näköisinä omissa maailmoissaan. Se tuntui kutkuttavan jännittävältä hetkeltä, kun kohtasin tämän toisen, hymyilevän naisen. Katsoimme toisiamme ja hymyilimme aivan kuin olisimme jakaneet saman salaisuuden. Pyöräilin nauraen loppumatkan töihin.

Ja päivänikin jatkoi samaa hyväntuulista kulkua. Olen vastikään tutustunut The Secret -nimiseen elokuvaan (ja konseptiin) ja täytyy sanoa, että olen joka päivä vakuuttuneempi Vetovoiman lain olemassaolosta. Täältä löytyy kattavampi selitys aiheesta, mutta lyhyesti sanottuna se tarkoittaa sitä, että jokainen vetää puoleensa niitä asioita, joita eniten ajattelee tai tuntee. Eli jos jatkuvasti täytät mielesi negatiivisilla ajatuksilla, niin ei ihmekään, että olet niin pirun onneton. Ja toisin päin! Itse huomasin Vetovoiman lain tänään hyvin konkreettisesti. Kun ajatukseni olivat kääntyneet positiivisemmiksi, tunsin sädehtiväni ja suorastaan kutsuvani niitä hyviä asioita päivääni. Koko päivä onkin kulunut sellaisessa myötätuulen aallokossa, ettei tosikaan. Eikä siihen oikeasti tarvittu paljoa, vain yksi hymy tuntemattomalta ja hieman ajatustyötä itseltä.

Kiitos sinä, ruskeatukkainen ja kaunis tyttö, joka hymyilit minulle tänään Lyseon lukion kohdalla puoli yhdeksän jälkeen aamulla. Pelastit päiväni. Hymylläsi oli suurempi vaikutus kuin ehkä itse arvasitkaan. Siksi aionkin tästedes hymyillä useammin, niin tutuille kuin tuntemattomille - ties vaikka onnistuisin piristämään jonkun päivää edes hetkellisesti. Hymy kun ei edes maksa mitään.

Kertausta.

Olin päässyt kaksplus-foorumin keskusteluihin. Joku oli etsinyt oikeasti ylipainoisten laihdutusblogeja ja joku, kuulemma tuttuni, oli linkittänyt the more you give, the less you have to carry -blogin ketjuun ja kertonut minun olevan 160 senttinen ja aloittaneen 120 kilosta. Tuntuu hassulta lukea jotain tuollaista, sillä totuushan on, että olen 6 senttiä pidempi ja aloituspainokin oli 10 kiloa kevyempi. Vaikka tokkopa tässä konkurssissa muutama sentti tai kilo sinne tänne merkkaa mitään. Mutta ajattelin vain tehdä asian selväksi, jos joku kyseiseltä foorumilta tänne eksyy. 

Ja ei tämä oikeastaan ole enää mikään kummoinen laihdutusblogi. Toisinaan soutelen niin syvissä vesissä, että itseäkin hirvittää ja laihdutusasioita tunnun sivuavan enää hyvin vähäisesti. Laihdutusprojekti on muuttunut uudeksi elämäksi ja terveemmiksi elämäntavoiksi, joskin jotkin asiat kaipaavat vielä pientä hiomista - jonka vuoksi paino ei luultavasti suostu liikahtamaankaan alaspäin. Edelleen tavoittelen ihannepainoani, mutta tällä hetkellä ongelmani on ehkä tavoitteiden puuttuminen ja jokin epämääräinen päämäärättömyys. Kuten sanoin, projekti on muuttunut elämäntavaksi, ja olenkin suunnattoman iloinen siitä ja kaikista muutoksista, joita elämässäni ja kehossani on tapahtunut näiden puolentoista vuoden aikana. Kunto on kohonnut mielettömästi, keho on muuttunut jäntevämmäksi ja senttejä on kadonnut kymmenittäin. Omat ajatuksetkin ovat kokeneet suursiivouksen ja huomaan nykyään olevani paremmin yhteydessä itseeni kuin aiemmin. Olen kokonaisvaltaisesti onnellisempi kuin koskaan ennen.

Jos haet laihdutusblogia, jossa hehkutetaan joka viikkoisista pudotuksista, olet ehkä väärässä paikassa. Toivotan joka tapauksessa kaikki uudet lukijat lämpimästi tervetulleiksi. Ehkä minäkin onnistun heittämään sen laihdutusmoden päälle hetkenä minä hyvänsä, mutta nyt viime aikoina olen tyytynyt vain ylläpitämään tätä hyvää oloa lisäävää elämäntapaa.  Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa.

Olemisen sietämätön keveys.

 Tällaiset herkut olivat tarjolla tänään aamupalapöydässä.

Kahden melko hektisen viikon jälkeen oli ihanaa viettää rauhallisempi viikonloppu. Tuntui niin hyvältä nukkua pitkään ja herätä omasta sängystä. Eilen käytiin tutustumassa lähiseutuun ja tekemässä lyhyt kävelyretki Hitonhaudalle, jonka jälkeen tehtiin ruokaa, leivottiin, saunottiin ja myöhemmin illalla nähtiin ystäviä kahvin ja omenapiirakan merkeissä. Tekemisen täyteisen eilisen vastapainoksi päätettiin tänään löysäillä oikein kunnolla, katsoa elokuvia, syödä kaksi kertaa aamupalaa ja nukkua päiväunet. Ihan mukavaa vaihtelua kaikelle sille hälinälle, josta pari edellistä viikkoa on koostunut. Tosin rajansa kaikella tällä löysäilylläkin tuntuu olevan, sillä jo nyt vähän kyllästyttää pelkkä oleilu, niskat menevät jumiin huonoista asennoista ja mieli alkaa muuttua turhautuneeksi. Onneksi iltaan on tiedossa helpotusta, sillä olen sopinut ystäväni kanssa treffit BodyPump-tunnille. 

Mietin hetki sitten sitä miten elämäni jossain vaiheessa koostui vain tällaisista päivistä. Nukkumisesta, löhöilystä ja tietokoneen ruudun tuijottamisesta. Ei ihme, että mielialakin oli silloin pelkästään turta tai apea. Toisaalta hieman minua ihmetyttää myös se, että miten en nykyään muka osaa rauhoittua edes yhdeksi päiväksi? Miksi tunnen oloni niin levottomaksi, jos yhtenä päivänä ei ole mitään järkevää tekemistä? Miksi en osaa laittaa aivoja offline-tilaan yhden päivän ajaksi? Olen kyllä viimeisen puolentoista vuoden ajan huomannut, että parhaiten lepää silloin, kun kevyesti tekee jotain, täyttää päivänsä edes jollain pienellä. Itselleni tällaiset löhöilypäivät ovat ehkä joskus olleet tarpeellisia, mutta nykyään niistä saa vain jumiutuneet niskat. Paremmin tunnuin lepäävän eilen, kun oli oikeasti jotakin tekemistä. Mutta kyllä tämä pelkkä oleminenkin tekee vain hyvää. Niskajumit luultavasti aukenevat BodyPumpissa ja viikonloppu on kuitenkin antanut kaipaamaani lepoa. Nyt jaksaa taas ihan uudella energialla ottaa vastaan tuleva viikko.

PS. Viikon (ja syyskuun) liikunnat nähtävissä täällä. Olen aika ylpeä, sillä liikuntahaastepäiviä olen kerryttänyt ennätykselliset 26! Vau. Mahtava tunne, kun on löytänyt liikunnan ilon elämäänsä jälleen.

Different shades of daylight.

 Mä tiedän nuoren naisen joka sängyn pohjalla
Lenus kahta päivää vajaat kuusi kuukautta
Tuijotteli seiniin ja kahlas netissä
Vajos outoon uneen vaikka oli hereillä

Psykoosista selvittyään käski itseään
Maailma on avoin etkä tahdo hämärään
Nyt peseydyt ja pukeudut ja kaupungille meet
Herkistynyt mieli huomas sävyt muuttuneet

Löysin Samuli Putron, ihan yllättäen. Nuoruudessa kuuntelin Zen Cafeta paljonkin, mutta jotenkin herran sooloura jäi huomiotta. Kunnes kuulin tämän eräänä päivänä. Nämä sanat. Melkein aloin itkeä, koska tunnistin itseni näistä lyriikoista ehkä vähän liiankin hyvin. Nuo sanat voisivat hyvin kertoa minusta kolme vuotta sitten. Tätä kappaletta ja erityisesti tätä kohtaa kuunnellessani mun mieli täyttyy kiitollisuudesta kaikkea sitä kohtaan mikä on nyt. Sitä henkistä matkaa, joka on käyty tänne päästäkseen. Jopa siitä huonosta ajasta olen kiitollinen, sillä se opetti minulle kaikesta huolimatta paljon. Sen ainakin tiedän mihin tilanteeseen en aio enää palata.

Tänään oli jälleen pitkä päivä. Lähdin aamulla kahdeksan jälkeen liikkeelle ja palasin kotiin vasta puoli kymmeneltä illalla. Kuitenkin pyöräilin kotiin hymyssä suin, vesisateesta ja kylmästä viimasta huolimatta. Päivä oli aivan mielettömän ihana ja jonkinlainen kokonaisvaltainen onni täytti kehon. Minä elän. Olen viime päivinä miettinyt paljon itseäni ja omaa käyttäytymistäni, sitä miten toisinaan vertaan itseäni muihin ja tunnen itseni ehkä huonommaksi sen takia. Kadehdin paljon sellaisia ihmisiä, jotka osaavat mutkattomasti tutustua muihin, jotka tuntuvat aina sopeutuvan jokaiseen tilanteeseen, joilla aina riittää juttua. Minä koen itseni usein uusissa tilanteissa tai oudossa seurassa hieman varautuneeksi, hiljaiseksi ja vähän vakavaksikin, ehkä jopa sulkeutuneeksi. En osaa tutustua ihmisiin tuosta noin vain ja small talk tuottaa ihan hirveästi vaikeuksia toisinaan. Onneksi se on kuitenkin vain osa minua. Minussa, kuten varmasti kaikissa muissakin, on erilaisia sävyjä. Ihminen, jota kadehdin, ei välttämättä olekaan aina se kaikista sosiaalisin. Ihminen, joka vaikuttaa minusta hiljaiselta, ei saata lakata puhumasta ystäviensä seurassa. On tilanteita, joissa olen kuvailemani kaltanen, hiljainen ja vetäytyvä. Mutta se ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä minusta löytyy muitakin puolia. Vaikka niinä huonoina aikoina se saattoi olla vallitseva piirre, sen ei tarvitse olla sellainen kuitenkaan nyt. Eikä se olekaan. Olen ilokseni huomannut, että niistä masentuneista kuukausista olen muuttunut ja kehittynyt ihmisenä. Se tuntuu lohduttavalta. Minä saan toisinaan olla apea ja hymytön, mutta minun ei tarvitse olla sellainen aina, se ei määrittele minua eikä minun tarvitse alistua siihen. Voin kehittyä ja kehittää itseäni, voin alkaa pitää sitä iloisempaa puolta minussa hallitsevana, jolloin se lopulta voi muuttua sellaiseksi. Kukaan ei ole mustavalkoinen - meissä kaikissa on erilaisia sävyjä. Ja niitä sävyjä voi värittää kirkkaammiksi, halutessaan.

Tein jonkinlaisen rauhan itseni kanssa tänään. Kaikilla on huonoja päiviä, mutta se on ihan okei. Ei aina tarvitse jaksaa. Kun hyväksyy ne huonotkin päivät, mutta ei anna niiden estää muutosta tai määrittää kokonaan sitä kuka on, silloin ollaan oikealla tiellä.

En vaihtais sekuntiakaan.

Tämä kuva tiivistää aika hyvin viikonlopun:

...yeah.

Kävin Oulussa juhlimassa ystävieni avioitumista. Tuli syötyä, tuli juotua. Oli hauskaa, ihanaa ja hyvää seuraa. Mutta onneksi railakkuudet jäävät hetkeksi taakse ja nyt voin taas täysillä keskittyä hyvillä mielin terveellisempien elämäntapojen vaalimiseen. Odotan jo innolla tulevaa viikonloppua kun vain voin olla ja käydä vaikka salilla, jos siltä tuntuu!

Elämä on hetkittäin vähän turhankin kiireistä, joten joudun jälleen pahoittelemaan melko hiljaista blogiani. Tänään olen tehnyt reilun kaksitoistatuntisen päivän, sillä aloitin tänään ne mainitsemani opinnot. Seuraavat kaksi päivää tulevat olemaan samanlaiset - aamulla herätys seitsemältä, töihin, töistä melkein suoraan opintoihin, joista pääsen vasta yhdeksältä. Olo on aika uupunut tällä hetkellä, en ole tottunut tällaisiin kaksitoistatuntisiin päiviin. Mutta en valita, näitä on onneksi vain kolmen päivän ryppäissä parin viikon välein. Kyllä nämä kestää. Ja aktiivisempi elämäntyyli tuntuu vain hyvältä niin monen tylsän ja yksinäisen vuoden jälkeen. Nautin jokaisesta hetkestä täysin rinnoin. Blogiharrastus vain vähän kärsii, kun ei illan päätteeksi aivot enää toimi niin hyvin, että saisi mitään järkevää tekstiä synnytetyksi. Pahoittelut, jälleen. Tuntuu, että voisin pyydellä anteeksi loputtomiin...

Mutta ei mulla muuta, ku:

Help, I'm alive

My heart keeps beating like a hammer

Palaillaan taas, kunhan pahin kiire hellittää. Stay tuned!

Takas, rakas.

Risteily on takana päin ja hyvä niin. En halua edes muistella mitä kaikkea tuli syötyä tai juotua - vaaka  hurrasi sarkastisesti astuessani tänään sen päälle. Oh well, eipä masennuta. Olen tänään elänyt jo paljon järkevämmin ja terveellisemmin ja tällä tiellä aion jatkaa - ja mikä parasta, se tuntuu niin pirun hyvältä. Paljon paremmalta kuin mikään örveltäminen jollain paatilla. 

Minusta on ihanaa, miten työpaikkamme arkeen kuuluu liikunta ja hyvä olo. Tänä aamuna tarjolla oli kaurapuuroa ja shindo-venyttelyä. Voiko päivää aloittaa paremmin? Huomenna on tiedossa lisää liikuntaa ja aiemmin mainitsemiani liikeimproja. Eikä siinä vielä kaikki! Lupauduin järjestämään torstain tapahtumailtapäivään tanssityöpajan. Katsotaan mitä saan aikaan.

(weheartit.com)

Pienoisen ahdistuksen jälkeen elämä tuntuu taas hyvältä. Liikunta on paras mielialalääke, niin se vain on. Nyt vain jälleen hiomaan ruokavaliota kuntoon. Miksi se osaa hetkittäin olla niin vaikeaa? Asetan tämän viikon tavoitteeksi juoda runsaasti vettä ja syödä enemmän kasviksia joka päivä. Ja olla herkuttelematta liikaa, ainakaan arkena. Viikonloppuna otan suunnaksi Oulun ja ystävieni hääkekkerit, joiden tarjoilut luultavasti tulevat jälleen tuomaan pienoisia haasteita tämän projektin tielle. Lupaan olla överehtimättä, vaan nautin. 

Take the highs with the lows, dear.

Minun on myönnettävä, että viime päivien (...krhm, viikkojen...) aikana olo on ollut lähinnä tällainen, oikeastaan kaiken suhteen. Vähäisellä liikunnalla näyttäisi olevan suora yhteys mielialan laskuun ja ruokavalion välittömään kehnoutumiseen. Flunssakaan ei tietysti auttanut asiaa, mutta nämä kaikkihan ovat vain oikeasti tekosyitä. Mun mielialat heittelee pelottavan usein ja jos en leiju jossain sfääreissä, niin sitten kynnän pohjamutia. Tai ehkä tuo oli liioiteltua, mutta tuntuu, että toisinaan sitä peräänkuuluttamaani positiivisuutta saa hakemalla hakea. Tälläkin viikolla olen täysin laiminlyönyt itseäni, harrastuksia ja ystäviäni, koska sänky veti puoleensa enemmän.

Hetken ehdin jo miettiä, että onko tämä nyt tässä sitten. Tähänkö kaikki tyssää? Selkeä merkki keholta tuli kuitenkin tänään, sillä aamulla meinasin erään liikeimproharjoituksen aikana pillahtaa itkuun pelkästä mielihyvästä ja liikutuksesta. Harjoitus oli hyvin yksinkertainen (tätä voi muuten myös kokeilla kotona) - jokainen tutkiskelee miten oma keho liikkuu rauhallisen musiikin soidessa taustalla. Ensin aloitetaan makoilemalla lattialla ja liikuttelemalla sormia, sitten ranteita ja lopulta koko käsiä. Pikku hiljaa siirrytään muihin raajoihin ja noustaan ylös, edelleen kokeillen millä kaikilla tavoilla kehoa voi liikuttaa. Jokin liikahti sisälläni juuri tuon harjoituksen aikana ja muistin taas mitä varten kehoni on tehty - liikkumaan niin monin tavoin. Työpäivä menikin ihanasti, tehden vastaavia liikeimproja nuorten kanssa, liikkuen, heittäytyen ja hikoillen.

Päivästä inspiroituneena potkin itseni myös pumppiin, mikä oli ehdottoman hyvä päätös. Huomenna voi olla paikat kipeät, sillä tällä kertaa uskaltauduin laittamaan painojakin vähän enemmän. Tekniikassa tosin kaipaisin ehkä hieman enemmän avustusta, sillä jalkoja käydessä läpi alkoi pakottaa alaselkää. Koetin tarkistaa asentoani, mutta ei siinäkään mitään vikaa ollut nähdäkseni. Tää alaselkä on kyllä ikuinen murheenkryyni, se kun tuntuu jumiutuvan ja kipeytyvän ihan liian helposti, tein mää mitä tahansa.

     Fiilis on jokatapauksessa ihan loistava pumppaamisen jälkeen. Eikä ruokailutkaan menneet lainkaan niin huonosti tänään, en syönyt ainuttakaan herkkua! Eikä edes tehnyt mieli. Se on jo pienen tuuletuksen arvoinen, sillä sokerikoukku on ollut hyvin todellinen viime päivinä. Vaan eipä passaa tuulettaa kauaa, sillä rappio odottaa viikonloppuna. Keho, hyvitän kaiken sinulle sen jälkeen.

Tällä hetkellä olen vain niin onnellinen, että tämä päivä meni hyvin. Päivä kerrallaan, koetan hokea itselleni. Little by little. Viikonloppuna nautin rappiosta ja ensi viikolla hautaan sen niin syvälle, että tuntuu siltä kuin sitä ei koskaan olisi ollut olemassakaan.

PS. Sain tänään tietää, että mut on hyväksytty opiskelemaan draamakasvatusta avoimeen yliopistoon! Oon niin mielissäni. Mikään kummoinen saavutus se ei tosin ollut, sillä 37 hakijoista sisään otettiin kaikki. Haha. Mut hei, kuinka siistiä kuitenkin! Kerrankin ala, joka oikeasti kiinnostaa.

Tuhlaajatytön paluu

Koska kirjoittaminen tuntuu vaikealta, tyydyn vain tekemään listaa. Olen viimeisen viikon aikana:

- sairastanut ja toipunut, ainakin osittain

- harrastanut vain hyötyliikuntaa, lähinnä kävelyä ja pyöräilyä

- juhlinut viikonloppuna epävirallisesti syntymäpäiviäni...

- ...jotka ovat tänään, täytin 23

- värjännyt hiukseni punaisen kuparisiksi

- syönyt todella huonosti

- leiponut suklaakakun ja pinaatti-feta-piirakkaa

 

- hengaillut kissani Leelon kanssa

- kärsinyt eksistentiaalisesta ahdistuksesta

- ...mutta karkottanut sen pois The Secret-elokuvalla

- ...jonka katsoin toistamiseen tänään töissä

- menettänyt kaksi lukijaa (ymmärrettävästi!)

- huvittanut itseäni hassuilla kissavideoilla

Olen pahoillani, että ensin saatte hiljaisuutta ja sitten listaa. Koetan parantaa tapani. Olen vain viime päivinä ollut niin flegmaattisella tuulella, etten ole saanut itseäni tekemään muuta kuin katsomaan hassuja kissavideoita ja syömään. Huonosti. Suklaakakkua ja sipsiä ja sen sellaista, myös ne läksiäislahjaksi saamani Fazerin suklaapatukat. Eikä millään ole ollut mitään rajaa, tunnustan. Nämä syntymäpäivät tekevät minut aina niin... ailahtelevaiseksi. Onneksi se on ohi pian. Vaikka ei edes ole - tulevana viikonloppuna risteilylle juhlimaan virallisesti. Voi pojat. Have mercy on my soul - or should I say body.

Mene pois, flunssa.

Uusi alku lähti mahtavasti käyntiin flunssalla. Eihän tämä ole vasta kuin ties mones kerta tänä vuonna? Ja juuri kun viime viikolla päivittelin kovaan ääneen, miten kaikki tuntuvat olevan kipeinä, että miten kummassa olen itse onnistunut välttämään sen. En muistanut koputtaa puuta, joten tässä ollaan. Toki se oli myös omaa typeryyttä, sillä en ollut älynnyt varustautua sunnuntain miittiin järkevästi, vaan olin ehkä liian vähillä vaatteilla liikenteessä.

Perjantaina oli viimeinen työpäivä edellisessä työssä ja maanantaina aloitin jo uudessa paikassa. Ja voi pojat, miten onnellinen olenkaan. Kaksi päivää sinnittelin töissä puolikuntoisena, mutta se ei itseä ainakaan haitannut, sillä paikka on yksinkertaisesti niin mahtava, ettei sieltä tosiaan halua olla pois. Tänä aamuna flunssa kuitenkin vei voiton ja päätin tehdä muille ja itselleni palveluksen jäämällä kotiin. Minusta ei olisi ollut mitään hyötyä kenellekään tässä kunnossa. Ja jos joskus haluan olla taas terve, niin parempi levätä, vaikka nolottaa kyllä näin aikaisessa vaiheessa jäädä edes muutamaksi päiväksi sairaslomalle. Mutta minkäs teet.

On kyllä aika tympääntynyt olo, koska a) en halua olla pois töistä, ööh, enää koskaan tuon loistavan paikan takia, b) viime viikolla pääsin jälleen liikkumisen makuun, mutta hyvä putki tyssäsi heti alkuunsa, c) omat keinoni flunssan paranteluun eivät ole kovinkaan terveelliset, joten on tullut syötyä todella huonosti. Olen vetänyt aika paljon turkinpippureita ja muutaman jäätelön kurkkukipuun (helpottaa oikeasti oloa, tai ainakin niin uskottelen itselleni...) Lisäksi en maanantaina väsyneenä jaksanut alkaa pullikoida vastaan, kun mies halusi käydä Kotipizzassa syömässä. Itse otin pepperoni-aura-kotzonen runsaalla valkosipulilla. ja sitä kyllä annoksesta löytyi, huh.

Tässä vain muutamia esimerkkejä. Ollaan myös syöty leffaa katsoessa sipsejä (helpottaa oloa, ööh... ei mitenkään?) mutta ollaan oltu fiksuja, ja ostettu vain pieni pussi, jolloin övereitä sen osalta ei tullut vedettyä. Mutta kuitenkin, luulisi, että kipeänä auttaisi enemmän terveellinen ruoka, ei tuollainen höttö. Mutta jäätelöä nyt vain ei korvaa mikään kurkkukivun lievittämisessä!

Oon mää myös kokeillut hitusen terveellisempiäkin parannuskeinoja ja uskoisin, että niillä on ollut suuri vaikutus oloon, oon nimittäin tehnyt itselleni inkivääri-hunaja-sitruuna-juomaa. Oon pilkkonut 3-5 noin sentin paksuista palaa tuoretta inkivääriä ison teemukin pohjalle ja kaatanut päälle kiehuvaa vettä, antanut muhia siellä hetken ja sitten lisännyt paljon hunajaa ja puristanut hieman sitruunaa juoman sekaan. Toimivaa, mutta myös mielettömän hyvää kaiken lisäksi. Oon sairastanut niin paljon viimeisen vuoden aikana, että mulla alkaa tursuta korvista kaikki hunajateet ja muut, vaan tätäpä inkiväärijuomaa voisi juoda terveenäkin (ja takuulla juonkin). Täytyypä jatkossa varata aina kaappiin inkivääriä, sitruunaa ja hunajaa. Laitoin juuri pienen satsin juomaa tulemaan jääkaappiin, ajattelin kokeilla sitä myös kylmänä. Kuulemma hyvää niinkin!

Mitä ilman ette selviä flunssistanne läpi, oli se terveellistä tai ei? Itselläni usein tuppaa flunssaisena menemään syömiset sellaiseen lohdutus-modeen, "kerta on niin kurja olo, niin ei se haittaa, jos yhden pullan tässä syön". Niin, ei kai se haittaisi, jos se jäisi vain siihen yhteen pullaan...

Flunssa, get the hell out. 

Miitti.

Blogimiitti Tampereella oli huikea. Iive, Quantina, Brego ja Aku ovat jo kirjoitelleet ihanasti päivästä, joten tyydyn itse vain nyökyttelemään hyväksyvästi ja postaamaan muutaman kuvan. 

Akun ja Bregon juostessa puolimaratonia Varalassa, me kiertelimme Pyynikin ympäristössä Iiven ja Quantinan kanssa. Kiipesimme myös Pyynikin näkötorniin ihailemaan maisemia.

Ja illemmalla, tyttöjen saavuttua maaliin ja käytyä suihkussa, suuntasimme kohti keskustaa syömään New York-ravintolaan. Ruoka oli todella hyvää ja ainoa kuva, jonka älysin ottaa, oli hyvin tuhottu jälkkäri - suklaakakkua jäätelöllä ja suklaakastikkeella. Se kruunasi kyllä koko päivän. 

Täytyy kiittää suuresti tyttöjä ihanasta seurasta ja päivästä. Oli jännittävä kokemus olla ensimmäistä kertaa maratontapahtumassa, vaikkakin vain katsojana. Jännittynyt tunnelma oli käsinkosketeltavissa. Olen samaan aikaan ylpeä ja kateellinen Bregon ja Akun hienoista suorituksista. Kuten olen sanonut, en ole itse kummoinen juoksija, mutta eihän sitä tiedä... Jos joskus itsekin.

Ihana päivä. Onnistuin tosin vilustuttamaan itseni, kun olin huonosti varustautunut ja Tampereen sää oli niin ailahteleva. Kylmä, kuuma, vettä sataa, aurinko paistaa... Täällä sitä sitten ollaan taas, vällyjen alla toipumassa. Onneksi voi kuitenkin muistella sunnuntaita hyvillä mielin. Seuravaa miitti voitaisikin sitten järjestää vaikka Helsingin päässä, ketään kiinnostuneita ottamaan pallon vastaan?

Zen.

En lakkaa ihmettelemästä mielen voimaa. Eilen illalla oli tosi huono olo, sekä fyysisesti, että henkisesti. Pyörin itkuisena sängyn pohjalla ja olin niin kovin täynnä itsesääliä. Keho tuntui kamalan tukkoiselta yhtäkkisestä, kohtalaisen kuluttavasta liikuntamäärästä ja mieli vaan oli todella apaattinen, vihasin itseäni ja kaikkia muita. Hetken siinä olossa vellottuani, nousin kuin automaattiohjauksella ylös, menin olkkarin matolle istumaan ja laitoin rauhallista musiikkia soimaan, aloin hiljakseen venytellä. Se on kuin jonkinlaista meditointia itselleni. Mieli puhdistuu ajatuksista ja ei ole mitään muuta kuin se musiikki, se hetki. Tällä kertaa kävin myös hieman keskustelua itseni kanssa, mistä huono olo, viha ja ne kaikki negatiiviset tunteet kumpuavat? Tarvitsinko minä niitä? En. Siinä hengitellessä ja venytellessä hoin eräänlaista mantraa. Let the bad things go, take the Beautiful in. Saattaa kuulostaa joidenkin korviin todella naurettavalta, mutta se tosiaan toimii. Ajattelin kaikkia niitä elämänohjeita, joita olen lukenut tai itsekin kirjoittanut. Kävin yksi kerrallaan läpi pahaa mieltä aiheuttavat asiat ja annoin niille luvan mennä. Samaan aikaan hengitin positiivista energiaa sisään, annoin sen täyttää mieleni. Kun puolen tunnin jälkeen avasin silmät, olin kuin uusi ihminen. Keho ei tuntunut enää lainkaan niin kipeältä tai tukkoiselta, ja mielessä vallitsi rauha, tasapaino. 

Olen tainnut tulla eräänlaiseen uskoon. Haukkukaa vaikka hihhuliksi, mutta tästä minä todella saan voimaa - omasta mielestäni. Tuntuu ihan uskomattomalta miten monta hetkeä olen kuluttanut vihaan ja katkeruuteen tai itsesäälissä vellomiseen, kun olisin hetken pysähtymisellä ja pienellä ajattelutyöllä voinut kääntää koko konseptin ympäri. Voisin julistaa positiivisen ajattelun ihmeellisyyttä koko maailmalle, mutta se on löydettävä itse. Muutos ylipäätään on sellainen asia, että se on lähdettävä itsestä. Mutta suosittelen, kokeilkaa. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmät ja hengittäkää syvään. Jokaisella hengenvedolla ajatelkaa hengittävänne hyvää energiaa sisään ja pahan ulos. Päästäkää pahasta irti ja noin, se on kadonnut. Sen sijaan mielen täyttää

                   Zen.

Olen ollut voitokas. Mies toi eilen Kingiksen kaupasta molemmille, mutta vastoin tapojani, jätin sen syömättä. Ajattelin, että säästän sen johonkin erityiseen herkkuhetkeen. Ja pakasteessa se on edelleen (ellei ole päätynyt parempiin suihin...) Olen muutenkin onnistunut välttelemään herkkuja viime viikkoina. Viimeisen puolentoista viikon aikana olen (muistaakseni) syönyt vain yhden digestive-keksin, puolitoista palaa tummaa suklaata ja yhden konvehdin, nämä kaikki kahvin yhteydessä (mutta erikseen, ei saman kahvin yhteydssä). Kahviin en ole laittanut sokeria, enkä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Kaurapuuron päälle taisin vähän ripotella eräs aamu, mutta siinä se. Olen aika ylpeä itsestäni. Enkä ole edes kovin paljoa joutunut kamppailemaan herkkuhimoja vastaan. Ei vaan yksinkertaisesti tee mieli. Ja se tuntuu hyvältä! Missään erityisessä herkkulakossa en ole, mutta pienenä tavoitteena on pysyä aisoissa ainakin syyskuun puoleen väliin, jolloin lähdemme kaveriporukalla juhlimaan synttäreitäni Tukholman risteilylle. Siitä tulee varmaan sellainen epäterveellisyyden huipentuma, joten pieni "paasto" sitä ennen ei tule tehneeksi pahaa. Kunnon laihduttaja varmaan vetäisi risteilynkin tyylipuhtaasti läpi, mutta itsehän en kunnon laihduttaja ole (onhan se tullut huomattua!), vaan aion nauttia kokemuksesta täysin siemauksin. Mutta sen jälkeen alkaa taas entistä tiukempi rutistus, näin olemme ystäväni kanssa jo etukäteen sopineet.

Taivas tippui tänään niskaan pyöräillessäni kotiin kävelylenkin jälkeen.

Alkuviikko on muutenkin mennyt ihan liikunnallisissa merkeissä. Saldona tähän mennessä on kaksi tanssituntia, 1h 10 minuuttia pyöräilyä ja yhteensä 1h 40 minuuttia kävelyä. Huomenna suunnitelmissa on mennä aamulla BodyPumpiin ja pyöräillä sen jälkeen keskustaan ja takaisin.  Kesän liikuntahaastekin tuli läpäistyä toissapäivänä. Ja oon aika yllättynyt Heiaheian tilastoja katsellessani, että tälle kuulle liikuntatunteja on kertynyt jo 27 tähän mennessä! Oonkohan vähän turhaan masennellut vähäiseksi jäänyttä liikkumista, kun yhtäkkiä oonkin ampumassa monen kuukauden ohi tuntimäärässä. Säännöllistä liikuntaharrastusta on tullut pidettyä yllä nyt 16 kuukautta, eli vuoden ja kolmasosan, ja liikutut tunnit ovat heitelleet 14 tunnista 33 tuntiin kuukaudessa. Heiaheia on kyllä niin loistava sivusto tällaiselle, joka saa kicksejä asioiden listaamisesta ja tilastoista, haha.

Ja kiitos taas, edelliseen kommentoineille. Onnekseni tämä toistaiseksi-nimeämätön vaiva ei estä normaalia elämää. Ja tänään itse asiassa tuli verikokeiden tuloksetkin - veriarvoni ovat kuulemma erinomaiset eikä niissä näkynyt mitään tulehdukseen viittaavaa.Vielä ei tosin voi tuulettaa, sillä vasta jatkotutkimuksissa selviää paremmin mikä minua vaivaa vai oliko tämä vain jokin hetkellinen häiriö. Pysäyttävä kokemus, joka tapauksessa. Tämä on saanut minut ymmärtämään ja lupaamaan itselleni, etten jatkossa ota kehoani tai elämää itsestäänselvyytenä. Ei terveys ole mikään nuorten etuoikeus, mitä vain voi sattua. Tästä lähtien pyrin antamaan keholleni sitä mitä se tarvitsee. Ja nyt se tarvitsee unta. Hyvää yötä!

The temple in ruins.

Nurkan takana odotti 60 euron parkkisakko. Ja jotain muuta, ei niin iloista.

On ollut aika raskaita päiviä. Keholla ei ole kaikki kunnossa ja tänään olenkin rampannut lääkärillä ja verikokeissa. Lisäksi muutaman päivän sisällä pitäisi tulla lähete jatkotutkimuksiin. Oon aika hajalla tästä kaikesta, vaikka fyysisesti olo on (vielä toistaiseksi) ihan hyvä. Tää mun oireilu vain ei ole kovin tervettä. Oon ehtinyt mielessäni kehitellä jo ties minkälaisia kauhuskenarioita paksusuolen syövästä ja muista ihanista, valitettavan mahdollisista vaihtoehdoista. Toivotaan, ettei tämä kuitenkaan ole mitään vakavaa, vaikka ns. helpoimmat ja vaarattomimmat vaihtoehdot on valitettavasti suljettu pois.

Että semmosta! Itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Luultavasti ylireagoin ja hysteerisenä ylianalysoin tilannetta. Mutta selvää on, että keho on jollain tapaa rikki, enkä minä voi muuta kuin odottaa epätietoisena. Ehkä liian monta vuotta liikkumatta ja huonolla ruokavaliolla eläminen on tosiaan jättänytkin jälkensä muuhunkin kuin ulkonäköön.

Mietin aluksi kirjoitanko tästä ollenkaan, mutta muuten olisi tullut turhan pitkä blogihiljaisuus, kun en tällä hetkellä pysty ajattelemaan juuri mitään muuta. Joten samapa kai tuo. Haluan olla avoin ja tiedättepähän ainakin, mistä mahdollinen hiljaisuus johtuu, jos sellainen tulee. Toivotaan, ettei tilanne kehity kuitenkaan kovin vakavaksi, mutta... Sitä ei koskaan tiedä. Olen kuitenkin päättänyt, että kävi miten kävi, yritän pysyä positiivisena. Viha ja katkeruus kuihduttaa vain entistä enemmän sisintä.

Mutta tosiaan, hyviäkin asioita on mahtunut tähän päivään! Kävin uudella, tulevalla työpaikallani tänään. Tai no, harjoitteluun olen sinne menossa, mutta en voisi olla innostuneempi asiasta! Syksystä tulee ainakin siltä osin loistava, tiedän jo nyt viihtyväni niin hyvin kyseisessä paikassa. Toivon myös, että tämän paikan myötä löydän oman alani. Olen pitkään hapuillut ja etsinyt suuntaa, mutta varovaisesti toivon, että tämä on nyt se. We'll see.

Toinen kiva asia tänään oli Sh'bam-tunti, jota menin kokeilemaan ystäväni kanssa. Ekalla kerralla olikin paljon ihmisiä tanssimassa, mikä omalta osaltaan vaikeutti ohjaajan seuraamista tai ylipäätään tanssimista, kun oli niin ahdasta (edessä oleva tyttö meinasi kokoajan peruuttaa päälleni). Ja alaselkä vähän oireili, kuten pelkäsinkin. Mutta silti oli ihanaa! Ja olen iloinen, että tämä ystäväni on nyt ottanut vuosikortin Killerille, joten voimme yhdessä käydä tunneilla ja salilla. Onpahan joku potkimassa perseelle, jos tekee mieli jäädä kotiin röhnöttämään, haha.

Tanssitunnin jälkeen surautin itselleni iltapalaksi vielä mansikka-banaani-smoothien, johon tuli siis jäisiä mansikoita, yksi banaani, hieman maitoa ja jogurttia. Päätin lisäksi kokeilla maustaa smoothieta kanelilla ja kardemummalla, ja voin kertoa, että hyvää tuli! Suosittelen.

Mutta nyt unta palloon. Ihanaa viikkoa lukijoille! ♥

Sweet times straight ahead.

Kiitos kaikille edelliseen pariin tekstiin kommentoineille sympatiasta ja vinkeistä. Olen jo päässyt yli molemmista kriiseistä ja kommenteistanne oli valtavasti apua. Olen myös saanut tukea ystäviltäni, joiden kanssa olen painonjunnaus-aihetta jauhanut jo melkein kyllästymiseen asti. Olen kuitenkin kiitollinen kaikesta tuesta, jota olen saanut ja tulen saamaan. Kiitos. ♥

Paljon olen oivaltanut muutaman päivän aikana, mutta minusta tuntuu, että olen edelleen jonkinlaisessa murroskohdassa. Ihan vielä en ole lähtenyt lentoon, mutta muutama lennokas askel vielä, niin kohta olen jo ilmassa. Tunne on kummallinen, mutta minusta vain tuntuu, että jotain hyvää on matkalla. Se vain antaa odotuttaa itseään vielä hetken. 

Otan pieniä askelia kohti parempaa. Olen tämän viikon ollut herkuttelematta, mikä on jo pieni saavutus. Olen tietoisesti yrittänyt syödä paremmin, vaikka säännöllisyys ja ruokahalu ovatkin olleet vähän hakusessa toisinaan. Olen koettanut juoda enemmän vettä, siinä joinain päivinä myös onnistuen. Olen liikkunutkin, mutta en ihan tarpeeksi. Koetan kuitenkin olla armollinen itselleni, koska keho ei ole ihan kunnossa tällä hetkellä. Se seikka pelottaa hieman, mutta toivottavasti ensi viikolla selviää enemmän. Epätietoisuus on pahinta.

Ensimmäisena lupaan, etten lupaa mitään. En tee korkealentoisia suunnitelmia, jotka tulevat ihan varmasti, ihan oikeasti-oikeasti onnistumaan. Niin varmaan. Tavoitteita asetan, mutta niistä sitten myöhemmin. Nyt vain otan askeleen kerrallaan parempaan suuntaan, opettelen taas millaista se on, mennä jotakin kohti. Koko alkuvuoden olen vain seilannut päämäärättömästi, ehkä se on ollut ongelmani. Päätös on jo kuitenkin tehty - minä onnistun. Nyt saa riittää tämä jahkailu, jotain on tapahduttava. 

Tänään oli kolmanneksi viimeinen työpäivä nykyisessä työpaikassa. Näytin tältä töiden jälkeen - vähän väsyneeltä, mutta yhtä hölmöltä kuin aina ennenkin:

Vähiin käy, ennen kuin loppuu. Ja kuulkaa, en voisi olla onnellisempi. Koska nurkan takana tosiaan odottaa jotain parempaa.

Sticks and stones may break my bones...

En ole viime aikoina saanut kovin usein kuulla huomauttelua painostani tai ulkomuodostani. Pluskoon vaatekaupassa työskennellessäni asiakkaat usein toteavat miten mukavaa on, että myyjätkin ovat vähän pyöreämpiä. Näistä kommenteista en ole viitsinyt suivaantua, koska niinhän se on, eikä kommentteja suinkaan ole tarkoitettu loukkaamaan. Tänään kuitenkin eräs asiakas aiheutti pienen myrskyn pääni sisällä ja no, valitettavasti pilasi iltani. Tämä miesasiakas oli katselemassa farkkuja vaimolleen ja minä esittelin erilaisia malleja hänelle. Yksiä 42 koon farkkuja siinä katsottiin ja pohdittiin mahtaisivatkohan farkut mahtua vaimolle, hänellä kun kuulemma oli vähän turhankin paljon vatsaa ja Jennifen Lopezin takamus. Mies kertoi, että olipa vaimo vielä lyhytjalkainen, mutta aikalailla saman pituinen kuin minä. Siinä mies sitten silmäili minua päästä varpaisiin ja jotenkin pystyin arvaamaan mitä suusta oli tulossa seuraavaksi: "Mutta no... Sinä olet kuitenkin häntä pulleampi." En osaa edes kuvitella miten tyrmistyneeltä mahdoin näyttää. Kun sain koottua itseni, väläytin hänelle hurmaavimman hymyni ja totesin, että juu, en minä vielä ihan 42 koon farkkuihin sopisi. 

Asiakaspalvelutyö. Se, että joudut lammasmaisen tyynesti nielemään (melkein) kaikki tahdittomat ja typerät kommentit. Mies kiirehti kyllä korjaamaan, että eihän se kyllä pahe ole, mutta vahinko oli jo päässyt tapahtumaan. Eikä kauppojakaan syntynyt. Kävipä asiakas vain vähän solvaisemassa minua eikä edes lopulta ostanut mitään! 

No joo. Eihän tuo tosiaan pahimmasta päästä todellakaan ole eikä luultavasti hänen tarkoituksena ollut henkilökohtaisesti loukata, mutta kyllä se vain jo valmiiksi huonona päivänä osui ja upposi. Oliko ihan tarpeellista sanoa sitä ääneen? Että minä luultavasti olen pulleampi kuin hänen vaimonsa? Oho? Piti päästä kuitenkin sanomaan?

    Mikäpä se siinä. Toivotaan, että  huomenna on kaikin tavoin parempi päivä.

Melkein vuosi ei-mitään

Oon pohdiskellut tätä painonpudotusprojektiani. Tuntuu vähän naurettavalta, että kohta jo vuoden paino on junnannut eikä muutosta ole tapahtunut kuin ehkä huonoon suuntaan. Elopainoa on kertynyt alimmasta painosta muutama kilo lisää, mutta sentit eivät ole kuitenkaan juuri muuttuneet.

Kumpa osaisinkin analysoida missa on vika. Tai ehkä osaankin, mutta sitten taas en kuitenkaan. Myönnän, että etenkin tämän vuoden puolella olen syönyt vähän miten sattuu. Motivaatio laski kuin lehmän häntä kun viime syksynä painon putoaminen lakkasi kuin seinään, vaikka tein kaiken niinkuin piti. Söin terveellisesti ja liikuin ihan mielettömän paljon. Silti, silti, monen viikon ja kuukauden junnaaminen toi turhautumisen, jonka jälkeen aloin lipsua, kunnes asenne muuttui miltei täysin välinpitämättömäksi. Sen jälkeen onkin ollut vaikea löytää oikealle polulle. Ihan hukkaan opit eivät kuitenkaan ole menneet, sillä nykyään (ainakin useimmiten) hallitsen kohtuuden ja rakastan liikkumista. En enää ikinä voisi palata entisiin elämäntapoihin, mutta hyviä eivät ole nämäkään. Tällä hetkellä roikun jossain siinä hyvän ja huonon välissä. Paino jojoilee aina muutaman kilon sinne tai tänne, mutta mitään oikeita muutoksia ei tapahdu. Ja rehellisesti sanottuna, en tiedä mistä aloittaa, koska viime syksynä tein kaiken niin tyylipuhtaasti kuin kykenin, ja silti paino vain pahimmassa tapauksessa nousi.

Siksipä tuntuukin nyt niin vaikealta ryhtyä hommiin, kun ei tiedä mistä lähteä purkamaan tätä vyyhtiä, kun aiemmin se, minkä luuli toimivan, ei toiminutkaan. Terveellinen ruokavalio ja runsas liikunta. Kaiken järjen mukaan painon olisi pitänyt pudota huimaa vauhtia.

Olisi ihanaa päästä juttelemaan jollekin asiantuntijalle, joka kertoisi mitä minun pitää tehdä, mikä meni pieleen. Söinkö liian vähän vai lopulta kuitenkin liikaa? Enkö liikkunutkaan tarpeeksi? Keväinen tapaaminen ravitsemusterapeutin kanssa ei valitettavasti johtanut mihinkään enkä saanut tapaamisesta oikein mitään irti. Taputuksen olalle ja "Kyllä se siitä!" Kun ei se siitä. Minä tarvitsisin apua. Ja intoa. Ja motivaatiota. Tarvitsen jonkun näyttämään minulle suunnan, selkeän reitin mitä kulkea.

Vituttaa, jos rehellisiä ollaan.

17 kilometriä Seitsemistä.

Palasimme minilomareissultamme eilen. Suuntasimme perjantaina auton nokan kohti Ikaalisia (miten tää taipuu?), jossa majoittauduimme ekaksi yöksi Toivolansaareen, vuokraamaamme pieneen mökkiin. Iltasella käveltiin ympäri kaupunkia (joka on muuten tosi kaunis!) ja valmistauduttiin henkisesti seuraavan päivän koitokseen. Miehellenihän 17 kilometrin patikointi ei ole matka eikä mikään, mutta itselleni se oli jotain uutta ja siksi jännitinkin sitä hieman. Lauantaina herättiin aikaisin ja lähdettiin ajamaan kohti Seitsemisen kansallispuistoa. Olin etukäteen katsonut meille sopivan rengasreitin, 17 kilometrin mittaisen Pitkäjärvenkierroksen. Sitä lähdettiin sitten kiertämään ja täytyy sanoa, että ensimmäiset 8 kilometriä olivat raskaimmat. Tai ekat kilometrit menivät ihan mukavasti, joskin hitaasti, kun intouduin kuvailemaan vähän liikaa... Maasto oli vaihtelevaa, mutta aika helppokulkuista kuitenkin. Joskus kuuden tai seitsemän kilometrin jälkeen meinasi alkaa uuvuttaa ja vähän kiukuttaakin, mutta se johtui luultavasti siitä, ettei oltu älytty pitää tarpeeksi juomataukoja. Suklaalevykin oli kulkenut matkassa monta kilometriä, ennen kuin ymmärsimme hakea siitä vähän lisäenergiaa. Mutta eron kyllä huomasi - aiemmin kun olisi tehnyt mieli heittäytyä lapsellisesti istumaan polun viereen ja kieltäytyä kulkemasta mihinkään, suklaa pyyhkäisi välittömästi pois hölmön kiukkumielen ja antoi taas vähän lisäenergiaa jatkaa matkaa. Noin kahdeksan kilometrin jälkeen saavuimme ensimmäiselle tulitaukopaikalle, jossa vietimmekin tunnin verran vain istuskellen, syöden eväsleipiä ja makkaraa, sekä ihaillen maisemia. Tauko teki hyvää ja loput yhdeksän kilometriä tuntuivat hupenevan kuin itsestään. Askel oli kevyt, mieli kirkas ja suunta selkeä. Nauratti miten nopeasti kilometrit vain hupenivat, etenkin kun ennen taukoa olin ollut vaipua epätoivoon ajatellessani, etteivät ne pääty koskaan. Kuitenkin alkupisteeseen selviydyttiin lopulta voittajana, vaikkakin jalat kipeinä. Lenkkarini olivat hanganneet molempiin kantapäihin pienet rakot täsmälleen samoihin kohtiin. Lisäksi viimeisen kilometrin aikana onnistuin potkaisemaan varpaani varmaan viiteen eri juurakkoon... Au. 

    Patikoinnista selvittiin 5 tunnissa 20 minuutissa, josta 4h 20min oli mennyt liikkuessa. Kaloreita oli sykemittarin mukaan palanut ruhtinaalliset 2558! Mieletöntä. Fiilis oli kyllä ihan uskomaton. Pari vuotta sitten tuskin olisin selvinnyt moisesta urakasta, ainakaan ilman itkupotkuraivareita. Vaikka nytkin kiukutti ehkä lyhyen sekunnin ajan, sain hillittyä itseni. Olen ylpeä itsestäni ja niin on kuulemma miehenikin.

Kyrösjärvi yöllä.

Toinen yö vietettiin vuokraamassamme loma-asunnossa, joka oli ihan Ikaalisten kylpylän juurella. Käytiin eräässä kylpylän ravintolassa syömässä illalla, mutta valitettavasti annoksen hinta-laatu-suhde ei oikein kohdannut... No, onneksi asunnolla odotti kuohuviinipullo, jonka korkkasimme juhliaksemme onnistunutta päivää. Juhlat eivät tosin kestäneet kauaa, sillä parin nautitun lasillisen ja rankan päivän jälkeen olimme molemmat niin väsyneitä, että olimme valmiit nukkumaan jo ennen kymmentä, haha. 

Kertakaikkisen hieno reissu, ei voi muuta sanoa. Nyt on käsitys itsestä muuttunut taas hieman - tietää mihin pystyy. Ja että pystyy paljon muuhunkin, halutessaan. Kaikki on mahdollista.

Päivän asu.

 Monilla on varmaan sellaisia luottovaatteita, jotka toimii (tai ainakin menettelee) huonoinakin päivinä. Itsekin olen onneksi tämmöisen löytänyt, nimittäin kuvassakin näkyvä sininen, pilkullinen hame, jota migreenihameeksikin on nimitetty. Omat huonot vaatepäiväni se pelastaa lähes aina, vaikka poikkeuksiakin on. Ostin hameen ystävältäni eurolla ja siitä lähtien se on ollut yksi lemppareistani. Siihen kun yhdistää sukkikset (tässä tapauksessa kirkkaansiniset!), tennarit ja jonkun yksinkertaisen paidan, niin jo on heti mukavampi olla. Hame on siitä hyvä, että se asettuu vyötärölleni sopivasti korostaen sitä, kuitenkin samalla peittäen vatsan ja valtaisan pyllyn, jotka ovat yksiä ongelmakohdistani.

     Hattua käytän aika harvoin, vaikka kyseiseen kokonaisuuteen se sopiikin mielestäni aika hyvin. Kuvassakin näkyvä yksilö taitaa tosin olla tiensä päässä - mutta hyvin se on tarkoitustaan palvellut. Ostin sen Tukholman H&M:stä kesähatuksi. Parit kerrat sen päälle on istuttu ja astuttu, joten muoto on alkanut hieman kärsiä kaikesta siitä kolhimisesta. Ehkä on pian aika päästää se menemään.

Minkälaisia luottovaatteita teillä on? Ja kiinnostaako teitä tämmöinen pukeutumisaihe ylipäätään? Ei huolta, että blogistani mitään muotiblogia tulisi, katsokaa nyt tuota peiliposeerausta. Oon näköjään yrittänyt näyttää mahdollisimman paljon jyrsijältä, haha. Aihe kuitenkin kiinnostaa itseäni ja mukava olisi toisinaan jakaa "päivän asuja" tai kuvaa uusista housuista. Oon pistänyt tilaukseen monet treenihousut (ja vähän kaikkea muutakin...), joista toivottavasti löytyy ne oikeat. Puhuin uusista treenipökistä jo reilu kuukausi sitten, mutten vieläkään ole tyydyttäviä vaihtoehtoja löytänyt. Phuuh.

I ä i syys

Kulutin juuri tunnin selaillen weheartit.comista inspiroivia kuvia. Tällä hetkellä minua inspiroi eniten syksy. Ajatukseni ovat jo syksyssä - ja uudessa alussa. Uskon, että elämässä alkaa aivan uusi luku, menestyksekäs luku. Sellainen, jossa päähenkilö voittaa vaikeudet pystyssä päin ja menee läpi vaikka harmaan kiven. Sellainen, jossa onni koostuu pienistä asioista. Sellainen, joka saa taas uskomaan elämään ja sen kantavaan voimaan. En muista milloin olisin viimeksi odottanut näin paljon syksyä. Uskon tosiaan, että tämä syksy tulee olemaan hyvin merkittävä - minulla on vain sellainen tunne. Ehkä se voi olla vain kuvitelmaa, ehkä tulen putoamaan kovaa ja korkealta. Tällä hetkellä olo on kuitenkin lähes voittamaton. Leijailen jossain korkealla ja tekisi mieli vain huutaa koko maailmalle, kuinka onnellinen olen.

Asiat loksahtelevat paikoilleen. Syksy tuo jotain uutta ja jännittävää sellaisen tilalle, joka on aiheuttanut paljon ylimääräisiä paineita ja huonoa oloa. Tuntuu vapauttavalta, kun oikeasti voi jättää sellaisen asian taakseen aivan tyystin. Tuntuu hyvältä ymmärtää, ettei huonoihin tilanteisiin tarvitse jäädä. Asioille voi yleensä tehdä jotain, onneksi myös tässä tilanteessa. Jotain parempaa voi hyvinkin odottaa nurkan takana. 

Voi elämä. Olen tällä hetkellä aika onnellinen ja toiveikas tulevan suhteen.

Oon ollut pari päivää toipilaana vatsamyrskyn takia. Kuumetta ja mahakipua ja sen sellaista, yksityiskohtiin liiemmin paneutumatta. Onneksi olo alkaa pikkuhiljaa helpottaa, ehdin jo nimittäin pelästyä, että tuleva minilomamme jää väliin. Mieheni kielsi minua puhumasta määränpäästämme, mutta sen verran voin paljastaa, että lauantaina on tiedossa 17 kilometrin päivävaellus (jos sitä vaellukseksi voi sanoa) kauniissa maisemissa. Aijjettä, en malta odottaa! Luultavasti paljastan kohteen myöhemmin ja ajattelin ottaa myös kameran mukaan. Katsotaan jos saisin kuvia blogiinkin asti jossain vaiheessa.

Viime aikaiset postaukset ovat menneet lähinnä fiilistelyyn. Pahoittelut, jos se jotakuta häiritsee. Ehkä lähipäivinä saan kirjoitettua jotain oikeaakin asiaa. Loppuun haluaisin vielä muistuttaa lähestyvästä blogimiitistä! Se on Tampereella sunnuntaina 2.9. ja sinne ovat tervetulleita ihan kaikki kiinnostuneet. Lisätietoa ihanan Quantinan blogissa ja facebook-ryhmässä.